Lähiseuraavina päivinä ei Koivikolla mitään tavatonta tapahtunut. Helge
nukkui yönsä edelleen kamarissa, koska oli käynyt huonouniseksi. Sanoi
luhdissa harakkain häntä valvottavan, kun jo ennen päivännousua
räkättivät ja hyppelivät pärekatolla. Maija taas makasi edelleen
luhdissa, koska muussa tapauksessa olisivat sisaret siellä maanneet.
Maija teki muuten kaikki työnsä entiseen tapaan eikä kukaan hänessä
mitään erinomaista huomannut.
Mutta elleivät muut huomanneet, niin ainakin Titta huomasi, että
Maijalla oli jotakin erinomaista syrjäpuuhaa. Töittensä välillä hän
puikki joskus ikäänkuin omilla eri asioillaan. Huomasi Titta hänen
pistäyneen kylässäkin vähän outoon aikaan, ja kerran näki hänen
koettelevan hattuansa peilin edessä. Eikö tämä ollut erinomaista?
Ja aivan oikein, eräänä päivänä, puoli 9 aikaan aamulla, kun syötyä
kaikki paitsi Helge tulivat pihalle, mennäkseen mikä minnekin, nähtiin
Maijan tulevan toisaalta ja menevän jo kaivon luona, matkaan
pukeutuneena, hattu päässä, pieni nyyttinen kädessä.
Titta alkoi kohta uteliaana juosta hänen luoksensa, huutaen:
— Maija, Maija, minne sinä menet?
Mutta Maija huusi kaikille yhteisesti:
— No hyvästi nyt vaan. — Ja olisi niine sanoineen lähtenyt, ellei
Titta olisi häntä uteluillaan melkein väkisin pysäyttänyt.
Maija sanoi Titalle:
— Minä matkustan äitini luokse Tampereen puolelle. Hyvästi vaan,
Titta. Sinä olet ollut minua kohtaan paras koko joukosta.
Maija pyyhkäisi nenäliinalla silmäänsä. Ja Tittakin vetisteli.
— Ja jos kirjoitat, niin kirjoita Lempäälän postiin, — sanoi Maija ja
meni.
Maijan mentyä Titta kääntyi ihmeissään katsomaan toisia. Olivatkohan ne
olleet pahoja Maijalle.
Hän näki sisarten juoksevan tupaan, varmaankin Helgelle ilmoittamaan.
Äiti, joka oli pysähtynyt mankelihuoneen kohdalla kaivolle päin
tuijottamaan, alkoi liian myöhään huiskuttaa kättä Maijalle hyvästiksi,
ja meni sitten eteensä katsoen, töksähtelevin jaloin nopeasti tupaan.
Mutta Helge näkyi tulevan tuvasta ja menevän suorana kuin seiväs
liiterille päin. Hänen tukkansa oli kasvanut viime aikoina liian pitkän
paksuksi ja sen vuoksi näytti niska jököttävän vähän liian takana. Hän
ei edes vilkaissutkaan kaivolle päin. — Äiti näkyi kompuroivan kuistin
rappusia alas ja sitten kiiruhtavan suinpäin Helgen jälkeen. Sisaret
tulivat myöskin tuvasta ja tahtoivat mennä äidin perässä. Mutta äiti
pysähtyi puolitiessä, kääntyi ja meni takaisin työnnellen tyttöjä
edellään. Vielä hän kerran pysähtyi ja aikoi yksin mennä Helgen luo,
mutta palasi sittenkin takaisin ja meni tyttöjen kanssa tupaan. —
Mitähän tämä nyt on, — ajatteli Titta. — Olivatkohan Helge ja Maija
keskenään riitaantuneet? Vai olivatko sisaret olleet hävyttömiä?
Näistä kysymyksistä täytyi Titan tietenkin saada selvää, vaikka hän
olikin huomannut, että häntä tahdottiin pitää asioiden ulkopuolella.
Helgeltä ei ollut yrittämistäkään saada tietoja. Siis Titta ajatteli
livahtaa tupaan niin huomaamatta, etteivät äiti ja sisaret pysähtyisi
puheissaan, ja niin hänkin saisi olla mukana.
Jo eteisestä hän kuuli, että tuvassa kävi kiivas neuvottelu, ikäänkuin
hätääntyneiden kesken. Mutta puhuivat taaskin kuiskutellen, niin ettei
voinut oven läpi kuulla. — Koska kuiskutellen, niin tahdottiin siis
jotakin salata. Keltä salata? Tietysti Titalta. — Ihmeellistä, kun ne
eivät vaan voineet luopua vanhasta tottumuksestaan pitää Tittaa
pienenä, vaikka hän oli jo yhtä pitkä kuin Mimmi!
Titta livahti keittiöön sinä hetkenä, jolloin puhelu tuntui nousevan
kiivaimmilleen.
Kaikki ryntäsivät hänen kimppuunsa, kysyen yhtaikaa:
— Mitä hän sanoi sinulle?
— Jaa kuka? — kysyi Titta kostoksi.
— No Maija, Maija, mitä hän sanoi sinulle?
Titta näki aivan odottamatta nousseensa sivuhenkilöstä päähenkilöksi.
Hänellä oli oivallinen valtti kädessään, sillä Maija ei nähtävästi
ollut puhunut kenenkään muun kanssa kuin vain hänen. Hän viivytteli,
jottei hekumallinen asema liian pian luisuisi käsistä.
— Niin Maijako? Mitäs hän muuta sanoi kuin hyvästi vaan, Titta.
— "Mitä hän muuta sanoi"! Minne hän sanoi lähtevänsä!
— Ai sanoihan se sitäkin.
— Mutta minne, minne, hullu tyttö!
— No sinne vaan — sinne vaan — Tampereen puolelle.
Seuraus: tytöt vain sanaakaan sanomatta katsahtivat merkitsevästi
toisiinsa, ja mitään enää kyselemättä toinen toisensa jälkeen alkoivat
huveta keittiöstä huoneeseen.
Titta hankki astioita pesemään, jäädäkseen keittiöön.
Äiti sanoi:
— Kyllä minä tiskaan.
Ja meni hänkin huoneeseen, vieläpä veti oven perässään kiinni.
Odottakaapas, — ajatteli Titta, — otan minä tästä asiasta vielä
semmoisen selvän, että kyllä kyselette! Mutta minäpäs en sanokaan.
Ja kyllä Titta ottikin selvän, vaikka siihen meni vähän aikaa.
Nämä ajat, jolloin Maija ei ollut Koivikolla, olivat Titan mielestä
kaikkein ikävimmät mitä hän oli koskaan elänyt. Ihan kuin olisi maailma
seisahtunut. Työt kyllä tehtiin, ja mentiin ja tultiin niinkuin
ennenkin, mutta kaikki tuo oli vain käsien ja jalkain asiaa, ajatukset
olivat ties missä eikä iloa kessään. Aina vain supatusta ja sitten
huokaillen taas töihin.
Näyttipäs sentään sisarillakin olevan ikävä, koska olivat onkineet
esille Lyydian seurakseen ja koettivat naureskella hänen kanssaan.
Sillä Lyydia ei enää yhtämittaa itkenyt, vaan osasi ainakin Koivikolla
olla hyvinkin iloinen, jopa oikein luonnottoman iloisesti kiljui
juostessaan mehiläisiä pakoon, kun Helge otti hunajaa. Vai
olisivatkohan sisaret koettaneet saada Helgen ja Lyydian toisilleen,
koska jättivät ne usein kahden olemaan? Titta senjohdosta vähän vieroi
Lyydiaa, sillä hän uskoi varmasti Maijan vielä palaavan takaisin. —
Äiti näytti myöskin kylmenneen Lyydialle, arvatenkin sen johdosta,
ettei Lyydia tullut Helgen ja Maijan häihin. Ja kerran Titta kuuli
hänen sanovan sisarille, jotka kortta pureskellen seisoivat äidin
kanssa pihamaalla ja puhe tuntui olleen Lyydiasta:
— Jos Herra tahtoo ihmisen voimia koetella, että kuinka kauan joku
jaksaa pysyä pystyssä, ei suinkaan hän silloin avuksi kainalosauvoja
lähetä.
Titta ei kyllä aivan käsittänyt, miten Lyydiaa olisi voinut
kainalosauvoihin verrata, mutta että sanat olivat sittenkin Lyydiaa
vastaan tähdätyt, sen hän varmasti vainusi. Tarkoitti kai vain, ettei
Lyydia ollut Herran tänne lähettämä.
Kerranpa Titta sai sentään kuulla koko perheen keskustelun alusta
loppuun.
Tapahtui niin, että hän, sisaret ja äiti olivat tupahuoneessa eikä
puhuttu tietenkään mitään, koska odotettiin milloin Titta menee. Helge,
jonka Titta ei ollut huomannut Maijan lähdön jälkeen kertaakaan
puhelleen sisarien kanssa, tuli sisälle paperi ja lyijykynä kädessä ja
naputeltuaan hyvän aikaa sormillaan ikkunalautaan, sanoi aikovansa nyt
puhua asiasta, joka oli kyllä hänelle itselleenkin outo, mutta kaiketi
vielä oudompi muille.
Äiti kohta häätämään Tittaa huoneesta.
Mutta — kutti sisarille — Helgepä sanoikin:
— Antaa Titan jäädä, asia koskee kaikkia.
Silloin Titta istui yksin keinutuoliin, joka oli muuten äidin paikka,
mutta äiti oli Helgen tultua siirtynyt tuolille. Eikä Titta ollut
koskaan edes sadun alkamista niin jännittyneenä odottanut, kuin nyt
Helgen puhetta, joka oli koskeva häntäkin. Hän oikein mauskutteli
suutaan ja työnteli itseään syvemmäs tuoliin.
Vihdoin Helgen laihtuneet huulet alkoivat liikkua. Mutta sanoja ei
tullut. Oli kuin hän olisi vain itsekseen ensin koetellut, miten sanoa.
Ja hänen otsansa alkoi hiestyä.
Heikentyneellä äänellä, joka ei enää tullut rinnasta, vaan huulilta,
hän sanoi olevan tärkeätä tarkalleen määrätä, mikä täällä kotona kuului
kullekin.
Äiti rupesi nousemaan tuolilta ja sanomaan:
— No mutta Helge...
Mutta Helge esti häntä ja sanoi uudelleen, että asia koskee kaikkia.
— Antaa Helgen vaan puhua, — sanoi Sigrid, ja toiset olivat samaa
mieltä.
— Antaa vaan puhua, — sanoi Tittakin.
Helge otti taas alusta. Oli tärkeätä — sanoi hän, — että tehdään
kirjallinen luettelo kaikista esineistä, kellekä ne kuuluvat, aivan
niinkuin jos Anders isä olisi tänäpäivänä kuollut ja kysymyksessä olisi
perinnönjako. Erittäin tärkeätä oli määrätä ensin Koivikon maan ja
rakennusten hinta. Ja koska Anders isä ei ollut kuollut tänäpäivänä ja
rahojen arvo on nyt toinen, on Koivikonkin hinta nyt toinen kuin
silloin.
Äiti ja sisaret katselivat hämillään toisiinsa eivätkä puhuneet mitään,
vaikka Helge vaikeni ja suuntasi heihin kysyvän silmäyksen.
Helge jatkoi:
— Ja koska viime suvena huvilanrouva tarjosi minulle Koivikosta
neljäkymmentä tuhatta, niin voitaisiin pannakin se hinta laskun
pohjaksi. Ollaanko siitä yksimieliset?
Kun muut eivät puhuneet mitään, sanoi Titta tuoliltaan:
— Ollaan vaan.
Helge katsahti taas äitiin ja sisariin, ja napautti sitten hiljakseen
kynänpäällä tuoliin, niinkuin teki huutokaupassa vasaralla, ja rupesi
kirjoittamaan jotakin paperiinsa. Sitten hän puhui jälleen.
— Äidin osa siitä olisi kaksikymmentä tuhatta ja meille muille tulisi
jokaiselle kaksituhatta kahdeksansataa viisikymmentä seitsemän Suomen
markkaa ja yksi penni. Jos siis minä kuolisin...
Nyt rupesi äiti taas nousemaan ja puhumaan, ja kun Helge nytkin hänet
vaijensi, jäi äiti heiluttelemaan päätään moittivasti tytöille, jotka
eivät ymmärtäneet puhua silloin kuin olisi pitänyt.
Silloin Sigrid ei voinut enää pidättyä, vaan sanoi, että Helge hyvä,
sinunhan tämä Koivikko on. Ja Dagmar sanoi: Mitä osaa meillä tähän
olisi, sinähän tämän rakensit. Ja Mimmi sanoi, kun äiti oli häntäkin
puhumaan nykäissyt: Voi, voi, ja kuinka monta ilmaista työpäivääkin
olet tähän pannut, ja jos rahaakin olemme vähän lähettäneet, niin se on
ollut mammalle, sinähän olet mammaakin elättänyt ja Tittaa...
Mimmi olisi vieläkin jatkanut puhetulvaansa, ellei Sigrid vuorostaan
olisi nykäissyt häntä vaikenemaan.
Helge piti päätään niinkuin olisi kattoon katsonut, mutta hänen
silmänsä olivat sisarten puheen aikana ummessa, aivan kuin olisi jokin
kova kipu ollut valittamatta kärsittävä, tai hän olisi muistellut
jotakin entistä kipeää.
Kun sisaret olivat vaienneet, avasi hän silmänsä ja sanoi vieläkin
hiljaisemmalla äänellä:
— Minä kirjoitin nämä numerot paperille, että tietäisitte, jos niin
sattuisi, että minä kuolisin, ja silloin olisi Maijan osa tuhat
neljäsataa kaksikymmentä kahdeksan Suomen markkaa ja kuusi penniä.
— Niin vähän! — sanoi Titta. Ja hän kun oli luullut, että kaikki oli
Maijan. Oikein hänen tuli surku Maijaa, joka oli kaukana poissa ja
sillä aikaa jaettiin.
— Minä ainakin annan oman osani Maijalle, — tokaisi hän melkein
vihaisena.
Muut sisaret vetivät suunsa vähän nauruun, mutta äiti huiskutti Titalle
kättään, torjuen puhumasta.
— Sitten on meidän — sanoi Helge — otettava lukuun irtaimisto ja
merkittävä mikä on kaikista näistä esineistä kenenkin, huoneissa,
ulkohuoneissa, navetassa ja aitassa.
Ja Helge rupesi yksitellen luettelemaan eri tavaroita, merkiten niitä,
joita saattoi pitää jonkun yksinomina. Enimmät hän merkitsi äidin
omiksi, mutta oli siinä sisarienkin tavaroita.
Titta jaksoi kauan olla vaiti, mutta vihdoin sanoi päättävästi:
— Pannut ovat ainakin Maijan.
— On siinä äidinkin pannuja — tiuskasi Mimmi hänelle korvaan.
— Mutta kupariset ovat Maijan, — huusi Titta.
Ja heidän välillänsä olisi tullut riita, ellei äiti olisi taas
hyssyttänyt vaikenemaan.
Eihän siitä heidän tavarain arvioimisestaan näyttänyt tulevan mitään.
Kuka siinä tiesi, mikä oli kenenkin. Eivätkä he olleet vielä ikinä
mitään kaupitelleet keskenään ja rahojen tarjoominen toinen toisellensa
jostakin esineestä olisi varmaan saanut perheenjäsenistä jokaisen
punastumaan. Nyt piti kaikesta sanoa: tämä on minun ja tuo on sinun ja
vieläpä panna kaikelle hinta. Se oli niinkuin heidän välillensä
kasvaneiden hienojen lankain repimistä, eikä Tittakaan, joka muuten
innostui kaikkeen, voinut siihen innostua.
Helge oli jo alusta asti yhtämittaa pyyhkinyt hikeä otsaltaan, vaikkei
ollut kuuma, ja vihdoin alkoivat äiti ja sisaretkin hikoilla.
Ei tullut mitään tästä ensimmäisestä istunnosta.
Mitä tuli seuraavista, jotka muina päivinä pidettiin ulkohuoneissa,
navetassa ja aitassa, ei Titta tiennyt. Sillä äidin ja sisarten
onnistui Helgen huomaamatta sulkea Titta niistä pois.
Titan lievä kostonhalu muuttui pontevammaksi ja hän oli jo
kirjoittamaisillaan Maijalle: Tule pian kotiin, täällä tehdään ihmeitä.
Mutta päätti sentään ottaa ensin asioista vielä tarkemman selon ja
jatkaa havaintojansa.
Sen hän oli jo kuitenkin nähnyt, että viimeisen istunnon päätyttyä
Helge aitasta ulostullessaan antoi luettelopaperit äidin käteen ja
näytti sanovan jotakin painavaa.
Sitten hän jonkun ajan kuluttua havaitsi, että äiti poltti paperia
hellassa ja sisaret seisoivat ympärillä.
— Mitäs papereita ne olivat? — kysyi Titta.
— Ne olivat silakan ympäriltä, — sanoi Mimmi, ja toiset rupesivat
nauramaan, mutta ei äiti, joka oli kovin totinen siinä toimituksessaan.
Mutta senverran Titta ehti sentään vielä palamatonta kulmaa nähdä, että
hän melkein varmasti tunsi paperit samoiksi, jotka Helge oli äidille
antanut. Ja hän oli vähältä mennä Helgelle kantelemaan. Mutta pelkäsi,
että Helge suuttuu ehkä äidillekin, eikä mennyt.
Helge oli käynyt vihdoin niin unettomaksi, ettei moniin öihin voinut
hetkeksikään nukkua. Hän koetti torkahdella päivällä, maaten selällään
kamarin vuoteella, mutta nukkumisesta ei vaan tullut mitään. Äiti
koetti puolestaan monenlaisia ryytejä, — ei niistäkään ollut apua.
Sitten äiti otti laatikosta uudet silmälasit ja pani ne nenällensä. Ne
oli Helge tuonut kaupungista, kun he tulivat Maijan kanssa. Äiti oli
kuitenkin sanonut Titalle: Kyllä Helge nyt luulee pääsevänsä raamatun
lukemisesta, kun minä muka voin noilla itsekin lukea, mutta saammepa
nähdä. Oli pannut lasit takaisin koteloon ja laatikkoon, ja kohta ensi
ateriasta alkaen luettanut Helgellä Davidin salmeja. — Nyt hän kaivoi
lasit uudestaan esille, pani nenällensä ja pujotti sangat korvien
taakse.
— Näillähän minä näen läheltä aivan selvästi — aivan selvästi! —
sanoi hän kirkastuen ja hetkeksi unohtaen surumielisyytensä. Sitten hän
avasi raamatun, katseli siihen vähän aikaa, ja avonainen kirja kädessä
meni ilosta hytkien kamariin, jossa Helge makasi, ja sulki oven
jälkeensä.
Muutaman ajan kuluttua alkoi kamarista kuulua äidin yksitoikkoinen ja
harras lukuääni. Sitä kesti noin puolisen tuntia, kunnes hiljakseen
vaikeni, eikä kuulunut enää mitään.
Sen sijaan alkoi ovi avautua aivan pienelle raolle, sitten yhä
suuremmalle, ja niin hiljaa, ettei vähintäkään narahdusta kuulunut.
Ensin ilmestyi kynnyksen yli vääränä äidin jalka. Sitten hän itse
pujottautui raosta eteiseen, sulki oven yhtä hiljaa kuin oli avannut,
kääntyi varovasti, ja varpaisillaan, jalat luokkana, eteni säteilevänä
ovelta, sormeansa heristäen keittiössä olijoille ja kuiskien:
— Nukkuu! — Nukkuu!
Kaikkien piti hiipiä pihalle, eteisen lautain narahtamatta.
Aina ei tämä uusi nukutuskeino kuitenkaan auttanut. Erittäinkään ei
äiti sanonut auttavan yön aikaan, vaikka olisi tuntikausia lukenut.
Helgen silmät vain pyörivät luomien alla. Välistä kuului kyllä
torkahtavankin, mutta hengitys alkoi silloin käydä yhä harvempaan,
kunnes peräti loppui, ja säpsähtäen Helge kavahti taas valveille,
joskus parahtaenkin ja pyysi jälleen lukemaan.
Jos Titalla ei olisi ollut sentään omiakin asioita, olisi hän
luullaksensa ihan kuollut näihin ikäviin oloihin. Mutta hänelläpä
olikin omia asioita, joita hän itsekseen mietti ja tavattiin usein
syyttä myhäilevänäkin. Jopa hän joskus aivan itsekseen istui polulla,
sisarien tavalla kortta hypistellen, ja haaveili silmät ummessa, antaen
ilta-auringon paistaa suoraan kasvoihinsa. Greeta näki kerran hänet
noin, ja ajatteli, että enkelitkin iloitsisivat Titan lapsekkaan
ihanasta näöstä, mutta ihmiset eivät olleet vielä huomanneet.
Mutta olipa yksi, joka oli huomannut, ja häntä Titta juuri ajattelikin.
Tällä yhdellä oli pikimustat viikset, molemmin puolin töpöiksi
leikattuina, ja tuuheat mustat kulmakarvat, mutta silmät lempeät kuin
vuonan. Hänellä oli omituinen tapa naurahtaa joka sanalle, ja myös
ihmeellinen tapa sanoa päivää niin, että sanoi hiljaa päi-, mutta
huusi -vää. Joka tapa oli suuresti miellyttänyt Tittaa ja jonka hän
sisarten ihmeeksi oli omistanut, ties mistä, tervehtien heitä jokaista
suomeksi: päi-_vää!_
Yksi oli tavattavissa suuren kuusen luona, jonka toisella puolella,
edempänä tien varrella, asui hänen äitinsä sievässä mökissä.
Yksi tuli aina kotiinsa lauantaisin katsomaan äitiänsä ja viipyi
sunnuntain yli, sillä hän oli rautatieläinen ja asui kaupungissa. Hän
kertoi naurahtaen joka sanalle, että hänellä oli vapaat matkat,
matkustipa minne tahansa. Ja tämä seikka miellytti Tittaa vielä enemmän
kuin se "päivää". Mutta kun yksi naurahtaen joka sanalle kertoi, että
rautatieläisten _vaimotkin_ saavat matkustaa vapaasti, niin tuo ei enää
ainoastaan miellyttänyt, vaan välähytti ajatuksen, joka pani Titan
haaveilemaan. Ja haaveiluista johtui se, että se yksi miellytti häntä,
vaikkei sillä olisi ollutkaan vapaalippuja, vaan ainoastaan
töppöviikset, tuimat kulmakarvat ja lempeät silmät.
Ja Titan yksi oli nimeltänsä Mauno Flinkman. — Salaisuus.
Näitä samoja hän haaveili silloinkin, kun hän istui yksin Koivikon
polulla, paistatellen kasvojansa ilta-auringolla ja haistellen
kytösavuja.
Greeta oli mennyt toiseen suuntaan vähän metsäpolkua, katsahtaakseen
minne ihmeeseen sen tytön oli tullut tavaksi välistä kadota. Mutta
Greeta oli mennyt väärään suuntaan senvuoksi että oli mennyt vääränä
päivänä, sillä nyt ei ollut lauantai eikä sunnuntai, jolloin Titta
kyllä myöskin meni samalle metsäpolulle. Mitään löytämättä Greeta siis
palasi ja kiertäen Koivikon ympäryksen tuli kaivopolulle. — "Mutta
tuossahan tuo kultainen tyttö istuu kotirinteellä", — ajatteli Greeta
ilostuen, ja silloin hän juuri olikin ajatellut enkeleitä. Hän vetäysi
Titan huomaamatta takaisin ja kiersi toista tietä asunnolle.
— Äh, — pani Titta, nousten istualtaan, kun aurinko oli laskenut ja
hän kyllikseen ajellut junavaunuissa ympäri maailmaa. — Se on sitten
tämä Koivikko tullut _niin_ ikäväksi, _niin_ ikäväksi. Todella, ainoa
hauskuus oli panna maata.
Ja siellä äidin kanssa nukkuminen samassa vuoteessa oli Titasta
oikeinkin hauskaa. Titan kanssa äiti puhui Titan asioista eikä muista.
Puhui uudesta esiliinasta, kengistä, tukan pesemisestä ja silitti hänen
päätänsä ennen nukkumista. Äiti makasi selällään. Titta kipristi toisen
polvensa äidin lonkkaa vasten ja antoi toisen jalkansa olla suorana.
Hänen oli hyvä olla, ja nieleskellen nautinnosta hän ummisti silmänsä
nukkuakseen haaveiluihinsa.
Aamulla herättyä Titta kysyi:
— Kuulkaa äiti, mitä te yöllä unissanne puhuitte ja sanoitte: Herra,
herra, minä en jaksa lentää?
Greeta olisi mielelläänkin kertonut Titalle yhä uudistuvasta unestaan,
mutta hän ei tahtonut kuohuttaa lapsen mieltä.
— Mitä lienen uneksinut. Helge ei saanut yöllä ollenkaan unta. Eikös
Titta ole koskaan unissa lentänyt?
— Olen minä useinkin lentänyt. Jonnekin minä aina olen lentävinäni
eikä tarvitse muuta kuin vain kovasti räpyttää käsiä, kyllä pysyy.
Greeta sanoi ajatuksissaan:
— Jos ei olisi pitelijää, ei siellä kukaan pysyisi.
— Pysyvätpäs lentokoneessakin ilman pitelijää. Ai, ai, ollappa siellä,
se olisikin vasta poikaa! Uusia maita, toisia tulee, toiset jäävät ...
huh! Ja kaikki näkyy yhtaikaa, Tamperekin, jossa Maija on, ja meidän
Koivikko ja se Vestankylä, josta te aina puhutte.
Greeta sanoi:
— Taivaasta näkyy kaikki yhtaikaa, siksi sielu sinne halaa niinkuin
janoinen hirvi veden partaalle. Mutta lentokone on synti. Ne kuuluvat
nostavan pommeja sinne missä Herra asuu, ja pudottavat maahan, jota
Herra rakastaa.
— Ovatko junatkin syntiä? Junia minä aina unissani näen ja ajankin
niillä.
— Mitä junia ne on?
Titta oli sanomaisillaan mitä junia ne on, mutta huomasi ajoissa, että
hänen salaisuutensa olisi voinut tulla ilmi, ja sanoi nauraen:
— Vai mitä junia, vai mitä junia — —.
Hän alkoi kutittaa äitiä joka puolelta.
— Piu, piu, vai mitä junia, piu, vai ollaan uteliaita, piu, piu...
Ja teki itselleen huolestuneen totisesta äidistä nauravan ja kikattavan
tyttösen.
— Sanokaapas ensin itse, mitä _papereja_ te poltitte? Vai ette sano —
piu — vai ette sano — piu, piu...
Greetan ei auttanut muu kuin nousta pian ylös. Hän alkoi kiirehtiä
Helgen luo.
Ja paperiasia jäi kuin jäikin Titalle salaisuudeksi.
Hän jatkoi siis havaintojansa.
Oli kulunut jo kaksi viikkoa Maijan lähdöstä, eikä kirjeitä tullut.
Mutta tämän saman päivän iltapuolella tarjoutui Titalle oivallinen
tilaisuus havaintoihin.
Hän havaitsi ensiksikin vieraan herran ja rouvan puhelevan Helgen
kanssa liiterin luona. Titta oli tullut rannasta vaatteita pesemästä ja
muutamia hän tahtoi vielä huuhtoa kaivovedellä, koska rantavesi oli
ollut mutainen. Hän aikoi juuri laittautua liiterille kuuntelemaan,
mutta silloin vieraat jo rupesivat lähtemään. Herra vähän aikaa vielä
pyöritti keppiä vinhasti ympäri, ja sitten lähti rouvan jälestä.
Mutta kun Titta näki, että äiti oli tullut alas kuistilta ja lähestyi
liiteriä senmukaan kuin vieraat etenivät, päätti hän juosta lepikon
läpi liiterin taakse kuuntelemaan mitä äiti ja Helge toisilleen
sanovat. Siellä oli nurkan vierimmäisestä laudasta oksa kolissut pois,
ja Titan nenä ilmestyi rakoon juuri kun äiti ehti liiterille.
— No mitä ne? — sanoi äiti epävarmasti katsellen ylös Helgen silmiin
— ja koettaen edeltäpäin arvata, mitä tällä oli mielessä vieraiden
johdosta.
Helge tähtäili kauan jotakin laudankaistaletta, oliko hän höylännyt sen
suoraksi, ja vihdoin sanoi:
— Taas ostamassa Koivikkoa.
— Joko oikein ostamassa, — sanoi äiti ja katseli, mitä Helge
semmoisesta itse arveli.
Ruuvattuaan kaistaleen höyläpenkkiin ja kaivellessaan höylää selkeäksi
Helge sanoi:
— No nyt, äiti, voisitte ostaa talon vaikka Vestankylästä. Ne hullut
tarjoovat kahta senvertaa kuin viime vuonna.
— Mitäs sinä sanoit heille?
— Mitäs minä sanoin, teidänhän se on sanottava.
— Helge, Helge, kuinka sinä noin voit puhua? Tämä on kaikki sinun. Ja
me olemme polttaneet sinun laskusi ja luettelosi.
Helge oli pitkän aikaa vaiti. Sitten sanoi synkästi:
— Minä pelkään ajan tulevan, että sitä kadutte.
Äiti vastasi vähän kiivaasti:
— Ei ikinä kaduta, ja jos tämä on minun, niin tätä ei ikinä myydä,
mutta tämä ei ole minun, vaan tämä on sinun, ja myy jos tahdot, mutta
minä en tule ikinä Vestankylään.
Kun Helge oli vaiti, tuli äiti ihan hänen viereensä ja sanoi lempeästi:
— Kirjoittaisit Maijalle...
Silloin Helge kumarsi päänsä alemmas ja sanoi:
— Se on jo...
Mutta Titta ei kuullut mitä se jo on, kirjoitettuko vai ehkä Koivikko
jo myyty. Sillä Titta ei ollut nähnyt mitään kirjettä menevän Maijalle
ja hän piti tätä asiaa kyllä tarkasti silmällä.
Äiti sanoi hymyillen:
— No sittenhän on kaikki hyvin.
Mutta Helge sanoi:
— Kun tietäisi vain Maijan osoitteen.
Silloinpa Titta ei enää malttanut piilossa olla.
Hän aikoi juuri hyökätä esille ja sanoa: minä tiedän, mutta viime
hetkessä huomasi, että valtti oli menossa, muutti päätöksensä, tuli
esille ja sanoi:
— Minäpä tunnen tuolta huvilasta tytön, joka varmasti tietää Maijan
osoitteen.
Helge ei tullut sen iloisemmaksi, vaan sanoi, ettei asialla ollut
mitään kiirettä.
Ja jokainen meni omalle taholleen, äiti tupaan, Titta takaisin kaivolle
ja Helge metsään, lauenneita pauloja kokemaan.
Yöllä oli Helge taas niin huonona, että äiti koko ajan valvoi hänen
kanssaan eikä raamatunkaan lukeminen enää auttanut.
Aamulla äiti tuli aivan rauenneena Titan luo, suljettu kirje kädessä.
Kuoressa oli postimerkki, mutta ei osoitetta. Äiti sanoi:
— Nyt se vihdoin nukkui. Mutta vie nyt vaan tämä kirje sen tytön luo
ja pyydä kirjoittamaan osoite, ehkä se silloin tulee lähetetyksi. Minä
löysin sen Helgen pöytälaatikosta.
Äiti oli niin väsyksissä tai mikä sillä lie ollut, että niine
vaatteineen rentonaan heittäysi vuoteeseen, edes peitettä altaan
silittämättä, ja ummisti silmänsä.
Titta ajatteli: Helge voi kuolla, ellei Maija pian tule, mutta pahempi
vielä, että äitikin voi kuolla.
Ja hän päätti vetää asiain eri päät tiukkaan solmuun ja omin käsin.
Hän meni aittaan osoitetta kirjoittamaan, ja kirjeen kuori oli niin
huonosti liimattu, että toinen puoli oli lonkallaan, eikä tarvinnut
kuin vetää vähän sormella, niin toinenkin puoli aukesi.
Kylläpä se Helge oli kirjoittanut lyhyen kirjeen! Ei siinä ollut
mitään kotiintulemisesta. Ei yhtään muuta kuin:
"Rakas Maija.
Testamentti on kirjoitettu ja vain sinun allekirjoitusta
vailla.