IX.

Mainingit tuon kunnanhuoneella olleen myrskyisen kokouksen jäleltä

tuntuivat vielä. Muutamia päiviä myöhemmin saapui näet Raution luo

muutamia koulujohtokunnan jäseniä, jotka pyysivät, ettei hän kuitenkaan

niin äkkiä jättäisi aikomaansa erohakemusta; he myönsivät, että oli

vähän kiivastuttu ja esittivät jonkunmoisen anteeksipyynnön. Rautio

pysyi tyyneenä, hän tiesi nimittäin, ettei mikään heissä herännyt

myötätuntoisuus hänen persoonansa ollut syynä siihen, että he pyysivät

häntä jäämään, vaan aivan erityinen vaikutin, mikä oli alkujaan

itsestään ukko Isolasta. Tällä oli nimittäin sisarenpoika, joka vastoin

enon kieltoa oli mennyt seminaariin; hän pääsi nyt jonku vuoden päästä

sieltä ja tuo viekas rusthollari oli jo aikaa sitten valinnut hänet

Raution seuraajaksi Honkalaan; mistä oli kaksinkertainen hyöty,

ensiksikin että sisarenpoika heti saisi tuottavan paikan ja varman

aseman, ja toiseksi johtavat henkilöt hänestä virkamiehen, jota voisi

taivuttaa halunsa ja tahtonsa mukaan.

Kaikki tämä oli opettajalle selvillä ja lähetyskunnan uudistettuun

pyyntöön vastasi hän, että hän miettii asiaa, ennen kuin antaa

vastauksensa.

Kauan hän sitte mietti sitä; hetkellinen suuttumus ei ollut saattanut

häntä puhumaan erostaan; päinvastoin oli hän jo aikaisemmin itsekseen

ajatellut tätä, mutta, kuten hän äsken oli sanonut neiti Vinterille,

oli hän kaikessa tapauksessa taipuisa jäämään Honkalaan ainakin yhdeksi

vuodeksi -- kauemminhan ei haluttukaan hänen viipyvän. Vuosi,

ainoastaan yksi ainoa lyhyt vuosi, kun hän sen ajatuksen sai selväksi,

niin tunsi hän samassa niiden siteiden voiman, jotka pitivät häntä

täällä ihmeellisellä tenhovoimallaan, jonka alkua hän ei ymmärtänyt. Ja

ukkosten toivo toteutui, jotka olivat sydämestään tyytyväisiä, että

niin helposti olivat päässeet toiveittensa perille. Pääsyy oli

kuitenkin ehkä siinä, että Rautio syvästi kärsi siitä, että oli

loukannut Isolaa, miestä, joka oli siksi vanha, että olisi voinut olla

hänen isänsä, ja vaikka hän ei persoonallisesti, vaan lähettiläiden

kautta oli lausunut toivomuksensa, että opettaja jäisi paikoilleen,

niin tahtoi tämä kuitenkin taipuvaisuudellaan tässä asiassa osoittaa

katuvansa sitä kiivastusta, mihin hän oli tehnyt itsensä syylliseksi.

Tuo raju tuulispää tyyntyi täten vähitellen täydellisesti, kaikki

riidat loppuivat, ja vieläpä itse Isolakin pudisti kirkkomäellä

opettajan kättä aivan kuin vasta saavutetun sovinnon merkiksi taikka,

kuten Rautio sen käsitti, »ilosta, että pääsee hänestä.»

Kevät oli sillä väliin kulunut pitkälle, mäet kuulsivat jo hieman

vihertäville, puiden urvut pullottivat ruskeina, ja vuokot kohottivat

siniset silmänsä huikaisevassa auringon valossa.

-- Emmeköhän panisi toimeen yhteisen retken kaikkien lasten kanssa

toukokuun ensi päivänä? Rautio ehdotti eräänä päivänä, kun hän

tavallisuuden mukaan oli keskustelemassa opettajattaren luona. Minun

mielestäni ovat lapset olleet niin ahkeria koko lukukauden, että

huvittelu nyt voisi olla tarpeen.

-- Niin minunkin mielestäni, sanoi neiti Vinter, mutta te, joka olette

enemmän kotiutunut seudulla, valitsette juhlapaikan.

-- Hyvin mielelläni, minä olen jo ajatellut kaunista kenttää tuolla

metsässä lammen toisella puolen, joka on varsin sopiva leikkipaikaksi

ja rannalla voisi keittää kahvia.

-- Siellä tulee hauska!

Lapset ottivat ehdotuksen tietysti myrskyisellä myöntymyksellä vastaan,

ja kun toukokuun ensi päivä tuli ja taivas oli selkeä ja aurinko

paistoi kirkkaasti, niin sykki moni lapsensydän riemusta ajatellessa

huvimatkaa. Kello kymmenen oli koulupihalla iloa ja eloisuutta, kun

siellä seisoi nyt seitsemänkymmentä lasta, poikia ja tyttöjä,

asetettuina riviin, ja vilkkaasti puhellen, mutta aivan

mallikelpoisessa järjestyksessä lähti joukko opettajan ja

opettajattaren jälessä metsää kohden.

Vahvimmat pojat ja suurimmat tytöt kantoivat kahta suurta, kirkasta

kahvipannua ja aika suuria koria täynnä vehnäsiä; tarvittiinhan sitä

melkko paljo muonaa sellaiselle ruuanhaluiselle nuorelle joukolle.

Puolen tunnin kävelyn jälkeen oltiin perillä, valitulla juhlapaikalla;

kaikki korit ja pannut kannettiin rantaan, missä opettajatar muutamien

valittujen apulaisten kanssa ryhtyi kahvinkeittoon, samalla kuin

opettaja järjesti leikkejä toisille ja johti heitä.

Pian kajahteli iloiset huudot ja naururemahdukset kauas ympäristöön,

leikittiin »haukkaa ja kyyhkystä» ja juostiin »leskisillä» ja

tanssittiin piiritanssia toisella mäenrinteellä, ja sillä aikaa nousi

savu kahvitulista auvertaen lauhkeaan kevätilmaan. Pannut porisivat ja

kiehuivat niin somasti, ja kun väsyttiin leikkiin ja tahdottiin

hengähtää hetkinen, niin oli kahvikin valmiiksi laitettu.

Palavissaan ja punottaen istuutui nuori opettajatar kivelle vähän

ylemmäs lapsista ja katseli ilolla, kuinka heille kestitys maistui.

Rautio tuli ja heittäysi maahan hänen jalkojensa juureen.

-- Oli mainio ajatus tämä retki, sanoi Elli, lapset näyttävät niin

ilosilta ja tyytyväisiltä; minä luulen varmaan, että heillä on ollut

äärettömän hauska, etenkin kun heidän opettajansa on itse johtanut

leikkiä? Ettekö te ole aivan väsynyt, herra Rautio?

-- En vähintäkään, mutta kuinka on teidän laitanne, neiti, ei ole

hauska seisoa ja paahtua nuotion ääressä?

-- Oo, tytöt olivat myöskin niin huomaavia ja auttavia, että minulla ei

ollut mitään vaivaa, sanoi Elli, mutta katsokaahan nyt kaunista taulua

edessämme!

Rautio seurasi hänen ojennetun kätensä suuntaa. Siellä tasaisella

mäenrinteellä istui hajallisissa ryhmissä koko lapsiliuta iloisesti

soristen; useat pojista olivat heittäneet takit päältään palavissaan,

ja heidän valkoiset paidan hihansa ja tyttöjen koreat huivit näyttivät

niin sievältä tummaa kuusikkoa vasten. Mäen alla oli lampi, jonka

pinnalla kevättuuli ajeli väreitä. Sen ympärillä oli lehtipuita, jotka

neitsyeellisesti kietoutuivat vaaleanviheriään vaippaansa.

-- Tämä on ihanaa! kuiskasi Rautio ja veti syvään henkeänsä. Kaikkialla

ilmassa heidän ympärillään näytti lepäävän täydellisyys ja voipumus,

mikä herätti halun sulkeutua itseensä; Rautio pani kätensä päänsä alle

ja seurasi pääskysten lentoa tuonne äärettömään, siniseen korkeuteen,

korkealle heidän päänsä päälle, sitten käänsi hän hitaasti katseensa

vieressään olevan nuoren tytön ihanille, raikkaille kasvoille. Hän

tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, sydämensä niin

ihmeellisen keveäksi aivan kuin vapautetuksi, hän olisi tahtonut

ojentaa kätensä ja syleillä koko maailmaa suuressa, hiljaisessa

ihastuksessaan.

Koko ympäristössä ei myöskään ollut mitään mikä häiritsi hänen

mielialaansa; lasten iloinen sorina kuului hieman hiljemmin tänne ylös

ja linnun liverrys metsässä muistutti että oli kevät -- valon ja

toiveiden lupauksista rikas aika.

Opettajatar istui hiljaisena, vaan hänen kirkkaissa silmissään ei ollut

mitään merkkiä haaveilun suloisesta unelmasta; hän kyllä tunsi kevään

ihastusta, vaan ei mikään tunne hänessä antanut vastinetta sen

hienoille soinnuille, hänen vilkas mielensä eli koko ajan

todellisuudessa, ja tuo kaunis silmäys seurasi lakkaamatta lapsiliutaa

heidän edessään.

Niin voivat sydämet sykkiä toisiaan lähellä ja kuitenkin oikeastaan

kaukana erillään, mutta sitä Rautio ei tiennyt, sillä tänä hetkenä oli

kaikki hänestä kaunista ja täysin sopusointuista.

Muutaman minuutin kuluttua olivat nuoret taas leikin touhussa ja

opettaja myös. Tuo suloinen hetki oli häneltä ohitse, mutta hän tiesi,

ettei hän koskaan voisi sitä unhoittaa, että hän kätkisi tämän

kevätjuhlan metsässä suloisimpien muistojensa joukkoon.

Kun aurinko hitaasti alkoi laskeutua länteen, niin lähdettiin

paluumatkalle, ja jotakuinkin väsyneinä tanssista ja leikistä.

Koulupihalla erosivat lapset ujoilla kiitoksilla ja yksimielisellä

vakuutuksella, että kaikki olivat viettäneet hauskan toukokuun

ensimmäisen päivän. Seuraavana päivänä ryhtyivät taas sekä opettajat

että oppilaat raittiin voimin työhönsä, täytyihän nytkin olla uuttera,

sillä tutkinto lähestyi kiirein askelin. Tuskin kaksi viikkoa sen

jälkeen piti koulun laskea nuot pienet linnut lentämään vapauteensa,

kesälomalle.

Rautiosta tuntui, että viime päivät olivat häipyneet kuin uni. Hänellä

oli paljon työtä, mutta kaikki kävi niin helposti, tutkintokin meni

kerrassaan oivallisesti. Pojat olivat aina tähän asti vieneet voiton

tytöiltä, mutta tänä vuonna suoriutuivatkin tytöt loistavasti. Neiti

Frisk, joka itse oli kärsinyt tutkintokuumetta, oli tavallisesti

myöskin tartuttanut jotain omasta hermostuneesta pelostaan

oppilaisiinsa; Elli Vinter sitävastoin ei tiennyt mitä ujostelu

olikaan, hän seisoi iloisena rintaman edessä »kuin kenraali», sanoivat

ukot, ja naisien mielestä oli hän »niin vaalea ja iloinen». Iloisella

luonteellaan ja vilkkaalla esitystavallaan oli hän valloittanut koko

pitäjän väkirynnäköllä.

-- Ansaitsematon voitto, arveli hän itse.

-- Oh, sanoi Rautio, teillä on kyky voittaa kaikkien sydämet.

Elli hymyili, -- Niin, mutta ajatelkaa, että Isolakin tuli tutkinnossa

laulun jälkeen ja löi minua olalle: »Olemmepa saaneet kerrassaan oivan

kouluneiden, kun voi laulaa sekä koko- että puolinuotit», sanoi hän.

Seuraavana aamuna matkusti Rautio; opettajatar oli luvannut viipyä

viikon rovastinnan luona. -- Hyvästi neiti, eikö meillä olo ollut hyvä

lukukausi ja ihana kevät? sanoi opettaja hyvästellessään.

-- Te siis olette jo unhottanut kaikki vastoinkäymisenne? kysyi hän.

-- Tuntuu aivan siltä, vastasi hän hymyillen. Neiti on iloisella

luonteellaan valaissut koko koulutalon ja minun huoleni myöskin, siitä

täytyy minun saada teitä kiittää. -- Hän otti Elliä kädestä hellästi ja

piti sitä hetken omassaan, samalla kun hänen katseensa etsi Ellin

katsetta.

-- Toivotan hauskaa kesää! sanoi Elli.

-- Niin, ja hauskaa jälleennäkemistä! vastasi Rautio antaen samalla

käden hiljaa pudota. Reippaasti keikautti hän itsensä kärryihin --

hyvästi, hyvästi! -- Hän heilutti hattuaan ja Elli liehutti nenäliinaa

-- niin erosivat he.

Rautio ei voinut selittää sitä mielen tilaa, mikä viime aikoina oli

vallannut hänet, ainoastaan sen tiesi hän, ettei koskaan ollut

tuntenut itseään niin rohkeaksi kuin nyt. Kaikki tuntui hänestä

hauskalle kotimatkalla, kärryntärinä asemalle mennessä ja matka

rautatievaunuissa, jotka olivat täynnä koululapsia, ja sitten matka

kotiapäin valoisana kesäiltana lemmikillään Ruskolla keveissä kärryissä

ja takaistuimella vanha Taavetti, joka kerroskeli asioita kotiseudulta.

Miten rauhaisalle ja ystävälliselle näytti kartano tuolla mäellä. Sydän

tykytti aina kovemmin, kun hän ajoi tuota tuttua tietä vanhojen

jalavien alla, jotka seisoivat molemmin puolin tietä. Keltaiseksi

maalatun rakennuksen alapuolella leveni puutarha hedelmäpuineen ja

marjapensaineen aina äidin vaatteenvalkasupaikalle puron reunalla,

jossa keväällä aina oli oivaa palttinaa pitkän pitkiä kaistaleita,

toisella puolen taloa olivat kedot, niityt ja pellot täydessä kunnossa.

Täällä ei ollut suuremmoista luonto eikä ihania näköalat, vaan näytti

hauskalle joka lisäsi talon varakkaalta ja komealta näyttävää ulkoasua,

mikä teki vastustamattoman hyvän vaikutuksen. Oras pelloissa näytti

viheriälle ja lupaavalle, ohkanen vaalea sumu nousi puron-uomasta

kaukana niityillä, ja metsästä tuli raitis koivun tuoksu, kuin

ensimmäisenä tervehdyksenä kotiin tulevalle. Hän ajoi veräjän läpi ja

aina porrasten eteen. Täällä seisoi äiti ja nyökkäsi hyvää iltaa

hänelle. Hän oli isokasvuinen kuten piikansakin ja lihavahko,

tavattoman komea, leveäharteinen nainen, aikaisten huolten rypistämät

kasvot, älykkäät silmät, jotain hilpeää koko olennossaan.

Ensi tervehdyksessä äidin ja pojan välillä näkyi kansantavan mukaan,

ainoastaan hyvin vähän sitä hellyyttä, jota molemmilla oli toisiaan

kohtaan, mutta heille oli luonnollista näin hallita tunteitaan.

Kuitenkin voi, niin tyyni kuin äiti olikin, huomata että hän oli täynnä

iloa nähdessään taas poikansa, ja jokainen pikkuesine talossa todisti

jollain tavoin, kuinka kaikki oli valmistettu hänen palaamakseen.

-- Tule nyt sisään haukkaamaan kipene, sinä taidatkin olla nälissäsi

matkan jälkeen, sanoi äiti, ja sisällä eteiskamarissa oli kaikki pojan

mieliruuat pöydällä, hienoaleipää, tuoretta voita ja viiliä sekä

vaahtoavaa kotiteko-olutta paksussa, kirkkaaksi hangatussa

tinatuopissa, jota isä ja isoisä olivat käyttäneet. Rautio vei

mielihyvällä tuon vanhanaikuisen kannun huulilleen ja joi aika

siemauksia: -- Kiitos äiti, tällaista juomaa ei saa koskaan maistaa

muualla kuin kotona, sanoi hän.

-- Niin, Liisa teki sitä juuri eilen, vastasi äiti, enkä minä käskenyt

hänen säästämään maltaita.

Huone suuren salin takana oli aina siitä asti, kuin hän tuli

täysikasvuiseksi, ollut hänen; se oli nyt uudestaan maalattu ja

kirjavat matot, jotka äiti itse oli kutonut, olivat ristissä

kikavalkoisella lattialla. Rautjärven emäntä teki aina parastaan

saadakseen lattiat valkeiksi; suuressa kyökissäkin loisti lattia

puhtaana kuin vierashuoneessa. Hän oli ankara järjestyksen ihminen,

jonka vuoksi palvelija, joka ei mukautunut tähän, oli harvoin kauan

talossa.

Rautio avasi makuuhuoneensa ikkunan ja silmäili uinuvaa luontoa; oli

niin hiljaista ja tyyntä kaikkialla tänä vilpoisena kevätyönä, aivan

kuin koti olisi pyytänyt poikaansa lepäämään häiritsemättä helmassaan.

-- On suuri siunaus, että on hyvä koti, ajatteli tuo nuori mies, ja

hänen kostea katseensa etsi hiljaisella kiitollisuudella taivaanlakea

päänsä päällä.

Aikaisin seuraavana aamuna oli hän jo ylhäällä ja liikkeellä; hänellä

oli niin paljon uutta katseltavaa, niin monta tervehdittävää ja niin

monen kanssa puhuttava. Kalustohuoneessa teki vanha Taavetti

puuastioita talon tarpeiksi, sinne piti Raution mennä kiittelemään

tuota vanhaa, vaan vielä vikkelää tekijää. Kaksi nuorempaa renkiä meni

pellolle työhevosten kanssa; toinen hevospari oli ostettu sitten kun

opettaja viimeksi oli kotonaan. Hevoset näyttivät vahvoilta ja

komeilta, ja tuolla karjapiiat tulivat kiiltävine maitosaaveineen

matkalla meijeriin puron varrelle.

Hänellä oli vielä hyvästi aikaa ennen aamiaista kiertääkseen pienen

mutkan ja katsellakseen kasvuja. Aamuilma tuulahteli raittiina ja

elähdyttävänä hänen ympärillään, tuolla kyntivät jo miehet täydessä

touhussa ruskeaa maata, joka näytti niin voimakkaalle ja myöhkeälle.

Hanhet kulkivat niin ylevinä allikkoon aamukylvylle, pääskyset

lentelivät vilkkaasti edestakaisin etsien ruokaa; kaikkialla näkyi

päivän valpastunut elämä heränneen ja tuntui raittiilta täällä luonnon

helmassa. Punaseksi maalattujen riihien ohitse, joista hän lapsena niin

usein oli kuullut varstain tahdikkaan äänen, hän kulki lehtoon, jossa

vaaleanviheriät koivut välkkyivät valkeine runkoineen. Se oli sievä

pieni luonnonpuisto, jossa tie kiemurteli viheliäisen katoksen alla ja

aukeni ylhäällä mäellä, missä aurinko paistoi kirkkaana uutisasunnon

yli. Siinä työ lepäsi tänään, soma salvos oli keskitekoisena puiden

seassa. Se oli äidin tuleva pieni pakopaikka, josta hän joulunaikana

oli puhunut, että rakennuttaisi sen keväällä; on aina hyvä olla

valmiina vastaisen varalle, arveli hän. -- Minä en ole enää nuori, oli

hän sanonut, minä voin väsyä maanviljelykseen, silloin muutan minä

pieneen uuteen tupaan, ja sinä saat ottaa talon ja hankkia tänne nuoren

reippaan emännän.

Kun hän nyt täällä ylhäällä muisti nämät sanat, niin värähytti se hänen

mieltään -- nuoren emännän -- hänen täytyi painaa käsi sydämelle! Oli

ainoastaan yksi kuva -- nyt tunsi hän sen selvästi, -- jonka hän voi

asettaa yhteyteen vaimokäsitteen kanssa. Hän nojautui uuden rakennuksen

nurkkaa vasten, pani kädet ristiin rinnalleen ja vaipui tulevaisuuden

unelmiin, jollaisia jokainen nuori mies on uneksinut ainakin jonkun

kerran elämässään, samalla kun varhainen päivä levitti välkkyilevää

valoaan ympäröivän seudun yli. Onnellinen uneksija!