Tulihan niitä kuutamoitakin sentään vielä sinä kesänä, voi, herranen
aika, tulihan niitä!
Sateli ensin viikon päivät perjantaihin asti. Lauantaita vastaan
ripotteli vain yön.
Lauantaina päivällä Helge tapasi Maijan.
Koivikon puutarhassa oli sisar ollut kokoomassa pensasmarjoja,
viedäkseen ne kaupaksi huvilain herrasväille.
Helge oli tullut siihen liiteriltä, veneenteosta ja sanonut:
— Minä vien marjat.
Olihan tämä ollut sisaresta ihmeellistä, mutta sentään mieluistakin,
sillä hän oli kovin ujo kauppaamaan ja lisäksi pelkäsi rakkeja, joita
Helge sanoi huviloissa olevan.
Helge oli auttanut vielä poiminnassakin ja kanniskellut kupin toisensa
jälkeen tuokkoseen, että tytön piti oikein ihmetellä sitä vikkelyyttä
näissä naisten töissä.
Ja lähti nopeasti, tuokkonen käsivarrella.
Helge kävi melkein kaikkien huvilain kyökit ennenkuin löysi Maijan.
Missä kyökissä ei Maijaa ollut, oli pannut marjoille niin kovan hinnan,
ettei niitä ostettu, ja vienyt seuraavaan.
Rakkihuvilan keittiössä oli ollut Fluura, vielä kauniimpana kuin
silloin yöllä. Ja kuinka iloisena hän otti vastaan marjamiehen. Hän
olisi maksanut minkä hinnan tahansa. Mutta Helge kehoitti sentään
herrasväeltä kysymään. Ja kun Fluura meni, lähti Helge marjoinensa.
Maija löytyi vasta tehtaita lähimmistä huviloista. Helge oli jättänyt
tuokkosen ulko-oven suulle, aikoen vain katsahtaakseen kysyä
ylimalkaan, tarvitaanko täällä marjoja, sillä hän ei oikeastaan luullut
Maijan asuvan siinä.
Silloin seisoi Maija ilmoisen elävänä hänen edessään.
Tai ei oikeastaan seissut, vaan liikkui hyvinkin navakasti edestakaisin
tiskaustöissä ja lauantaikiireissä, asetteli astioita, märkiä lautasia
sinne kuivia tänne, välillä heristellen vettä sormistansa.
Ehti sentään päällänsä nyökätä hyvänpäivän ja kysyä mitä oli asiaa.
Helge sanoi kohta ensimmäiseksi:
— Hautakirstukin on kyllä ihmiselle tarpeellinen asia, mutta venettä
minä niistä laudoista sentään meinasin.
Maija sai ensin silmänsä suuriksi ja pysähtyi, sitten alkoi niitä
räpytellä, ja yhtäkkiä purskahti nauruun.
Naurettuaan hän sanoi:
— Hei vaan!
Ja rupesi taas touhuamaan.
Eivät he paljon puhuneet keskenään. Maija istutti vieraansa tuolille ja
kävi entistäkin toimekkaammin jälleen astiainsa kimppuun. Sellaista
kätten taitoa ei Helge ollut vielä ikinänsä nähnyt. Jessus, kuinka ne
lasit kilisivät ja kahvelit helisivät! Ja lusikat ja veitset ja sen
seitsemät hopeiset renkaat ja kupposet ja ristikot ja rastikot
lentelivät tarjottimelle ja taas tarjottimelta lootiin. Ja minä hyrränä
se pyyhintukko pyöri lautasella ja kuinka kätevästi lautaset
kalisteltiin kasoihin ja taas uusia pyöriteltiin.
Maija ei näkynyt olevan mitenkään vihoissaan hänelle, vaikka pahimman
touhun aikana posket olivatkin pullollaan ja silmäkulmat rypistyksissä.
Päinvastoin tuntui pohjalta Maijan hyvämieli, että osattiin sitä muka
olla työssä jos oli osattu kujeillakin.
Kun työ hellitti joskus vähemmälle ja Maija poispäin kääntyneenä pää
kumarassa kalisteli laatikoissa, näkyi hänen niskakiehkuransa ohitse
milloin toinen milloin toinen poskipää. Ja Helge ei voinut olla takaa
merkille panematta, että ne olivat pyöristyneet koholle kuin myhäilyyn.
Siitäpä Helge päättikin, että tuo tuimuus oli vain — noin muuten.
Tukka oli Maijalla solmuun nostettu ja siihen solki vinottain isketty.
Hame oli Helgen mielestä lyhyenlainen, mutta helmapyrstö laskoksineen
heilahteli miellyttävästi Maijan liikahtaessa.
Jaloissa oli sirot puolikengät.
Vain sukat eivät oikein miellyttäneet Helgeä, sillä ne olivat
samanlaiset kuin äsken Fluuralla: olevinaan mustat ja kuitenkin paistoi
iho läpitse.
Paremminkin kuin noista tuollaisista vehkeistä ja korkeista koroista,
hän olisi pitänyt sisarten harmaista sukista, vaikkapa poimuihinkin
laskeutuneista, ja vinotossuista, jotka käydessä vetivät heillä
takahelmaa mukanansa.
Oikein harmitti nuo sukat. Olisi vaikka lähtenyt.
Mutta kun Maija sitten äkkiä kääntyi kohti katsomaan, — kun se
pystynokka tyttö taas alkoi räpytellä silmiään ja suu kysyvässä
naurussa pani: ha? — unohtui Helgeltä kaikki vaatteiden arvostelu.
Maijan silmät ja suu olivat hänelle nyt päivänvalossa kaikkia
kuutamonäkyjäkin ihanammat. Kuin suokanervan tuoksua, kuin ilolintujen
viserrystä. Kuin aamukaste. Kuin päivän nousu itäisen kukkulan takaa.
Kuin sumujen hajoomus. Kuin tuuli, kuin vihurituuli, ja reveltyjen
valkohattarain juoksu sinisellä taivaalla.
Helge kohosi istuvilta. Hän olisi tahtonut katsoa läheltä Maijan
silmiin, niinkuin heidän ollessaan silloin lautakuormalla, kun heidän
välillänsä ei ollut mitään. Sitä varten hän aikoi ensin muitta mutkitta
sulkea tytön syliinsä.
Mutta kun hän tämän teki, alkoi Maija hätäisenä ympärilleen katsoen
vääntäytyä irti, ja päästyänsä sanoi taajaan hengittäen:
— Oho, poika!
Helge oli niinkuin laudalla päähän lyöty. Oli niinkuin olisi häneltä
riistäytynyt jokin peräti hänen omansa, viety hänen kellonsa tai hänen
paitansa. Ja hän olisi viipymättä rynnännyt tempaamaan viejältä omaansa
takaisin.
Mutta kun vääryydentekijä oli Maija, joka tuolta ikkunan luota jo taas
suu naurussa räpyttelee silmiänsä, ei Helge voinut asialle mitään.
Väkivaltaan Maijaa vastaan, pois se! Asia oli menetetty.
Helge hiljeni.
Suu samanlaisessa jähmettyneessä hymynirveessä, kuin Maijan hypättyä
laudoilta, Helge sanaakaan sanomatta, hitain liikkein nostaa maasta
lakkinsa, jonka oli istuutuessaan laskenut tuolin viereen, ja kääntyy
lähteäkseen.
Silloin Maija tuli ikkunan luota ja ryhtyen jälleen töihinsä sanoi:
— Huomenna se on sunnuntaikin.
Helge pysähtyi miettimään miksi Maija oli juuri tuon sanonut. Tietenkin
siksi, että lauantaina on kiireitä, mutta sunnuntai on Herralle
pyhitetty lepopäivä. Mutta jos Maija oli tätä tarkoittanut sanoa, niin
kaiketi hän tarkoitti myös, että sunnuntaina paremmin sopisi puhella
kuin lauantaina. Ja ehkä vielä, että: tuleppas tänne huomenna!
Nyt heräsi Helgessä oivallinen aate.
— No ei se Maija ole enää Fluuran kanssa kävelyllä ollutkaan, — kysyi
hän verkalleen.
Maija sanoi tulleensa Fluuran kanssa vähän niinkuin riitoihin.
Tämäkin oli hyvin soveltuvaista Helgen aatteeseen.
— Maija tulee minun kanssani, — ehdotti hän. — Jos vaikka
huomeniltana.
— No, jos selkiää, — Maija sanoi.
Juuri rupesi Helge poutaa ennustamaan, kun Maija pelästyneenä juoksi
hänen taaksensa ja alkoi töykkiä häntä selkään, ohjaten kiireesti
ovelle päin.
Maija oli kaiketi kuullut askeleita toisista huoneista.
Ja oli siinä vähän sitäkin, että muka selkään siitä äskeisestä, mutta
kovatkin iskut tunsi Helge pelkäksi ystävyydeksi.
"Jos selkiää!" — ajatteli hän ulkona, Maijan sanoja matkien. —
Etteikö selkiä! Tuuli on pohjasta ja jo lännenpuolikin pilvetön ja:
"jos selkiää!" — No on ne säänennustajia, se hameväki!
Onnellisena ja iloisena toi Helge marjat takaisin kotia.
Sisar kysyi:
— Eikös niitä ostettukaan? — Ja hänen alahuulensa meni kurttuun ja
alkoi täristä.
Silloin Helge sanoi:
— Kuulehan, mene sinä siihen huvilaan joka on ennen viimeistä. Siellä
luvattiin hyvä hinta. Siellä on kyllä rakki, mutta ei se marjamiestä
puraise.