X.

Syksy oli tullut, ja Rautio oli palannut Honkalaan muutamia päiviä

ennen lukukauden alkua. Neiti Vinter oli täällä jo ennen häntä aivan

entisellään, »terve kuin omenankukka», sanoi vanha Katrina, joka nyt

alkoi kohdella nuorta neitiä erityisellä hyväntahtoisuudella. Oli

kaunis aamu, ja kaikki luonnossa näytti vielä aivan kesäiseltä. Rautio

oli karsimassa nuorta, koulunpiirin sisällä olevaa metsää ja heitti

tätä tehdessään tavantakaa syrjäsilmäyksiä kouluhuoneen avonaiseen

ikkunaan, missä Elli Vinter istui ikkunalaudalla ja hyräili työssään.

Rautio näki hänet ainoastaan sivulta, sillä hän istui puolittain

poiskääntyneenä hänestä, mutta aamuaurinko kimalteli kuin kulta hänen

lyhyessä ruskeassa tukassaan ja hyväili kaunista niskaa; hän näytti

Rautiosta taululle, minkä kehyksenä oli ikkunan puitteet, koristettuina

runsailla konvolvulusköynnöksillä, jotka pyrkivät aina kattoon saakka.

Äkkiä näki Rautio hänen säpsähtävän ja kuuli iloisen huudahduksen;

kolme askelta ikkunasta seisoi äkkiä nuori mies somassa matkapuvussa ja

lauloi kädet ojennettuina tuota nuorta tyttöä kohden: »Sua tervehdin,

sua tervehdin!»

-- Oh Viktor, kaikui Ellin iloinen ääni, hyi, kuinka sinä säikäytit

minua, kun tulet tuolla tavoin aivan kuin pilvistä pudoten, ajatteles,

jos minä olisin pyörtynyt!

-- Ei mitään vaaraa, urhoollinen serkkuni, saanko tulla sisään?

-- Tietysti, mutta et ikkunan kautta, sillä silloin pitää Anderssonska

sinua ryövärinä; tämä nyt oli kuitenkin kerrassaan ihastuttava

hämmästys!

Raikkaat nuorukaisäänet tunkeutuivat selvänä Raution korviin; hän

seisoi siinä melkein kivettyneenä; mikä tuuli oli nyt näin

odottamatta ajanut tuon serkun näyttämölle? Hänellä oli aina ollut

vastenmielisyyttä tuota tuntematonta nuorta miestä kohtaan, mutta ei

ollut voinut selittää tätä salaperäistä suhdetta. Nyt tiesi hän

yht'äkkiä syyn, hän oli mustasukkainen! Yhä edellen viipyi hän työssään

-- mitäpähän oli hänellä muutakaan tehtävää -- mutta kirveen iskuissa

ei ollut mitään tarmoa; koko ajan kuunteli hän tietämättään ääniä ja

katse kiiti sinne, missä hän tiesi kahden serkun nyt hilpeinä

iloitsevan yhdessä.

Tuolla tuli Anderssonska läähättäen rappuja ylös ja riensi Katrinan

luo, joka huuhtoi perunoita kaivon luona; tietysti tahtoi hän

tuoretta kahvi-kermaa ja kentiesi pari kananpoikaakin päivälliseksi

odottamattomalle vieraalle. Vähän aikaa myöhemmin tuli Elli serkkunsa

kanssa kartanolle; hänellä oli päässä kukikas pitsihattu, kaunein

naispäähine, mitä Rautio voi mielessään kuvitella. Elli puheli ja

viittoi innokkaasti. Äkkiä huomasi hän opettajan, ja molemmat tulivat

reippaasti hänen luo.

-- Tässä saan esitellä teille serkkuni, insinöörin, sanoi hän, hän on

virkamatkalla ja oli niin ystävällinen, että ohikulkiessaan pistäysi

katsomaan minua täällä yksinäisyydessäni. Nyt aion näyttää hänelle

ympäristöä sillä aikaa kuin Anderssonska laittaa päivällistä.

Elli nyökäytti päätään, Rautio kumarsi kankeasti vieraalle; tuo

hienosti puettu nuori herra katseli silmälasiensa läpi jotensakin

hävyttömästi hänen yksinkertaista palttinatakkiaan ja karkeatekoista

olkihattuaan. Kun he sitten kääntyivät ympäri kulkeakseen edemmäs, niin

opettaja aivan selvään tunsi, kuinka vieras huolettomasti olkapäitään

kohauttaen surkutteli serkkuaan, jolla oli näin hauskaa seuraa.

Rautiossa kihisi ja kuohui, mustasukkaisuus liittyi

talonpoikaisylpeyteen, jota oli hänellä veressä, hän ei tahtonut antaa

nöyryyttää itseään; onko rehellinen työmies yksinkertaisen pukunsa

tähden huonompi kuin pääkaupungin keikari, jonka veltot piirteet

selvästi ilmaisevat huonoja tapoja? Hän syöksyi näiden myrskyisäin

ajatustensa valtaamana niin rajusti mäntyjen kimppuun, jotta oksat

sinkoilivat hänen ympärillään. Auringonpaisteessa tuli viimein hänelle

niin kuuma, että hän heitti kirveen olalleen ja meni sisään.

Katrina hyvin innoissaan puheli hänelle. Ajatelkaa, sanoi hän,

millainen vetelys tuo Anderssonska on, ei voinkipenettä ole heillä

talossa pöytään tuolle hienolle vieraalle herralle. Minä olen juuri

kirnunnut ja minä ajattelin: minä vien nokareen voita neidin tähden,

ellei herralla ole mitään sitä vastaan, ja sitten on meillä kerrassaan

muhkea kermajuusto?

-- Tee kuin tahdot, Katrina, se on minulle yhden tekevä. Rautio veti

oven kiinni niin synkän näköisenä, että muori aivan hämmästyneenä

katsoi hänen jälkeensä, mutta sisällä istuutui Rautio kuin hämmähäkki

tähystämään ja odotti kunnes nuori pari nauraen ja puhellen palasi

metsästä. Elli juoksi kyökkiin ja palasi heti kourallinen herneitä

mukanaan, jotka hän anteliaasti jakoi aina nälkäiselle kyyhkysparvelle.

Eikös tämä ole mukavaa? huusi hän serkulleen, joka seisoi portailla.

-- Mainiota! -- huudahti tämä taputtaen kovasti käsiään, niin että nuot

räpyttelevät linnut karkoittuivat pakosalle.

-- Hyi, kun niin taitamattomasti menettelet -- Elli teki tyytymättömän

liikkeen. Sinä unohdit, ettet ollut nyt teatterissa!

-- Anteeksi, mutta kuva oli täydellinen, vakuutti hän innokkaasti;

sitten menivät he molemmat hymyillen käsikädessä huoneeseen.

Rautio nousi, hänelle tuli äkkiä melkein vastustamaton halu kerrassaan

antaa valta taisteleville tunteilleen, jotka rajusti liikkuivat

hänessä; huone kävi hänelle tukalaksi, ja hattu syvälle painettuna

riensi hän ulos Rullen seuraamana, joka kuin ihmetellen katseli

isäntänsä tavattomaan kiihtyneisiin kasvoihin.

Kiivas kävely lammenrannalle teki hänelle hyvää; sinne tultuansa

heittäytyi hän muutamain tuuheiden leppien alle ja pyyhkäsi lakin

päästään, jotta ilma vapaasti sai vilvoittaa hänen kuumaa otsaansa.

Kauan viipyi hän täällä Rulle jalkainsa juuressa, ja häntä ympäröivä

hiljaisuus palautti myöskin tyyneyden hänen mieleensä, samalla syvä

häpeäntunne siitä, että oli noin vähäisen syyn takia joutunut pois

tasapainostaan, täytti hänen sielunsa tuskalla. Kun hän muutamia tuntia

myöhemmin palasi kotia, niin ei hänen tyyneestä muodostaan olisi kukaan

voinut päättää, että kapina vastikään oli häirinnyt hänen rauhaansa.

Kartano näytti niin rauhalliselta ja hiljaiselta, vieras »myrskylintu»,

joksi Rautiolla olisi ollut syytä häntä kutsua, oli poissa, ja Elli

istui yksin kiikkulaudalla ikkunan alla käsitöineen.

-- Siinäpä tulette vihdoinkin, herra Rautio, huusi Elli hänelle, minä

olen etsinyt teitä kaikkialta pyytääkseni teitä syömään päivällistä

yhdessä serkkuni ja minun kanssa, mutta te olitte kadoksissa.

-- Minä tein kerrassaan perinpohjaisen kävelyretken, sanoi hän,

teistähän oli ihastuttavaa, kun saitte sukulaisen vieraaksi.

Elli hymyili. Niin serkkuni Viktor on aika iloinen kujeilija, mutta

tavallisesti me enimmäkseen kiistelemme, vaikka me nyt tänään

odottamattoman tapaamisen tähden pidimme aselepoa, sanoi Elli

iloisesti. Minä en voi kärsiä hänen keikaritapojaan, minua oikein

inhottaa nähdä miehen noin tarkoin seuraavan kaikkia muoteja.

Rautio katsoi hämmästyneenä häneen.

-- Viktorilla on aina tapana kertoa minulle hentuistaan, jatkoi hän,

hän väittää, että kaikki tytöt ovat ihastuneet häneen, mutta minä

sanoin hänelle viimeksi tänään, että ei kukaan muu kuin hupsu rakastu

tuollaiseen narriin. Nyt on lankani lopussa, ettekö mene sisään, herra

Rautio, saamaan jotain päivälliseksi?

-- Niin, tuntuuhan nyt ruoka maistuvan, vastasi hän omituisella

äänenpainolla; hänestä tuntui äkkiä kuin taakka, mikä tähän asti oli

painanut häntä, olisi nostettu, ja kevein askelin riensi hän sisään.

Seuraavana yönä ei hän voinut nukkua, oli kuin kuume hänessä, ja kun

hän seuraavana päivänä istui opettajattaren kanssa kiikkulaudalla, niin

oli hän niin kummallisen näköinen, että Elli ihmetellen katseli häntä.

-- Teitä vaivaa joku, herra Rautio, sanoi hän ja purasi langan säikeen

pienillä valkoisilla hampaillaan, oletteko kipeä?

Rautio loi katseensa alas hetkeksi ja kohotti sen sitten aivan kuin

olisi tehnyt järkähtämättömän päätöksen -- Neiti Vinter, hänen äänensä

kaikui eriskummallisen kovalle ja karkealle. -- Neiti Vinter, minä

rakastan teitä, minä en voi kuleksia täällä kauemmin päivästä päivään

saamatta puhua ajatukseni, tahdotteko tulla vaimokseni?

Hän tunsi, ettei mikään rakkauden tunnustus romaaneissa eikä

todellisuudessa voinut olla tuollainen, vaan hän ei kuolemakseenkaan

olisi voinut pukea tunteitaan muihin sanoihin.

Elli katsoi ylös, ja hänen katseessaan kuvastui niin pohjaton, niin

sanomaton kummastus, että siinä ei ollut sijaa millekään muulle. Sitten

alkoi hän äkkiä nauraa, nauraa niin hillitsemättömästi, että työ putosi

hänen käsistään ja kirkkaat kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään.

Rautio säpsähti; mitä tahansa hän oli odottanutkin häneltä vastaukseksi

kosintaansa, niin ei hän koskaan ollut kuvaillut, että hän kohtelisi

tällä tavoin; hän tuijotti melkein säikähtyneenä häneen ja kysyi

soinnuttomasti: -- Miten on minun tämä käsitettävä?

-- Ah, sehän on niin naurettavaa! huudahti hän ja pyyhki kyyneleet

silmistään.

Se pisti Raution sydämeen: Onko todellakin jotain naurettavaa siinä,

että mies avonaisesti tunnustaa naiselle rakkautensa? kysyi hän hiljaa.

-- Ei, ei, ei yleensä, hän tukahdutti vaivoin uuden naurun

purkauksensa.

-- Vai niin, ei yleensä, toisti Rautio, siis ainoastaan kun on kysymys

minusta? -- Niin minä tunnen itsekin, kuinka hirveän kömpelölle

rakkauden tunnustukseni mahtoi tuntua, mutta minä uskon, että kun sydän

on liian täysi, niin ei löydy sanoja ilmaisemaan tunteitaan.

-- Minä en tiedä, oli vaan jotain niin uskomatonta, niin aavistamatonta

ja lystillistä siinä ajatuksessa, että te olette kuleksinut täällä

rakastuneena minuun, minä en tahdo voida käsittää sitä!

-- Pitääkö minun sitten ehkä uudistaa sanani, jotta neiti oikein voisi

ymmärtää, mitä minä tarkoitan? sanoi Rautio, ja hänen äänensä sointu

kuului niin vakavalle, että Elli äkkiä tuli hieman hämilleen.

-- Ei, ei! vastasi hän äkkiä.

-- Tahdotteko ajatella, mitä olen sanonut? -- hänen äänensä värähteli

tukahdutetusta liikutuksesta, ja äkkiä, aivan kuin sulut, mitkä kauan

olivat pidättäneet virtaa, olisivat särkyneet, tarttui hän

intohimoisesti hänen käsiinsä ja kuiskasi: Jos sinä tietäisit, kuinka

kallis sinä olet minulle. Minä olen rakastanut sinua ensi hetkestä,

kuin näin sinut!

-- Siitä ei minulla ole ollut mitään aavistustakaan, vastasi tuo nuori

tyttö vähän kiivaasti ja veti kätensä pois. Oli miten tahansa, niin

minua surettaa, että tämä keskustelu on tapahtunut meidän välillämme,

koska -- koska minä en voi vastata teidän tunteitanne. Anteeksi, mutta

nyt minä menen, ei ole hyödyksi jatkaa tätä hyvin ikävää yhdessäoloa.

Hän nousi ylös, kokosi työkalunsa ja meni. Se oli hirveä silmänräpäys

Rautiolle!

Tajutonna, kuin olisi häntä kova isku kohdannut, istui hän liikkumatta

samalla paikalla, kuinka kauan ei hän tiennyt itse; kun hän taas tuli

tuntoihinsa ja koneentapaisesti nousi mennäkseen sisään, niin näki

hän veräjän luona miehen hevosineen kärryineen. Se oli eräs

talonpoika, joka tuli tuomaan kuivia puita, joita oli ostettu koulun

käsityötarpeiksi. Opettaja meni hänen kanssaan katsomaan lautoja ja

auttoi sitten saamaan ne katon alle. Kun ilta tuli, niin hän istui

kauan kirjoituspöytänsä ääressä pää raskaasti käteen nojaten, sitten

sytytti hän lamppunsa ja otti esiin postipaperia ja kynän.

»Te kummastutte varmaankin näistä riveistä, neiti Vinter», kirjoitti

hän vahvalla, selvällä käsialallaan, »minä pyydän kuitenkin teitä

olemaan vakuutettuna siitä, että minä en suinkaan aijo uudistaa, mitä

minä aikaisemmin tänään olen lausunut, en myöskään tahdo teitä kiusata

enkä vaivata. Syy, miksi kirjoitan on se, että minä täten helpommin

voin vakuuttaa teille, että minun luja päätökseni on kaikessa, mikä

minusta riippuu, säilyttää suhdetta välillämme sellaisena kuin se tähän

asti on ollut, ja että rehellinen toiveeni on saada palvella teitä

kaikessa, missä voin ja kykenen. Jos sanani tänään ovat solvaisseet tai

loukanneet teitä, niin pyydän minä sydämestäni anteeksi ja toivon, että

aika haihduttaa ne teidän muistostanne. Vasta nyt tyyneen harkinnan

hetkenä huomaan minä itsekin, että oli rohkeaa pyytää teidän kättänne;

löytyy muuri meidän välillämme, yhteiskuntasuhteiden, säätyrajoituksen

muuri, jonka yli te ette tahdo nousta, ja sentähden oli kerrassaan

uhkarohkeaa koettaa sitä rikkoa.»

Hän pani kirjeen kiinni ja pisti sen erään kirjan sisään, jonka hän

juuri ennen oli lainannut Elliltä ja lukenut, sekä antoi Katrinan vielä

samana iltana viedä sen opettajattarelle. Kauan senjälkeen istui hän

hiljaa paikallaan kirjoituspöytänsä ääressä ajatuksiinsa vaipuneena;

hän tunsi nyt selvästi, että nyt hän oli kuin kääntänyt uuden lehden

elämänkirjassaan, että nuoruuden aika valoisine toiveineen tästä

päivästä oli ohi, ja että hän oli melkoista vanhempi.

Ja täten olivat siis nuot kultaiset säikeet hänen elämänsä

kertomuksestaan äkkiä kaikki yhdellä kertaa katkenneet.