Seuraavana päivänä oli pouta ja ensimmäinen päivä Helgen elämässä,
jona hän ei oikein tiennyt mihin olisi ryhtynyt. Ja kun hän oli
työttömyyteen peräti tottumaton, hän päätti ruveta sittenkin
höyläämään.
Ensin hän puolen päivää teroitteli höyliänsä ja hioi niitä melkein
turhan tarkkaan. Mutta kun se kaikki oli vihdoin tehty, ei ollut muuta
kuin alkaa noiden onnettomien lautain käsittely. Hän pani suolaa
kastuneihin päihin, etteivät halkeilisi kuivaessaan.
Lastut tekivät hänelle kiusoja.
Ne sihahtelivat esille niin ihanissa kiehkuroissa, ettei Helge
malttanut olla panematta höylää pois ja hypistelemättä niitä, oikein
hänen piti joskus haistella niitä. Voimakas pihkan tuoksu vei
marjamaille. Käy kuuman sihinä. Muurahaiset juoksevat. Tikka
naputtelee...
Olisi vaikka kuinka kauan pitänyt lastua nenänsä alla. Tai silitellyt
sen puuhun jättämää jälkeä, siloista kuin vaatteen alta paljastettu
ihmisiho.
Se oli Maijan ihoa ja Maijan tuoksua.
Taas sydänveret kuohahtavat.
— Ui, ui, arkuntekijä!
Ja taas kuohahdus muuttuu tuskanparahdukseksi, kun tunti seuraa tuntia,
kun aurinko jo nousee puolitaivaalle, ja Maija hetki hetkeltä yhä
vahvistuu siinä uskossaan, että Helge tekee kauppoja silloin kun
ihmisiä on haudattava.
Tosin Helge oli jo poikana rakastanut kaupata toisille pojille
kaikenlaista pikkutavaraa, mitä sattui olemaan, kuten vanhaa
linkkuveistä, ruosteesta puhdistettuja kellonperiä, jos joku sellaisia
halusi, jopa suuresti nauttinut kun joku tyhmyyttään maksoi sellaisista
liikoja. Mutta ruveta valmistamaan ruumisarkkua siltä varalta, että
joku varmasti kuolee, sitä ajatusta hän ei ollut vielä ikinä päähänsä
saanut. Ei silti, että tuo ajatus olisi ollut mikään tyhmä ajatus.
Ihminen kuolee. Ruumis alkaa mädätä kolmen päivän kuluttua. Puuseppiä
ei ole. Tyhmä leski tulee Helgen luo henki kurkussa arkuntekoa
pyytämään. Voiko kunnollista arkkua kolmessa päivässä rakentaa! Helge
sanoo: tuolla liiterissä on valmis arkku, mutta se maksaa. Ja leski
maksaa. Ei ollenkaan tyhmä ajatus. Päinvastoin oli ihmeellistä, ettei
se ollut milloinkaan ennen hänen päähänsä pälkähtänyt. Veneitten
rakentaminen oli kannattavaisuuden puolesta varmasti tyhmempää. Ihmiset
eivät milloinkaan lakkaa kuolemasta, mutta huvilalaiset ostavat kukin
veneensä ja kuka niitä sitten enää ostaa?
Ensimmäisen höylätyn laudan kiinnittäminen pohjapuuhun ja päihin
onnistui kaikkia odotuksiakin paremmin. Liittyi kuin juotettuna kokan
uurteeseen. Ei vähintäkään halkeamisen oiretta. Siinä se nyt kaarsi
niin sulavasti, että edeltäpäin saattoi arvata koko laidan muodon.
Mutta kohta kun tuo ruumisarkkujen kannattavaisuuden vertaus veneenteon
kannattavaisuuteen oli syntynyt Helgen aivoissa, oli kuin olisi jokin
välttämätön työhalun jänne sittenkin hänessä herpautunut. Sillä Helge
ei voinut tehdä täydellä halulla mitään työtä, joka ei ollut kaikilta
kannoilta täysipitoisen viisasta, vaan joltakin kannalta tyhmää.
Hän sentään tietenkin ajatteli kiinnittää vielä toisen pohjalaudan ja
nosti sen jo paikoilleen, mutta ilta oli alkanut hämärtää.
"Johan se Maija tuostakin arvaa mitä tässä on tekeillä", — hän
ajatteli ja päästi laudan lappeelleen.
Hän oli lujasti päättänyt houkutella Maijan vielä tänä iltana
koivikolle asuntoa katsomaan. Viedä liiterin eteen ja näyttää
tekeleensä.
"Arvaa se sen veneeksi, vaikka onkin hameväkeä."
Hän punnitsi tarkkaan joka sanan, minkä aikoi sanoa, kun tapaa Maijan
huvilatiellä, miettipä vielä keinot, millä saa sen Fluuran heistä
erkanemaan ja millä palauttaa eiliset huolettomat välit Maijan kanssa.
Tulihan se pimeän aika vihdoinkin hirmuisen pitkän päivän perästä.
Laulurastaskin jo luirutteli koivikossa. Ja viime yön salaperäinen
hurma palasi mieleen jo kuviteltunakin. Kirkkaana välähteli ensi yön
kuutamo Helgen mielessä.
Mutta ettei mieltä painaisi yöjalallekaan lähtö, hän illasteli
tavalliseen aikaan äidin ja sisaren kanssa, luki heille koko pitkän
raamatunpaikan, söi kiirehtimättä, oli syötyä vielä niin puhelias ja
leikkisä, että äidinkin piti naurahdella, telmi sisaren kanssa, kun
tämä alkoi makuulle laittautua, ja rauhoitukseksi sitten kertoi sadun,
miten kettu petti varikselta juustopalan ja miksi karhulla on häntä
vain typykkänä. Kun tyttö oli jo makuulla sanoi Helge äidille:
— Menenpähän vähän vielä ulos, ei äiti huoli odottaa, jos
viivähtäisin.
Ja ovessa:
— Sammuttaa vain lampun.
Hän tuli tuvasta, pujahti lepikkoon oikopolulle. Rinta hytkähtelee
odotuksesta. Kas kun ei kuu jo paista. Johan sen pitäisi olla noussut
tähän mennessä.
Kun Helge lehväin välitse tavoittelee taivasta nähdäksensä mikä vikana,
tipahtaa pienen pieni pisara hänen kasvoillensa. Joku tähti kimaltelee
sumupilven läpi. Tuossa toinen, vähän vetisempi.
— Pian selkiää, hän päättää.
Mutta lehdikossa alkaa tuskin kuuluva, hiljainen rapina. Se taukoo.
— Taisi olla vain kastesumun laskua, — sovittelee Helge. — Kohti
kurkkuaanhan se rastaskin vielä laulaa.
Mutta jo taas rapisee. Peltopolulla rapina tosin jääpi kuulematta,
mutta pilven, joka kuun peittää, on reunat vetisinä repaleina ja alta
taivaanranta pimeänä. Sitäkö vaan, että ruislintu yhä rääkkyy ja
keskitaivaalla joku tähti vielä sipristää juoksevien sumujen takaa.
Elopeltojen halki tultua jalka jo liukastuu saveen ja tähkät ovat
painuksissa. Sadetta tämä on. Ja rankkaa. Mutta eivätpä tytötkään liene
sokerista tehtyjä. Ja mitä rankemmin tulee sitä äkimmin loppuu. Silloin
se vasta kuunpaiste voi olla heleä!
Ajotielle päästyä sataa niin, että Helge suojautuu kuusen alle ojan
tuolle puolen. Ja hänen mieltänsä alkaa kuohuttaa.
Äiti tosin oli sanonut, että olisi hyvä panna merkille mitä vähäistäkin
eteen sattuu. Ja tämähän voisi olla merkkinä siihen, että olisi parasta
palata takaisin äidin luo ja kääriytyä vuoteeseen päineen jäsenineen.
Mutta mikähän se oli antanut sellaisen merkin tähän rintaan, että hänen
_täytyi, täytyi_ tavata Maija? Mikä oli istuttanut Maijan hänen
viereensä ja antanut hänen hengittää ihanan ihon tuoksua? Oliko niitä
kaksi Herraa? Ja kumpi oli oikea, sekö, joka oli kompastuttanut hänet
ohjanperiin ja nauranut pilvistä vai sekö, joka oli hänen rinnassaan ja
joka ei nauranut?
Mutta olipa niitä vaikka kolminaisuus, nyt loikkasi Helge takaisin ojan
yli.
Huvilatiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, vaikka hän kulki sen
päähän asti. Kuului vain sadetta ja juoksuveden lirinää. Harjanteelta
huvilain ikkunoista loisti vetistä valoa tielle asti.
Helge painalsi ylämäkeen.
Joutui piirretyille hiekkakäytäville ja nyt vasta huomasi, ettei
ollut tietoa, mikä huviloista oli Maijan. Yksi parhaiten vastasi
mielikuvitelmaa. Siinä se varmaan asuu. Siellä sen silmät räpyttelevät.
Tavallisestihan nuo tytöt sateella juoksevat kaappaamaan
räystäskaivosta vettä kyökkiin, mutta nyt pysyivät ovet visusti
suljettuina, vaikka olisi kuinkakin kierrellyt, käyskellyt ja
odotellut.
Jokohan tästä tulee lähtö alamäkeen!
Jokin nauraa hänelle, jokin nauraa, mutta jokin on myös nauramatta.
Kun edes vilaukselta saisi nähdä, vaikkapa vain lasinkin läpi. Mutta
ikkunat ovat korkealla ja valo harson sumentama.
Tuolla kolmannessa huvilassa ovat kyökinpuolen lasit muita matalammalla
eikä taida olla harsojakaan. Ikkunassa on valoa.
Siinähän tuo asuneekin. Mennään sinne!
Varjo liikahtelee silloin tällöin sisäpuolella milloin vasemmalta
oikealle, milloin oikealta vasemmalle. Mutta lähemmäksi tultua, vaikka
harsoa ei ollutkaan, sekaantui sisällä kaikki viljavien vesiviirujen
vuoksi, joita vierivieressä vuoti lasilla. Eikä edes varjostakaan tule
enää selkoa.
"Siellä se sittenkin räpyttelee!" — päätti Helge, astui ikkunan
ääreen, kurotti kätensä ja koputti.
Sisällä tuntui käyvän ikäänkuin jokin täräys ja kuului rakin vihainen
haukunta.
Sitten kuului kolinaa eteisestä ulko-oven takaa.
— Nyt! — ajatteli Helge. Joku jo astuu rappusia alas, kohta avaa.
Ovi avautuikin. Mutta vain sen verran, että kiljuva rakki päästettiin
ulos livahtamaan. Sitten painautui jälleen kiinni.
Rakki tarrasi Helgen housunlahkeisiin. Ei välittänyt potkuista, ei
ärjymisestä. Eikä se peto hellittänyt ennenkuin vasta mäen alla. Vielä
elopelloltakin asti yhä kuului Helgen korvaan sen vihainen haukunta.
— Maltas ukko, ajatteli hän ennen likomärkänä tupaan astumista, —
vielä sinä kuutakin paistatat!
Näin hän puhutteli sitä toista, sitä pilvien pitäjää, joka hänelle
nauroi.
Se toinen se ei nytkään nauranut.