— Benediktiniläisten joukossa on muuan katuja-veli, — sanoi Henrik
mestari, jonka kanssa Walter neuvotteli nuoren kaniikin lähettämisestä,
— hänen kerrotaan hyvin tuntevan pusztan kahlaamot ja Tonavan metsien
piilopaikat... Hänen nimensä on Omodé... Pyydämme Fülöp apottia
antamaan hänet Márton kaniikille kumppaniksi ja oppaaksi.
Omodé oli helposti löydettävissä.
Tähän aikaan hän aina vetelehti János mestarin työpajassa. Tonavan
rosvojen entinen päällikkö osasi täälläkin, luostarin ahtaiden seinien
sisäpuolella, varjella vapautensa pieniä jäännöksiä. Hyväluontoinen
Fülöp apotti arveli, ettei taivaaseen vieviä portaita ole veistettävä
kovin jyrkiksi sellaisen henkilön varalle, jonka hyve käy lyhyillä
jaloilla. Sentähden hän ummisti silmänsä, kun Omodé tuontuostakin
katosi luostarista tai haarikan pohjalle upotti ristin. Pääasia oli,
että kadonnut lammas aina palasi takaisin karsinaansa.
Ne tiheät vierailut, joita tuo kovapäinen frater teki János
mestarin työpajaan, lienevät johtuneet jonkunlaisesta sielullisesta
tottumuksesta. János oli nimittäin luostarin kultaseppä. Vuosia
takaperin oli Gellért piispa tuottanut hänet Kölnistä, ja Marosin
seurakuntain kirkkokalleudet olivat suurimmat osaksi lähteneet hänen
työpajastaan. Suuri mestari oli János ja hänen hopeamaljojaan,
koristeltuja ruukkujaan ja pyhäin jäännösastioitaan ihaili koko
maailma. Mutta kaikkein enimmin niitä ihaili frater Omodé.
Katuja taisteli sellaisissa tilaisuuksissa kaikkein hurjimmat
taistelunsa helvetin herraa vastaan. Viekas vastustaja yllytti näet
yhtämittaa häntä puhaltamaan haltuunsa nuo loistavat aarteet.
— Sieppaa kouraasi vasara, Kocsobur! Iske mestari mäsäksi! Poimi
poveesi hopeat — sitte hui tiehesi!
Omodé puolustautui urheasti viettelijää vastaan.
— Apage, Satanas! En tee — sitäpaitsi Csanádin keihäsmiehet minut pian
koppaisivat kiinni.
Muutamina öinäkin ilmestyi viekas kiusaaja. Ilmestyi hänelle unessa,
vei korkealle vuorelle ja näytti hänelle koko maailman, joka oli
täpötäynnä János mestarin maljoja kuin puropohja sannanrakeita.
Tänään erittäinkin oli Omodélla vaikea päivä. János isä näytti hänelle
uuden mestariteoksensa, Tömpösin luostarille valmistetun aquamanilen.
Mestari itsekin tunnusti, että suojeluspyhimyksensä oli ollut hänelle
tällä kertaa erinomaiseksi avuksi. Astia kuvasi kukkoa. Jánosin mukaan
samaa lintua, joka Pilatuksen pihalla kiekui. Kukko kantoi seljässään
vesiastiaa kuin kameli kyttyräänsä. Sillä oli kaunis, lovellinen heltta
ja karneolisilmät. Kaula oli paljoa pitempi kuin tavallisella kukolla;
melkein yhtä pitkä kuin hanhen kaula. Joku saattaisi luulla, että
linnun ruumista peittivät höyhenet. Ei suinkaan! Siksipä János mestari
olikin taiteilija, että hän kykeni uudestaan luomaan ihmelintunsa ja
verhoamaan sen kalansuomuksilla.
Mutta Omodéta ihmetytti ja ihastutti parhaiten keksintönsä, että
kukolla oli kolme jalkaa. (Kolmannen jalan oli mestari tehnyt
sentähden, että eläin seisoisi tukevammin.)
— Entä oliko pyhän Pietarin kiekujalla kolme jalkaa? — kysyi frater
hartaalla ihailulla.
— Siihen nähden, oliko tuolla kukkolinnulla kolme jalkaa, en ole
löytänyt mitään varmaa todistusta pyhistä kirjoista. Kuitenkin
on minulla syytä luulla, että tuo lintu, jonka ominainen,
kuuluisa toiminta on ollut vaikuttamassa meidän pyhää uskontoamme
perustettaessa, ei voinut olla samanlainen kuin muut tavalliset linnut.
Ei voida olettaa, esimerkin mainitakseni, että se olisi kuopustanut
tunkiolla, ja sangen todennäköistä on, että se ruumiinrakenteensakin
tavattomalla muodolla erosi kumppaneistaan.
Omodé tarttui nyt kukkoon, ja mestari huomasi, että hänen silmänsä
kiiluivat kuin hehkuvat hiilet.
— Veli! — sanoi hän lempeästi nuhdellen, — kiusaako sinua taaskin paha
henki?
— Kauheasti kiusaakin, — tunnusti Omodé huoaten.
— Minä olen varma, ettet sinä taistele häntä vastaan tarpeellisella
voimalla. Jos koettaisit paastoa ja ruoskimista, niin luultavasti
saisit hänestä kunniakkaan voiton.
Katuja vastusti kiivaasti.
— Ei, ei! Sinä et tunne minun perkeleeni luonnetta, mutta minä olen
siihen jo täysin perehtynyt. Hellävaroen on sitä kohdeltava.
Keskustelu taukosi, kun palvelija kutsui Omodén apotin puheille.
Hyvä Fülöp isä ilmoitti hänelle lyhyesti, että hänen on aamun
koittaessa Márton kaniikin seurassa lähdettävä matkalle
petshenegipusztalle.
— Minne? — ihmetteli Omodé.
— Pusztalle.
— Ja montako keihästä tulee mukaamme? — uteli ukko.
— Keihäänne olkoon uskonne, suojakilpenne taas Pyhän Benediktuksen
nimi. Muuten te lähdette vain kahden.
Omodé raappi tyytymättömänä korvantaustaansa.
— Ja mitä tekee kaniikki pusztalla?
— Hän hakkaa maahan pakolaisten epäjumalankuvan ja tuo kotiin
ispaaninrouvan tyttären... Ja vielä yhden käskyn on piispa hänelle
antanut: hänen tulee leikata poikki pusztan rouvan tukka...
— Pusztan rouvan tukka?
Omodé unohti silloin tykkänään velvollisen kunnioituksensa ja purskahti
hirnuvaan nauruun. Yrittääkö nuori kaniikki sellaista, jota ei ehkä
itse saatanakaan uskaltaisi yrittää: leikata poikki petshenegien
rouva-ispaanin tukan? Tätä hän piti erinomaisen huvittavana.
Surullisena katseli Fülöp herra sinertävää ja ilmaa haukkovaa äijää.
— Omodé, Omodé, — sanoi hän sitte lempeästi nuhtelevalla äänellä, —
niinkö vähän sinä luotat Herran voimaan?
Omodé tuli äkkiä totiseksi, vieläpä häntä hiukan hävettikin.
— Herrani, — sanoi hän, — kaniikki ei ikimaailmassa ole näkevä Seruzád
rouvan tukkaa. Ensimäinen petshenegien valiojoukko, jonka tapaamme, on
kiskova kengännauhoja nahastamme.
Fülöp herra katsoi rohkaisten, melkeinpä rukoillen Omodéta.
— Tee se, poikani, tee se! Jos pakanat surmaavatkin sinut, tulet
marttyriksi, ja koko kristitty maailma on sinua kadehtiva ja laulava
ylistystäsi.
Katuja mietti vähäisen.
— Hyvä on, teen sen. Jos kaniikissa on miestä lähtemään tällaiselle
matkalle, älköön hän saako sanoa, että häntä huonommat miehet
palvelevat pyhää Penttiä.
Sillä välin tuli pimeä.
Marosvárin tornit peittyivät purppurahämyyn. Maavalleilla seisoi
peitsimiehiä, terävästi katsellen eteläisen pusztan helmassa kiiluvia
pieniä valopilkkuja. Kalpeat valopilkut olivat pusztan rouvan
vartiotulia.