Kuulutus-ajan kestäessä Maija ei ollenkaan sekaantunut mihinkään
emännäntoimiin, ei keittiössä eikä navetassa, sen kun vain kerran Titan
ollessa iltalypsyn hommissa istahti lypsypallille ja näytti Titalle,
miten heidän puolessa lehmästä maitoa herutetaan. Lehmä ei potkinut,
vaikka Titta pelkäsi sen vierastavan outoa lypsäjää, ja Maija sanoi,
lypsettyänsä kiulun täyteen:
— Tätä lehmäähän minun tuleekin hyvä lypsää.
Silloin Titta juoksi äidille sanomaan, että Maija aikoo ruveta
lypsämään.
Äiti meni punaiseksi ja Titta jo toivoi hänen suuttuvan Maijalle, mutta
hän vain pani kätensä Titan pään päälle ja sanoi lempeästi lohduttaen:
— Nousseekohan se Maija niin varhain aamusella, ettei Titta nouse
varemmin.
Titta herätti lehmän jalkeille jo neljältä aamulla, syötti, lypsi ja
päästi metsään.
Mutta jos Maija ei ryhtynytkään lypsämään eikä muihin taloustoimiin
sekaantunut, niin sitä visummin hän tarkasteli tänä aikana kaikkia
talon menoja ja tapoja sekä keittiössä että lehmän ruokinnassa, kulki
pienimmätkin nurkat ja sopukat, lakaisi vähän siellä, viskeli täällä,
ei sen enempää mitään.
Ainoa paikka, johon hän olisi mielellään mennyt, mutta ei päässyt,
vaikka koetteli kaikki avaimet, oli mankelihuone. Avain oli Helgellä ja
tämä osasi kaikenlaisilla verukkeilla viivytellä avaimen antamista
Maijalle. Kun Maija sen huomasi, ei hän enää pyytänytkään.
Mutta kerran Helgen pilkkoessa kyökkipuita halkovajassa Maija tahtoi
istua kynnykselle, johon Helge oli viskannut takkinsa. Takkia
nostaessaan pinon päälle Maija huomasi taskussa jonkin kolahtaneen, ja
kun hän tunnusteli, oli siinä avain, jonka Maija arvasi mankelihuoneen
avaimeksi. Hän otti avaimen Helgen huomaamatta omaan taskuunsa ja
sanoen pian palaavansa meni mankelihuonetta tarkastamaan.
Siellä Maija näki — tosin mankelin, joka oli erinomaisen sievästi
tehty, pyöreät, puhtaiksi pestyt kivet pinona, — mutta myöskin arkun,
pitkän ja kuitenkin valkeaksi maalatun ruumisarkun.
Maijaa ensin vähän kammotti, mutta sitten hän naurahti, kun muisti
muutamia Helgen puheita ja arvasi, miksi Helge oli pitänyt avainta
piilossa. Vielä Maija huomasi ison kiväärin, joka oli asetettu nurkkaan
nojalleen.
Pantuaan oven hiljaa lukkoon hän pujottautui Helgen ohi vajan pinolle,
pisti avaimen takaisin takin taskuun ja istui jälleen kynnykselle.
— Mitä sinulla siellä mankelihuoneessa on? — kysyi Maija veitikka
viattomana, kun Helge istui hänen viereensä kynnykselle ja rupesi
panemaan piippuun.
— En ole tahtonut sitä sinulle näyttää, kun pelkäsin sinun
säikähtävän, — sanoi Helge.
— No sitten sinulla on siellä varmaankin ruumisarkku. Tai onko ehkä
pyssy, jota olisin pelästynyt?
Helge meni koettelemaan takkiansa, mutta kun avain oli tallella, hän
vain ihmetteli Maijan kekseliäisyyttä ja sanoi:
— On siellä sitä jos tätäkin.
— Kenellekäs se ruumisarkku on tehty? — kysyi Maija.
— Janne vainajan leskelle.
— Mikä mies se Janne oli? — kysyi Maija taas.
Helge ihastui, kun oli näin odottamattoman helposti selvinnyt
kiusallisesta asiasta, ja tuli oikein kertomatuulelle, siitä huolimatta
että itse ne asiat, joista hänen piti kertoa, olivat hänelle kirvelevän
tuskallisia.
Janne oli jo viime syksynä mennyt naimisiin umpiruotsalaisen
palvelustytön kanssa, jota Maijakin hiukan tunsi viime kesän
huvila-ajoilta ja jota Helge aina hiukan epäili samaksi tytöksi, joka
oli seisonut lepikon pimennossa Jannen kanssa tuona ensimmäisenä
laudanajo-yönä. He olivat olleet hyvin onnelliset keskenään, vaikka
heidän keskinäinen puhelunsa Jannen huonon ruotsintaidon vuoksi oli
ollut aika sekamelskaa. He saivat lapsen juuri vähää ennen Jannen
kuolemaa. Lapsi oli suurena ihastuksena kaikille, jotka kävivät sitä
katsomassa. Ei sellaista lasta oltu vielä ikinä nähty, sanoivat kaikki
ja niin sanoi myöskin Greeta, jonka luona Jannen vaimo joskus
ikävissään kävi, he kun taisivat Greetan kanssa puhella samaa kieltä.
— Sodan päätyttyä oli Jannen täytynyt piileskellä metsissä, sillä
häntä kovasti etsiskeltiin, niinkuin kaikkia, joka olivat toimittaneet
pakko-ottoja. Eräänä pimeänä ja sateisena yönä oli Janne kuitenkin
koputtanut Helgen kamarin ikkunaan ja sisään tultuaan pyytänyt Helgen
käymään hakemassa hänen vaimonsa ja lapsensa Koivikolle, käskenyt
tulemaan niin ettei kukaan työläiskasarmissa huomaa, ja jäänyt
odottamaan. Tämä oli hyvin varomaton teko, mutta Janne ei voinut olla
enää kauemmin näkemättä vaimoaan ja lastaan, vaikka olisi kuolema eteen
tullut. — Helge toimitti Jannen asian. He tulivat Jannen vaimon kanssa
oikopolkuja ja rantateitä juoksujalassa Koivikkoon, Helgellä sylissään
hätimiten vaippoihin kapaloitu rintalapsi, jolla oli tutti suussa.
Helge ei sanonut lapsen painaneen yhtään mitään, vaikkei hän tosin
tiennyt mitä muutkaan lapset saattoivat painaa, sillä hän ei sitä ennen
ollut eläessään pitänyt lasta sylissään. Mutta tähän lapseen Helge
mieltyi kovasti, painaessaan sitä hellävaroin juoksussa poveansa
vastaan, eikä olisi perille päästyä raskinut antaa lasta sylistään edes
sen äidille. Ja jos Maija tekisi hänelle joskus semmoisen lapsen, ei
hän voisi enää rakastaa Maijaa _kaikkein_ enimmän maailmassa. (Tässä
kohden Maija suihkasi Helgelle suuta). — Sitten oli Jannen vaimo,
jonka nimi oli Lyydia, tullut itkien äidin viereen seisomaan ja
sanonut, että hänen lapsensa kyllä voi syödä myöskin lehmän maitoa.
Silloin oli Greeta kohta älynnyt asian ja sanonut kovin mielellään
hoitavansa lasta tämän yön. Mutta Jannen ja Lyydian hän yövytti aitan
luhtiin. Lapsi ei Greetan käsissä itkenyt koko yönä yhtään kertaa,
sillä äiti oli taitava lasten hoidossa ja oli tämänkin lapsen
syntymisessä toiminut kätilönä Lyydian luona, niinkuin usein muualla.
Muutaman kerran oli Helge käynyt yöllä katsomassa lasta. Se oli
valvonut ja haraillut käsillään, jotakin tavoitellen, sitten nauranut
äidille. — Aamuhämärissä Lyydia ja Helge veivät lapsen takaisin
tehtaalle. Silloin yövahti näki heidät. Mutta Janne jäi luhtiin
odottamaan seuraavaa yötä, päästäkseen pimeässä matkaan. Hän ei ollut
edes vaimolleen sanonut piilopaikkaansa, ettei Lyydian olisi tarvinnut
valehdella tietämättömyyttään, jos olisi tullut kysymys. Mutta Helgelle
sanoi juuri lähtiessään menevänsä sydänmaalle kruununmetsiin, ja siihen
suuntaan hän oli mennytkin, sillä ei hän järvelle päin poikennut. —
Kahden aikaan päivällä tuli Skurubölen Torsten ja Gunnar kolmen muun
Vestankylän miehen kanssa, joilla oli kiväärit selässä, Koivikolle.
Mutta eivät he tulleet ystävinä, vaan Torsten kysyi kohta oliko Janne
Peldonen täällä. Kun Helge sanoi, ettei ollut, menivät he huoneisiin
katsomaan puhuiko Helge totta. Sitten kiipesivät ullakolle, katsoivat
kaikki nurkat, kävivät navetat ja ulkohuoneet, ja luhdissa näkivät
Jannen ja Lyydian yösijan. Silloin Torsten sanoi Helgelle: "sinä olet
karkulaista suosinut ja tiedät mitä siitä seuraa, mutta minä en tahdo
esikunnassa mitään puhua, jos sanot meille missä Janne on." — Helge
ymmärsi, että Torsten oli etsiskelevän joukon päällikkö ja tiesi
myöskin mikä Jannea uhkasi. Hän ajatteli: täytyypäs ihmisen sittenkin
joskus valehdella, ja sanoi: "Janne on Kuulukassa." Kuulukka on saari
keskellä suurta selkää ja sinne olisi ainakin Helge paennut, jos hänen
olisi ollut paettava. Hän tahtoi eksyttää Torstenin niin kauas kuin
mahdollista Jannesta. Mutta nyt sattui niin onnettomasti, että Janne
olikin muutamien muiden karkulaisten kanssa juuri Kuulukassa, ja oli
kaiketi tahtonut puolestansa eksyttää Helgen. Siellä olivat miehet
rakentaneet itselleen havumajan, joka oli hyvässä piilossa. Helge kävi
sittemmin kaksi kertaa sitä katsomassa. — Janne vietiin ensin
esikuntaan ja sieltä passitettiin Vestankylään, pakko-ottoihin
syylliseksi todistettuna. Mutta Vestankylässä majaili luutnantti, joka
tuomitsi hänet kuolemaan vikapääksi. Silloin Vestankylän pojat ampuivat
hänet santamäkeen, annettuaan hänen ensin kaivaa oman hautansa, joka
tuli riviin muiden ammuttujen kanssa.
— Mihinkäs tämä kirstu nyt, kun mies on jo haudassa? — kysyi Maija.
Helge oli niin näännyksissä kertomuksestaan, että tuskin jaksoi puhua.
Hän sanoi sentään käyneensä Lyydian kanssa Vestankylässä, jossa Lyydia
oli vaatinut vainajan ruumista, toimittaakseen sen kunnialliseen
hautaan. Mutta siellä oli neuvottu kääntymään maaherran puoleen, ja
asia oli nyt sillään. Arkku viedään Vestankylään kohta kun maaherralta
tulee lupa ja jos ruumis enää tunnetaan, sanoi Helge.
— Kyllä vaan sitten kannattaakin tähän maailman aikaan ruumisarkkuja
tehdä, — sanoi Maija ja huokasi omia surujaan.
Näistä sanoista Helge elpyi. Sillä nyt sai hän keventää omaatuntoansa
Maijan edessä. Hän kertoi saaneensa koko kevättalven laitella
ruumisarkkuja, ettei mihinkään muuhun työhön joutanut. Kuka tähän
aikaan korvoja tilasi — ei kukaan. Venekin oli jäänyt vielä
tervaamatta ja liistelautoja vaille, sama vene, jonka hän viime syksynä
pani alulle. Maija hyväksyi kaiken.
Maijan ollessa hänen vieressään Helge aina ikäänkuin rupesi jälleen
elämään. Mutta ennen Maijan tuloa hän oli kuin kuollut, niin häntä
päivin ja öin painoi Jannen kova kohtalo, johon hän oli tahtomattaan
syyllinen. Ja pahinta oli, että kylässä oli alettu häntä vieroksua, ja
pitää häntä ystävänsä pettäjänä, koska tiedettiin, että etsiskelijät
olivat Helgen neuvosta Kuulukkaan osanneet. Lyydiakin lakkasi
Koivikolla käymästä, kun hänen korviinsa tuli tämä huhu. Helgen
selityksistä huolimatta hän ei saattanut ymmärtää, miten Helge olisi
voinut vahingossa neuvoa miehet juuri siihen saareen, jossa Janne oli.
Kaikki olivat alkaneet karttaa häntä, ja ruumisarkuista puhumattakaan
ei tilattu häneltä enää vaivaista kiuluakaan.
— Onkos se pyssy siellä mankelihuoneessa Jannen? — kysyi Maija.
Helge luuli jo kaikki kertoneensa Maijalle, mutta nyt olikin vielä
kertomatta, että Helge oli ruvennut käymään kivääriharjoituksissa
sunnuntaisin kirkonkylässä, joka asia oli vieläkin enemmän lisännyt
hänen entisten tuttujensa nurjamielisyyttä. Mutta se asia oli saanut
alkunsa näin: Hän oli mennyt tehtaalle työhön, kun muuten olisi jäänyt
työttömäksi. Tehtailla oli paljon korjaustöitä, kaikki oli rappiolla,
mutta työväki oli vähentynyt aivan mitättömiin ja työt olivat
uskottavat kokemattomien käsiin, suureksi osaksi naisväelle,
kaatuneiden leskille ja vangittujen vaimoille, jotka vain kävivät
työarmoa rukoilemassa. Sen vuoksi Helge otettiin tehtaalla hyvin
vastaan, kun ilmeisesti pitivät omana miehenään ja ehkä tiesivät miten
Helge oli etsiskelijöitä neuvonut. Muuta tutkintoa ei sentään pidetty.
Kysyttiin vain: pitääkö Nyholm tällaisten melskeiden uusiutumista
estettävänä asiana? Kun Helge myönsi, että ne olivat estettävät,
sanottiin, että olisi hyvä tulla kivääriharjoituksiin. Ja jonkun aikaa
käytyään harjoituksissa annettiin Helgelle kivääri kotiin. Se oli
mankelihuoneessa.
— Nyt ihan ensimmäiseksi, vie se kivääri pois, — sanoi Maija.
Helge sanoi, että silloin on hänen ehkä työstäkin tultava pois, ja
milläs sitten eletään?
Maija vakuutti kyllä pitävänsä huolen siitä, että ihmiset saavat tietää
asian oikean laidan, ja Helge saa jälleen tehdä ruumisarkkuja ja
korvoja minkä vain näpeistä heltiää. Mutta jos Helge jää tehtaille,
niin ei siitä eletä, vaan kuolema siitä tulee. Maija sanoi nyt hyvin
ymmärtävänsä, miksi Helge oli käynyt noin laihaksi ja kalpeaksi, että
oikein silmiä kirveli sitä katsellessa, ja surku tulee niin että nytkin
itkettää.
Helge ei kuitenkaan kiirehtinyt viemään kivääriä pois, vaan sanoi että
olihan melskeiden uusiutuminen sentäänkin estettävä. Ja nyt kun Maija
oli tullut, tunsi Helge jälleen rupeavansa elämään, vaikka koko muu
maailma olisi häntä petturina pitänyt.
Samaa oli Greetakin sanonut kivääristä:
— Vie pois minun näkyvistäni tuo pyssy! — Mutta hän oli sen sanonut
toisesta syystä kuin Maija. Hän katsoi ampuma-asetta, jonka tarkoitus
ei ollut metsänriistan saalistaminen, kauhistukseksi Herran
kasvojen edessä. Silloin oli Helge vienyt kiväärin kamaristaan
mankelihuoneeseen. Mutta sielläkin sen nähtyään oli äiti sanonut: "Eikö
Herra ole käskenyt rakastamaan vihollista saati lähimmäistä?" Silloin
oli Helge sanonut:
— Jos nämä melskeet uudistuisivat ja meiltä vietäisiin pahnat ja lehmä
teurastettaisiin, niinkuin kävi Vestankylässä, eikö silloin olisi
kiväärikin hyvä.
Äiti sanoi:
— Kuka on sinut tehnyt asemieheksi Herran kädessä?
— Minut he ensimmäiseksi ampuisivat, — sanoi Helge.
— Miksi he sinua ensimmäiseksi ampuisivat? — kysyi äiti. Helge ei
ollut hänelle huhusta mitään kertonut. Ja äitiä semmoisista
säästääkseen hän nytkin sanoi vain:
— Kaiketi siksi, että minä olen ruotsalainen.
Greeta oli kyllä itsekin ihmeekseen huomannut, kuinka karttaviksi heitä
kohtaan ihmiset olivat käyneet. Ja kun hän mielessään kuvitteli, että
Helge häneltä ammuttaisiin, jätti hän kivääriasian silleen.
Äiti kävi itse pyytämässä Lyydiaa Helgen ja Maijan häihin, mutta Lyydia
sanoi itkevänsä Jannea kaiket päivät eikä tahtovansa itkevänä
ilojuhlaan tulla.
Tämä oli suuri suru Greetalle, sillä hän piti Lyydiasta paljon. Ja
ainoa asia, minkä Helge oli jättänyt Maijalle kertomatta, oli se, että
äiti, joka näki Helgenkin pitävän Lyydiasta ja Lyydian Helgestä, oli
sanonut Helgelle ennen Helsingin matkaa: — Totisesti jos minulla olisi
vielä toinen poika, paitsi sinä Helge, olisin ottanut tuon kovia
kokeneen lesken luokseni asumaan. — Helge ymmärsi, että äiti oli
näillä sanoilla ja hänen sydämeensä vetoamalla tehnyt viimeisen
yrityksen hänen ja Maijan liiton peruuttamiseksi, ja äidin sanat
laskeutuivat uutena painona hänen sydämellensä jo entisen suuren painon
lisäksi. Mutta sitä kiihkeämmin oli Helge vain kiiruhtanut matkaansa
Maijan luo, niinkuin omaa menehtymistänsä peläten.
Näin kävi, ettei Helgen ja Maijan häissä ollut ketään häävierasta, tai
oikeastaan, ettei mitään häitä ollutkaan. Koivikon väki vain ajoi
isännän antamalla kahdella hevosella ja kaksilla parhailla rattailla
kirkonkylään ja kihlatut vihittiin pappilan kansliahuoneessa, Maija
valkoisissaan, huntu ja kruunu päässä, Greeta mustissa samoinkuin
Tittakin. Helgellä oli yllään isä vainajan pitkä, musta ponsuuri.
Sitten he ajoivat kotiin, Greeta ja Helge etummaisilla rattailla,
oriilla, Maija ja Titta tulivat jälessä, valakalla, ja sittenkin vielä
riitelivät kumpi heistä saisi ohjastaa.