Mutta jos Maija olikin kuulutusaikana pidättäytynyt kaikista
taloustoimista, niin kyllä hän häitten jälkeen otti emännyyden kokonaan
omiin käsiinsä.
Hän muutti tavaransa luhdista tupahuoneeseen.
Greeta sanoi tahtovansa mieluummin asua tupahuoneessa, koska hän siten
oli lähempänä keittiötä, mutta Maija sanoi, että juuri senvuoksi hänkin
tahtoi asua tupahuoneessa, tai jos se ei käynyt laatuun, niin hän asuu
kyökissä mieluummin kuin kamarissa, joka on eteisen toisella puolella.
Helgen tähden, joka joutui riidan ratkaisijaksi ja näytti onnettomalta,
Greeta muutti Titan kanssa suosiolla kamariin eteisen toiselle
puolelle, ja näin tupahuone joutui Maijan ja Helgen asunnoksi.
Seuraavana aamuna jo viiden aikaan Greeta kuuli Maijan viskelevän
hellanrenkaita ja herätti Titan lypsylle. Mutta kun Titta otti eteisen
maitokarsinasta kiulun, pisti Maija päänsä tuvanoven raosta ja sanoi
Titalle:
— Syötät vain lehmän. Minä tulen itse lypsämään.
Titan kiehahti pahasti sydänalassa. Oliko hän joutunut Maijan piiaksi?
Hän jätti kiulun eteiseen ja meni takaisin kamariin kysymään mitä äiti
käskee hänen tekemään, sillä äiti oli Titan oikea käskijä, eikä mikään
Maija.
Greeta rupesi nopeasti pukeutumaan.
"Nyt tästä jotain tulee", — ajatteli Titta hyvillään. Mutta äiti
pukeutuessaan nuhteli häntä, sanoen että ihmisen ei pitäisi koskaan
suuttua ja että ellei riidanhenkeä kohta alussa tukehuta, niin siitä
paisuu kauhea Herran vitsaus, joka voi turmella koko olon ja elämän.
— No annanko minä siis hänen lypsää? — kysyi Titta. Äiti sanoi yhä
kiireesti pukeutuessaan:
— Mene sinä syöttämään, minä tulen itse lypsämään.
Titta tuli voitokkaana eteiseen, eikä löytänyt kiuluansa ja ajatteli
jättäneensä sen varmaan navettaan. Mutta sinne tultuaan hän näki Maijan
jo istuvan pallilla ja lypsävän niin että maito tirskui. Titta viskasi
lehmälle heinätukon.
Maija sanoi lypsyltään:
— Ja pese se kirnu oikein puhtaaksi. Kirnuamme entiset herat ja sitten
alotamme vähän uudella tapaa.
Titta meni navetasta ja äiti tuli jo tiellä vastaan.
— Se jo lypsää, — sanoi Titta.
Oliko äiti juossut, kun oli ikäänkuin hengästynyt, vai oliko
vihastunut, koska kädet vähän vapisivat. Niin äidillä aina kädet vähän
vapisivat, kun hän aikoi suuttua. "Kohta Maijalle pamahtaa", — toivoi
Titta.
Mutta äiti veti suunsa hymyyn, pani kätensä Titan olalle ja sanoi:
— No, Titta, mennään me sitten emännälle kahvia keittämään.
Ja he menivät käsikynkässä.
Mutta keittiön hellalla puski kahvipannu jo kiehuvaa höyryä suustaan,
ja pöydälle oli valkoiselle liinalle asetettuna kauniisti neljä kuppia
aluksineen ja lusikoineen, keskellä lasinen sokerirasia Greetan omasta
piirongista.
Helge tuli samassa iloisena tupahuoneesta keittiöön.
— Maija pyysi juomaan, hän tulee kun joutaa, — sanoi Helge
viattomasti ja istui pöytään. Tavallisesti he olivat juoneet aamukahvin
vain kukin kaataen kupposeensa pannusta, joka oli hellalla, ja milloin
mikin, mutta nyt oli Maija asettanut pannunalusen pöytään ja hänellä
oli kaiketi ollut tarkoitus kaadella kaikille, niinkuin herrasväessä
tehdään.
Greeta toi pannun pöytään ja sanoi Titalle:
— Menepäs sinä käskemään Maija kahville.
Titan mentyä hän sanoi Helgelle:
— Sinun pitäisi selittää Maijalle, että minä olen tottunut lapsuudesta
pitäen lehmänhoitoon ja minusta tuntuu oudolta jäädä sitä työtä vaille.
— Mutta eikö äidin ole jo tullut aika levähtää paljoista töistä, —
sanoi Helge.
Greeta katsahti häneen pitkään ja sanoi vähän ivallisesti:
— Kas vaan, kun en ole omaa raihnaisuuttani itse ensimmäiseksi
huomannut. No mennään me sitten Titan kanssa vain kamariin istumaan.
Greetan alkoi sydäntä kirveliä kohta kun hän oli tämän sanonut, sillä
hän huomasi, miten Helgen kasvot menivät laskoksiin mielipahasta.
— Taas on minun tänä yönä varpaitani kivistänyt, — sanoi hän. Mutta
kun Maija tuli maitoineen keittiöön, puhui Greeta hänelle iloisen
lempeästi:
— Onpa minulla näppärä miniä, kahvit pöydässä, maito kiulussa
ennenkuin vanha on silmänsä unesta hieronut.
Maija ymmärsi kehumisen ja tuli iloiseksi. Hän meni pöydän luo ja
kaateli emäntänä kaikille kahvit.
Greeta näki Helgen kasvojen jälleen pyöristyneen ja loistavan
mielihyvästä, ja hän ajatteli: Voi, kun nyt saisi sydämensä aina
pakoitetuksi! Herra pitelethän Sinä kädestäni! Minä en erkane sinusta,
vaikka näen selvään, mitä allani tapahtuu.
Greeta oli taas alkanut ajatella kaikkia asioita tuon merkillisen
unensa puitteissa. Helge oli uivinaan aallokossa, Herra sanovinaan:
antaa pojan vaan koetella voimiansa. Ja hän itse puolestaan oli tehnyt
päätöksen pidellä Herran kädestä loppuun asti.
He pysyttelivät Titan kanssa todella paljon kamarissa. Äiti kertoi
Titalle nuoruutensa muistelmia ja he istuivat molemmat vierekkäin
vuoteella, niinkuin Titta halusi.
Sitten he katselivat kauan puutarhaa ja äiti koetti olla hyvin
huvitettu rikkaruohon nyppimisestä porkkana- ja punajuurikasrivien
väliltä, joka oli Titan vastahakoisimpia töitä, mutta nyt äidin kanssa
mieluista. He kuulivat kuinka keittiön ovi paukahti auki ja Helge telmi
Maijan kanssa eteisessä, niinkuin oli ennen telminyt Titan kanssa. Nyt
hän tuli eteisen ovensuulle ja huusi:
— Titta hoi, sonta kuuluu olevan vielä luomatta navetasta.
— Menenkö minä? — kysyi Titta hiljaa äidiltä, johon äiti vastasi:
— Tietysti menet, ja pese kirnukin puhtaaksi, niinkuin Maija on
käskenyt. Sillä meidän on tehtävä tässä elämässä kaikki niinkuin Herran
käskystä eikä ihmisen, jos kerran sonta _on_ luotava ja kirnu _on_
pestävä. Ja että sinä tämän oppisit, niin katso, minä teen sen kaiken
itse, mutta sinun käsken jäämään tähän kitkemään, kunnes minä palaan.
"Äiti se tulee taas päivä päivältä yhä hurskaammaksi", — ajatteli
Titta, kun näki äidin todella kompuroivan törmännettä ylös navetalle
päin.
Mutta Maija oli varmaankin ikkunasta nähnyt Greetan menevän, koska
juoksi nopeasti pihan yli navettaan, kooten hamettansa vyötärysten
alle.
Sinne tultuaan Maija kohta tempasi sontataikon Greetan käsistä, ja nyt
näki Greeta todellakin paljon heikontuneensa, sillä kyllä hän piti
kaikin voimin vastaan. Nytkäys vain, ja taikko oli Maijalla. Greeta
sydämistyi niin tästä väkivallasta, että olisi lyönyt vaikka kihvelillä
Maijaa päähän. Mutta onneksi hän oli juuri opettanut Tittaa. Hän
oikaisihe, katsahti kattoon ja sanoi aivan nöyrällä äänellä:
— Käskin Titan kitkemään, mutta voinhan lähettää hänet tännekin.
— Ei tarvita, — sanoi Maija tuimasti.
Nyt olisi Greetan tehnyt mieli ottaa kihveli oikeaan käteensä, ja hän
ajatteli, miten hän vasemman kätensä ojentaa ovea kohti ja huutaa
Maijalle: mene ulos täältä! Mutta mieluisan intohimon luoma kuva sai jo
ennen täyttymistään hänen sydämensä niin kouristumaan, että hän peräti
heikkeni, ja Herraa kiittäen siitä, ettei mitään ollut tapahtunut, hän
hoipersi ulos navetasta, istui törmän kivelle, ummisti silmänsä ja
antoi kyynelten vuotaa. Hän teki uuden päätöksen olla milloinkaan
suuttumatta Maijalle, nousi, tuli Titan luo ja sanoi:
— Meneppä sinä nyt pesemään kirnu, se on tuolla kaivolla turpoamassa,
ja hankaa se oikein puhtaaksi, että Maija kiittää.
Maija tulikin kaivolle, vettä navettaan hakien, ja kiitti Tittaa,
sanoen juuri noin pitävän hangata, että kirnu oikein puhdistuu.
— Saat kohta kirnutakin, sanoi hän viputtaessaan vesiämpäriä
ylämäkeen.
Mutta Helgenpä näki Titta joutuvan sinäpäivänä vielä kovempaan souviin.
Maijalle piti laitettaman keittiöön uusia hyllyjä entisten sijaan, ja
paljon hyllyjä, toiselle puolelle pienempiä, toiselle isompia, joista
kaksi oli kaidattava niin, että lautaset saivat olla kallellaan ja
vierekkäin. Junalta tuotiin Maijalle laatikko, johon hän oli koonnut
rouvalta häälahjaksi saamiaan astioita ja muuta keittiötavaraa. Yhdeltä
kälyltään hän oli saanut tinatun kuparipannun, kuppeja ja lusikoita, ja
vielä kaksi muuta vanhaa pannua. Näitä kaikkia tavaroita hän tahtoi
pitää näkösällä ja siksi piti hyllyjä olla niin paljon, kunnes Helge
joskus joutaisi laittamaan oikean, puoleksi avonaisen keittiökaapin
Maijan selitysten mukaan. Sitäpaitsi oli Maijalla pitkiä uutimia,
joihin Helgen piti laittaa kuosikkaat pitimet ikkunain yläpäähän
nostettaviksi. Ja vielä korvon alle ristikko tehtävä ja väliovi
keittiöstä eteiseen nostettava, ettei se lonksottanut. Niin, ja sitten
tahtoi Maija erikseen hellapöydän, jossa olisi laatikot alla, mihin
saisi panna haarukat, veitset ja lusikat.
Helge höyläili ja sahasi keittiössä, vei vanhoja lautoja pois tieltä ja
toi taas uusia, joten keittiö oli useita päiviä täynnänsä höylänlastuja
ja laudanpätkiä ja Maija kattoi ruokapöydän kamariin. Itse hän kuuraili
ja hankasi, ensin luutusi kaikki seinät ja käväisi katonkin, sitten
lattiat, sitten löysi lutikoita jostakin rakosesta ja alkoi uudestaan
seiniä pestä, hääti syöpäläiset tärpätillä ja rupesi tutkimaan
kellaria, johon mentiin keittiön lattialuukusta.
— Mikä ihme siellä haisee, — kysyi hän moneen kertaan. — Kohta
ensipäivästä kun tulin, tuntui nenääni sama outo haju.
Greeta ei voinut pidättäytyä sanomasta semmoista, jota itse kohta katui
sanoneensa:
— En minä ole täällä mitään hajua tuntenut ennen Maijan tuloa, —
sanoi hän.
— Mikäs tämä on? — huusi Maija lattian alta ja samassa lensi
puolimädännyt riepu aukosta Helgen lastujen päälle. — Ja tässä! (Taas
riepu). — Entäs tässä! (Taas riepu). — Ja tässä ja tässä, ja tässä...
Ja nyt sieltä alkoi tulla jos jotakin, vanhoja rotanloukkuja,
käpristyneitä vanttuja, kengänjätteitä, tilkkumaton rääsyjä, tulipa
paperipakettiin käärittyinä silakanruotojakin ja loppujen lopuksi
säkki, jonka pohjaan oli unohtunut jonkunverran viimevuoden perunoita
ja joka lentäessään hajosi, päästäen osan perunoista takaisin kellariin
ja osan lastuille, toiset kyynärän pituisilla valkoiduilla, toiset
mätinä.
Greeta oli tällä välin kamppaillut ankaran taistelun itsensä kanssa,
tarttunut hädissään Herran käteen ja päässyt voitolle. Kääntäen asian
leikiksi hän sanoi Maijalle, joka nousi ylös kellarista ja löi käsin
hamettaan puhtaaksi:
— Niin, Maija, syvällä näkyvät olevan vanhain syntien juuret.
Maija ei ymmärtänyt ruotsalaista lausetta ja luuli saaneensa Greetalta
uuden näsäyksen. Hän sanoi tuimasti:
— Minunko tultuani nämä ovat ruvenneet haisemaan. Hyi sentään.
Näin sanoen hän kahmaisi osan kellaritavaroita syliinsä ja läksi
viemään niitä ulos.
Helge sanoi äidille Maijan mentyä:
— Maija on vähän tuittupäinen. Mutta miksi menitte sanomaan, ettei
huoneissa tuntunut hajua ennen Maijan tuloa.
Greeta ei vastannut mitään, sillä osaksi tuo sana satutti häntä ja
osaksi tapahtui oikeastaan ensi kerran, että Helge moitti äitiä. Nuo
seikat yhtyneinä saivat aikaan sen, että Greeta myöskin ensimmäisen
kerran eläessään tunsi katkeruutta poikaansa kohtaan.
Kun äiti ei puhunut mitään, sanoi Helge vielä:
— Jos näin on alku, millainen tuleekaan loppu?
Nyt Greeta alkoi vavista pelkästä ponnistuksesta olla vieläkin mitään
sanomatta, mutta se meni yli hänen voimiensa, ja hänen äänensäkin
rupesi vapisemaan:
— Tuon sinä olisit voinut sanoa myöskin Maijalle, — sanoi hän ja
sanoessaan hengästyi niin, että viimeinen osa lauseesta tuli vain
vaivoin sanotuksi, mutta tuli sentään.
Helge huokasi syvään ja näytti Greetasta peräti murtuneelta. Rakastiko
Helge siis tuota Maijaa niin, että pieninkin soimaus häntä haavoitti?
Vai katuiko Helge sydämensä pohjassa, että oli mennyt naimisiin Maijan
kanssa? Täynnä tyytymättömyyttä itseensä, mutta voimatta vielä mitään
sovinnollisuuden sanaa keksiä Greeta sulkeutui kamariinsa, vaikka tunsi
tälläkin loukkaavansa Helgeä.
Helge sanoi Titalle, että nyt on keittiössä kaikki valmiina ja lastut
kannetaan vajaan sytykkeiksi.
Titta rupesi kohta innokkaasti toimeen.
Maija tuli keittiöön ja ilostui, kun näki että siellä ei ollut Greetaa.
Kohta hän alkoi tehdä selvää kellarista, ja kun se oli perin pohjin
siivottu ja lastut viety pois keittiöstä, alkoi hän pestä keittiön
seiniä ja lattiaa, mutta Helgen pani tupahuoneessa naputtamaan Titan
kanssa uutimia puupitimiin ja sitten nostamaan ikkunoille.
Kaiken tämän aikaa istui Greeta yksin kamarissa hartaissa
itsetutkisteluissa, ja tällä kertaa hän suorastaan puolusteli
käytöstään Herran edessä, joka tuntui vaativan katumista. Hän koetti
todistaa Herralle, kuinka välttämätöntä oli, että Helge huomaisi
minkälainen Maija oikein oli ja että siis oli ollut hyvä auttaa häntä
sitä huomaamaan. Greeta sentään jo tiesi, mihin nämäkin itsetutkistelut
päättyvät, nimittäin siihen, että Herra taas sanoo: antaa pojan vaan
koetella voimiansa. Ja Greeta olisi ollut melkein jo suostuvainenkin
sellaiseen tulokseen, ellei perinpohjaista syventymistä kysymykseen
olisi häirinneet äänet ja koputukset, jotka kuuluivat tupahuoneesta ja
keittiöstä. Mitä ihmeitä he siellä oikeastaan naputtelivat? Hän kuuli
ilmeisesti iloisia ääniä, Titan kikatusta ja Maijan naurua, varmaan oli
Helge sanonut jonkun sukkeluuden. Mutta että sentään voidaan nauraa ja
iloita kohta tämmöisen pöyristyttävän tapauksen jälkeen, jolloin olisi
odottanut haudan hiljaisuutta ja ihmismielen matelemista tuskan
häpeässä ja katumuksessa! Ja Tittakin! Greeta oli huomannut selvästi,
että Titta, vaikka kyllä kanteli alinomaa Maijan rikoksia, oli alkanut
olla innoissaan Maijan teettämistä töistä, ikäänkuin Titta ei olisi
milloinkaan saanut kirnuta ennenkuin nyt vasta Maijan luvalla! Ja
vesiämpäriäkin oli Titta kantanut aivan selvään Maijaa matkivasti
vipuuttaen toista kättään. No olkoon, lapsen mieli on häilyväinen.
Mutta Helge! Vaikka Helgen ääntä ei kuulunutkaan, ei ollut mitään
epäilemistä, että juuri Helge oli saanut tämän ilotuulen aikaan. Sen
sijaan että olisi huomauttanut Maijalle, miten sopimatonta on viskellä
tavaroita kellarista ihmisten kasvoihin! Mutta Helge ei sanonut
Maijalle milloinkaan moitteen sanaa, aivan kuin olisi pelännyt
tuommoisen tyllerön siitä rikki menevän. Äidille niitä näytti voivan
sanoa, ja äidin edessä huokailla. Näytti kuin ei Helge olisi enää
voinut olla iloinen muuten kuin Maijan seurassa! Olkoon sitten, kyllä
Greeta jaksaa istua kamarissa vaikka ikänsä.
Ja Greeta istui.
Nyt oli vähän aikaa naputtamatta. Mutta ei suinkaan loppuakseen, vaan
ainoastaan siirtyäkseen keittiöön. Ja sieltäkin saattoi kuulua
innokasta puhelua, Titan hyppäämistä jostakin korkealta, pöydän
siirtelemistä ja taas naputtelua. Ja vielä hellarenkaitten rämistelyä.
Greeta kävi niin uteliaaksi, ettei hän voinut olla raottamatta kamarin
ovea ja pistämättä päätänsä ulos paremmin kuullaksensa. Silloin hän
huomasi, että keittiön ovi oli vähän auki. Ja hän ajatteli, että yhtä
hyvä hänen on istua yksikseen jollakin puutarhan kivellä kuin jököttää
koko aika kamarissa. Puutarhaan mennessään hän tietenkin vilkaisi myös
keittiön ovelle päin. Ja vilkaistua ei auttanut muu kuin pysähtyä
vähäksi aikaa katsomaan ihmeellistä näkyä:
Helge seisoi pöydällä ja kiinnitti pitkiä kaksinaisia, pitseillä
reunustettuja uutimia keittiön ikkunaan. Maija seisoi hellan ääressä
keittämässä ruokia. (Kas kun hän antoi pannun seistä vain suljettujen
punaisiksi kuumennettujen renkaitten päällä; Greeta oli aina puiden
säästämiseksi antanut tulen käydä suoraan pannun pohjaan). Maijalla oli
kädessä haarukka ja hän katseli ylös Titan toimiin, joka seisoi hellan
vieressä toisella pöydällä ja naputteli uusiin hyllyihin sahalaitaisia,
punakukallisia reunaliuskoja. Titta oli ilmeisesti innoissaan. Ja
olisihan Greetakin sitä tointa vähän pitemmältä katsellut, ellei olisi
ollut mentävä puutarhaan kivelle istumaan.
Siellä kivellä hän tunsi olonsa kovin yksinäiseksi. Ei tahtonut oikein
mikään huvittaa, vaikka aurinko paahtoi kuumasti selkään, vaikka
varpuset iloisesti tirskuivat navetan luona, vaikka kana kaakattaen
ilmoitti munineensa ja vaikka punajuurikkaan lehti oli jo niin suuri,
että näytti keltaisia suonia punaisella pinnalla. Ilma tuntui liian
lämpimältä, viserrys kimakalta, kaakatus ja punajuurikas ikävältä.
Mutta jossakinhan hänen sentään piti olla, niin tarpeettomana ja
liikanaisena kuin häntä saattoikin pitää. Kyllä hän osasi tästedes aina
olla yksin, koska hän näytti tuottavan vain murheen huokauksia, jos oli
seurassa. Ja taas, jos Helgen ilomielisyys riippui vain siitä, että
Greeta valheellisesti mairitteli Maijaa ja teeskenteli ystävyyttä, niin
sellaista hän ei tahtonut enää jatkaa. Totuus ennen kaikkea. Parempi
lihava riita kuin laiha sovinto. — Niin Maijakin näytti ajattelevan,
ja siinä kohden oli oikeammassa kuin Helge. — Herra tietenkin tuntui
yhä hokevan: älä sinä valehtele rakastavasi, vaan rakasta. Mutta ei
Greeta nyt jaksanut asiaa näin päin ajatella, tässä ikävässä
yksinäisyydessä, ja kun ne siellä tietysti yhä vain ilakoivat. Eikä
tiennyt kuinka sinne edes kehtaisi mennäkään näin pitkän ajan perästä,
kun oli kerran ruvennut olemaan yksinäisyydessä ja ne siellä varmasti
hänen päätöksensä huomanneet.
Silloin hän kuuli hirmuisen huminan ilmassa. Tosin hän oli sitä jo
pitkän aikaa kuullut, vaikkei ottanut huomioonsa. Hän katsahti ylös ja
näki että mehiläiset parveilivat. Suuren, entisestä asuinpaikasta
siirretyn omenapuun latvapuolella, tiheässä oksistossa, roikkui niitä
jo aika rypäle ja ilma oli aivan sakeana samaan oksistoon pyrkijöitä.
Nyt Greeta ei ainoastaan _mennyt_, vaan hameittensa etumusta
kannatellen _juoksi_ muiden seuraan.
Kuistilla hän vähän pysähtyi ottaakseen henkeä asian rauhallista ja
arvokasta ilmoittamista varten. Sitten meni hitaasti keittiön ovelle ja
sanoi, huokaisten kuin maailman vähäpätöisintä asiaa:
— Mehiläiset parveilevat.
Ja nytkös Helgelle ja Titalle kiire tuli! Helge ei näissä Maijan
teettämissä puuhissa ollen ollut ehtinyt varustautua parvea
vastaanottamaan, vaikka oli sen tuloa kaikista merkeistä päättäen
odottanut. Nyt oli parvikoppa halkovajan orsilla, pohjia ei löytynyt
yhtäkään ja täytyi käyttää korvon kantta, tikapuut oli haettava, sillä
parvi istui korkealla, ja Titta ne vihdoin löysi liiterin takaa. Olihan
Helgellä hansikkaatkin ja kasvojen suojus, mutta kuka niitä nyt jouti
hakemaan. Titta ei löytänyt. Greeta toi ne vihdoin, mutta silloin oli
Helge jo puussa ja ravisti suuren parven koppaan, jonka käänsi nurin
kannen päälle ja asetti maahan. Titta oli kaivolta vettä tuomassa, jota
Helge tarvitsi ruiskutukseen rauhattomien mehiläisten tyynnyttämiseksi.
Hän oli juuri panemassa kiilaa pohjan ja korin väliin, etteivät
mehiläiset tukehtuisi, eikä sen vuoksi voinut mennä auttamaan, vaikka
kuuli kimakoita hätähuutoja.
Maija, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt mehiläisten parveilevan, oli
tullut uteliaana katsomaan, miten mehiläisiä otetaan muka kiinni. Hän
aikoi tietysti mennä sinne missä Helgekin oli, mutta ei päässyt
kuinkaan lähelle ennenkuin alkoi perääntyen puhaltaa mehiläisten päälle
ja huitoa vimmatusti käsillään niitä pois. Samassa hän kiljaisi ja
huusi: "Pisti! Pisti!" Eikä saanut kättänsä niin kauas niskan alle,
että olisi ylettynyt kipupaikkaan. Ennenkuin kukaan ehti apuun huusi
Maija uudelleen: "Ai, ai, ai, ai, ai!" — ja haroi päätänsä, työntäen
sormet tukkaan ja taas viskaten ne ulos. — "Helge, Helge, ne meni
tukkaan!" — huusi hän istuen maahan kyykylleen ja haroi yhä silmät
umpeen puristettuina.
— Etkö sinä jo joudu apuun? — kysyi Greeta Helgeltä. Mutta Helge
jatkoi vain työtänsä ja viekkaasti katsoen äitiin sanoi:
— Antaa vähän pistää, ei se ole pahaksi.
Greeta sanoi:
— Oletko sinä hullu? Pistää! — Ja hän meni sitä menoaan Maijan luo.
Hän selvitti mehiläiset Maijan hiuksista ja sitä tehdessään ajatteli:
onpa sillä kaunis ja tuuhea tukka! Mutta tutkiessaan niskaa, olisiko
oka pistoksen jäleltä sinne jäänyt, hän ajatteli: siinä nyt sait, kun
pidätkin noin avokaulaista puseroa!
Maija käski hakemaan alempaa, paljon alempaa.
Hakiessaan alempaa Greeta ihmetteli Maijan ihon valkeutta ja sileyttä,
ja ajatteli: sitäköhän se Helge tuossa tytössä rakastaa? Kuitenkin hän
itsekin hierasi liiemmän kerran kipeätä paikkaa, ja ehdotti että sitä
voideltaisiin hunajalla, niin se ei turpoa.
Näin siinä naurussa ja hälinässä unohtuivat äskeiset välit ja
iloisempaa oloa tuli sijaan. Niinkauan kuin vaan puhui mehiläisistä,
näytti sitä hyvää oloa voivan jatkua kuinka pitkälti tahansa. Mutta
vaikka Titta ja Maija menivät takaisin keittiöön ja Greeta jäi Helgen
kanssa vielä mehiläisten luo, puhui Greeta Helgenkin kanssa vain
mehiläisistä, niin hauskaa oli olla sellaisissa keveissä ilosuhteissa
hänen kanssaan taas pitkästä aikaa. Ja he nauroivat yhdessä monelle
äskeisessä hälinässä tapahtuneelle seikalle, erittäinkin Maijan
hätähuudoille, ja menivät naurusta välistä oikein kippuraan.
Mehiläisasiat rupesivat kuitenkin väkisinkin loppumaan, kun ei tiennyt
mitä niistä vielä enempiä sanoisi, ja vaara uhkasi, että puhe nyt-nyt
suistuu mehiläisraiteilta johonkin totisempaan, esimerkiksi todella
Maijaan.
Onneksi Titta kuistilta huusi ruualle. Ja toisten kanssa saattoi
mehiläisistä olla vielä paljonkin puhuttavaa.
— Tule jo, — hoputti Greeta Helgeä, joka oli vienyt parven
perunakuoppaan iltaa odottamaan.
He menivät yhdessä tupaan.
"Nyt vain mehiläisistä, nyt vain mehiläisistä!" — hoki Greeta
ajatuksissaan, antaen omalle itselleen ankaria käskyjä pysyä aisoissa.
Mutta keittiöön tultua unohtuivat mehiläiset silmänräpäyksessä, niin
valtava oli se näky, joka hänet kohtasi.
Ikkunan edessä oli uusi uudin, tai oikeastaan kaksiosainen
pitsikartiini, kauniisti hajoitettuna ja koreilla nauhoilla ikkunan
pieliin sidottuna. Vanhan laatikkokaapin peitti ommeltu kaitaliina, ja
sen päällä seisoi kaksi korkeata hopeanhohtavaa ja sisältä
kullankiiltävää maljaa, jotka Maija kuului saaneen häälahjaksi
palvelustovereiltaan. Ruokapöytä oli katettuna valkoiselle vaatteelle
ja kunkin istujan kohdalle oli asetettuna kaksi lautasta, matala alle
ja syvä päälle, viereen veitset ja haarukat, kaiketi ruokapalojen
ottamiseksi vadista ensin lautaselle ennenkuin suuhun pantiin. Uusi
porsliininen kukallinen leipäkori seisoi valmiiksi leikattuine
leipäviipaleineen keskellä pöytää, vieressä pieni voilautanen, jonka
reunalla oli veitsi, muita veitsiä pienempi, ja suolarasia. Toisella
puolella koria oli uusi laskusuinen kaljakannu, josta kalja oli kaiketi
myöskin ennen juomista kaadettava jokaisen eteen pantuihin laseihin. —
Lattialle oli ripoteltu katajanhakosia — mutta millä ihmeen
hieromisella se keittiön lattia oli niin valkoiseksi saatu?
Kaiken kruununa oli sentään se mihin Greetan katse oli oikeastaan ihan
ensimmäiseksi lentänytkin, vaikka silmä siirtyi pöytälaitoksiin, —
nimittäin uudet kukkareunaiset hyllyt, joiden ylimmällä loistivat
aurinkoina Maijan punakupariset kastrullit ja kahvipannu, ja alemmilla
kahvimylly, korulautasia, vateja ja kuppeja. — Oli selvää, että
Maijalla on täytynyt olla edeltäpäin tieto siitä mitä talossa oli ja
mitä ei ollut, ja niistäpä asioista ne Helgen kanssa kaiketi
kirjoittelivatkin toisilleen koko talven, samoin kuin varmaan myös
tuvan jakamisesta kahteen osaan ja hellasta. Nyt alkoi Greetalle moni
asia totisesti selvitä, eli oikeastaan yhtaikaa kaikki asiat.
Hän olisi sentään katsellut kauemminkin noita kupariastioita ja
myös nauloissa riippuvia seuloja, kauhoja, sihvilöitä, vispilöitä,
ratteja, ... mutta häntä häiritsi se, että muut koko ajan katsoivat
häneen nähdäkseen ja saadakseen kuulla minkä vaikutuksen tuo kaikki
loisto nyt muka on häneen tehnyt. Häneen tuli sen johdosta kova halu
kertoa jotakin omista entisistä elämyksistään. Ja Greeta alkoikin jo
puhua, miten hän oli ennen vanhaan nähnyt samanlaisia — juuri yhtä
loistaviksi hiottuja kuparikastrulleja kotipuolensa pappilan
keittiössä, jota katsomaan hänet oli vienyt itse rovastinna. Mutta
silloin Greeta huomasi, että tämä puhe ei ollut Maijan mieleen, sillä
Maijan suu oli mennyt ryppyyn. Sen vuoksi Greeta nopeasti käänsi puheen
takaisin mehiläisiin, kysyen ensiksi Maijalta, vieläkö se mehiläisen
puru teki kipeätä.
Maija rupesi nauramaan ja niin rupesivat kohta kaikki puhumaan taas
mehiläisistä. Entinen ilo otti uuden vauhdin erittäinkin kun he
mehiläisistä yhä puhuen istuivat pöytään Maijan ruokalaitosten ääreen.
Maija käski ottamaan voita leivän päälle.
Greeta hieraisi vähän voita leivälleen, ja nykäsi Tittaa, kun tämä
aikoi mennä voihin omalla veitsellään eikä pienellä eri veitsellä.
Sitten Maija pyysi Greetaa ottamaan lautaselleen lientä, jota oli
posliinikulhossa kantanut pöytään. Liemen syötyä hän vei päällimmäiset
lautaset pois ja toi padasta koottuja lihapaloja perunain kanssa
valkoisessa vadissa. Sitten kaateli kaikille kaljaa laseihin ja istui
itsekin syömään.
Helge oli repäisevän iloinen, vaikkei paljoakaan puhunut parvestaan.
Hänellä oli suu medellä eli niinkuin hän olisi joka hetkenä aikonut
sanoa jonkun sukkeluuden.
Titta vilkui koko ajan Maijan käsiin ja koetti tehdä kaikki syömisasiat
juuri niinkuin Maija ne teki. Hänkin koetti pistellä paloja suuhun vain
haarukalla, veistä siihen käyttämättä, ja jätti parhaan loppumehun
syömättä, niinkuin Maija.
Greetan täytyi myöskin välistä vilkaista, ja syönnin päättyessä Greeta
punastui, kun Titasta huomasi, että hänenkin olisi ehkä pitänyt syödä
haarukalla, ja hän oli syönyt veitsellä kaiken. Mutta mehiläiset hänet
tästäkin ikävästä auttoivat ja pian taas naurettiin.
Näin oli Maija ottanut Koivikon emännyyden täydellisesti käsiinsä.