Honkalan koulutalo oli jotensakin yksinäinen. Se muistutti melkein
uutisasuntoa, se kun oli rakennettu keskelle kuusikkoa, mikä tätä
tarkoitusta varten oli raivattu. Tänne sen johtavat henkilöt tuhansien
kiistojen jälkeen onnistuivat sijoittamaan. Näytti siltä kun ei olisi
pantu vähintäkään huomiota sen asemaan siinä suhteessa oliko se vai ei
sopivalla paikalla koulussakävijöille. Paremminkin tuntui se olevan
rakennettu tänne, jotta se olisi -- niin syrjässä kuin suinkin ja
poissa näkyvistä. Vaikka tämä salainen ajatus olisikin piillyt
pohjalla, niin se ei toteutunut, sillä lasten koulunkäynti-into todisti
kyllin, että nouseva polvi oli toista mieltä tiedon suhteen kuin
vanhempi kansa, ja myöskin aina yhä useammat isät ja äidit katselivat
Honkalaa suopeammin, kun heidän lapsensa kertoivat heille innolla ja
ihastuksella koulusta ja opettajastaan.
Tuo suuri punaseksimaalattu rakennus valkeine ikkunalautoineen näytti
somalle kuusiston tummaa pohjaa vasten. Sen ympäristössä oli kuitenkin
vähän synkkää, varsinkin sille, joka tuli viljavalta tasangolta, missä
oli lakeuksia ja lehtoja.
Oli elokuun viimeisiä päiviä. Taivas oli jo aamusta ollut harmaiden
pilvien peitossa ja jälkeenpuolisten alkoi tiheästi sataa tuhuuttaa
raskaista pilvistä. Rautio seisoi ja nikarteli omassa työhuoneessaan
ikkuna auki, josta näkyi suuri tasainen pihamaa. Siitä hän poikain
avulla oli raivannut kivet ja kannot. Ulompana näkyi metsä, jonka
rantaa tie kiemurteli. Se näytti vielä näin kesäaikana, kun se oli
ruohistunut, uudelta raiviotieltä. Opettajan silmä kiiti pikaisesti
sinne, kun pienen kallion ohi ajoi kärryt. Kaksi henkeä istui
vaapperoissa kärryissä -- naishenkilö gummisadetakissa ajajan vieressä
epämukavalla etuistuimella. Raution katse tarkistui tulijoihin. Pari
päivää sitte oli asemalta tuotu huonekaluja uudelle opettajattarelle.
Tuo tulija oli kai siis opettajatar neiti Vinter itse.
Kärryt rymistivät edelleen läpi portin ja ympäri ruohokentän, mihin
opettaja oli istuttanut kauniita pensikkoja, aivan porrasten eteen
saakka. Rautio vetäytyi ikkunasta syrjempään ja katseli uutimien takaa.
Kyyditsijä tiukensi ohjaksia ja hevonen seisahtui. Hevosparka oli aivan
märkänä sateesta ja korvat luupollaan. Kyytimies harmaassa takissa
kyyristi päänsä olkapäiden väliin, kun sadevesi lakkaamatta valui takin
kauluksen alle. Nainen piti yllään vaaleata sateensuojaa, jonka
liepeestä nopahteli kirkkaita pisaria. Sadetakin päähineen hän oli
vetänyt ylös, niin ettei Rautio voinut nähdä hänen kasvojansa, ja hänen
kärryistä laskeuttua näki vain, että hän oli pieni, siro ja
vilkasliikkeinen olento.
Rouva Andersson -- mies oli ammatiltaan rakennusmestari, ja vaimo oli
tarkka arvostaan -- ilmausi tassuttavin askelin pihalle. Hän asui
kyökissä opettajattaren puolella ja oli hoitanut neiti Friskin
taloutta. Hänen punasilla kasvoillaan oli lempeä ja kirkas ilme. Hän
niijaili myötäänsä ja toivotti matkustajaa tervetulleeksi. Hän koetti
olla kohtelias ja makea kuin sokeri toivossa, että saa jäädä uuden
opettajattaren luo. Hyvin toimekkaana esiintyi hän ottaessaan vastaan
matkakapineita, joita kyytimies anteli hänelle -- hienotekoisen,
maalatun matkakirstun, kapsäkin, pari kaunista koria ja kirjaillun
matkavaipan. Kaikki näyttivät hienoilta ja muodikkailta, aivan
toisenlaisilta kuin neiti Friskin matkakapineet.
Rautio tarkasteli uteliaana tuota pientä näpsää olentoa, joka alimmalta
portaalta komensi sekä rouvaa että poikaa. Vihdoin oli kaikki kannettu
sisään. Vieras viittasi ajajan luokseen ja luki kyytirahat hänen
kouraansa. Varmaankin sai kyytimies tavallista enemmän, sillä lakki
kohosi ylös, ja tylsähkö kasvojen ilme kirkastui. -- Kiitos kun ajoit
niin kiltisti ja hyvästi -- kuuli Rautio uutimien takana raikkaan,
sointuisan tyttömäisen äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tuo
nuori nainen kadonnut oman ovensa taakse. Rautio veti ikkunan kiinni ja
tarttui taas höyläänsä, mutta tasoittaessaan ja silittäessään
laudanpalasta hänen ajatuksensa liikkuivat yhä tulokkaassa tuolla
toisella puolen. Minkä näköinen hän oikeastaan on ja minkähänlainen
hänestä mahtanee tulla työtoveri? mietiskeli hän. Hänen tähänastinen
käsityksensä kansakoulunopettajattarista yleensä rajoittui siihen, mitä
hän oli oppinut heitä tuntemaan ollessaan yhdessä ainoastaan jonku
aniharvan kanssa, joita oli sattunut tapaamaan. Ja niistä useimmat
tuntuivat olevan ymmärtäväisiä, päättäväisiä naisia, kansakoulun
hartaita ystäviä, muutamat vähän hermostuneita -- esimerkiksi neiti
Frisk -- kaikki enämmän tai vähemmän itsenäisiä, tottuneita kulkemaan
omaa tietänsä ja useimmiten vähän pikaisia käytöksessään »luomisen
herroja» kohtaan. Hän muisti samassa erään pienen tapauksen pappilan
verannassa, kun pastori Ståhle -- nuori apulainen -- kohteliaasti
riensi neiti Friskin luo päällysvaatetta auttamaan hänelle, vaan
neiti Frisk karkoitti hänet sanomalla karskisti: »Kiitos, minä
autan kernaimmin itse itseäni». Tämäkin seikka hänestä todisti
seminaarilaisten vahvaa itsenäisyystunnetta ja hän ajatteli kuinka
luonnolliselta hänestä oli tuntunut seurustella toverillisesti neiti
Friskin ja naapuripitäjän opettajattaren kanssa, jonka leikkotukka ja
silmälasit aina muistuttivat hänelle luokkatoveria koulussa. Oikeastaan
kuitenkin yhteiset harrastukset olivat saattaneet heidät yhteen ja
tehnyt heidän seuransa teeskentelemättömäksi. Muutoin ei hän juuri
paljon ymmärtänyt, miten oli seurusteltava naisten kanssa, sillä
hänelle ei ollut monesti sattunut tilaisuutta siihen muiden
sivistyneiden naisten kanssa kuin opettajattarien. Pappilassa, missä
hän oli suosittu vieras, oli ainoastaan vanha ystävällinen rovastinna
-- hänen monet tyttärensä olivat naimisissa ja lentäneet pesästään jo
aikoja sitten.
Huoneessa alkoi hämärtää. Rautio istui kirjoituspöytänsä ääreen
kirjoittaakseen vielä kirjeen. Mutta hänen täytyi pian sytyttää lamppu.
Ja laskiessaan uudinta näki hän kummastuksekseen Katrinan kartanolla
vilkkaasti keskustelevan rouva Anderssonnin kanssa.
Näiden kahden välillä jonkummoinen kylmyys vallitsi. Katrina oli
järkähtämättä kaikkia naimisia vastaan, ja erittäinkin Anderssonska,
joka usein oli tohvelin alla, kun hänen rakennusmestarinsa tuli kotia
pikku liehkassa, oli Katrinalla malkana silmässä. Naisella pitäisi olla
sen verran ylpeyttä, ettei sallisi sellaisen miesrääpiskön tulla
tyrkkimään itseään, arveli hän. Katrina halveksi äärettömästi myöskin
vastustajansa järjestyksen pitoa ja milloin vain voi, niin sanoi häntä
mielellään »akan hutilukseksi», koko semmoista rouvaa.
Ihmeellistä siis ei ollut, jos opettaja kummastuikin noiden kahden
eukon tuttavallisuutta tänä iltana. Vaan hän ymmärsi pian asian. Hyvä
Katrina, niin tyly kuin olikin naapuriaan kohtaan, ei voinut aina
kuitenkaan vastustaa naisellista uteliaisuuttaan. Hän liikkui harvoin
muuanne kuin kirkkoon, vaan sitävastoin rouva Andersson oli oikea
juorulaukku, joka kokosi kaikki kylän uutiset. Katrina olisi ennemmin
purrut kielensäkin kuin tunnustanut uteliaisuutensa ja vaikka aina oli
vastahakoinen rouvalle, niin hän kuitenkin houkuttausi aina joskus
kuuntelemaan rouva Anderssonnin kertomuksia, joita sitte pala palalta
kertoi isännälleen, kun tämä oli sillä tuulella, että rupesi puheisiin.
Myöskin tänä iltana teki eukko itselleen asiaa sisälle
saadakseen puhella, ja luonnollisesti kaikki tiedonantonsa olivat
opettajattaresta. Anderssonska, joka aina löpisi suuntäydeltä, tiesi jo
enemmän tuosta nuoresta neidestä kuin hänen oma äitinsä koskaan voi
tietää, vakuutti Katrina. -- Uh, ettei edes hävetäkään tuolla tavoin
udella heti ensi päivänä! Neiti Vinter tulee suoraan Helsingistä, missä
hänellä on koti sukulaisten luona. Hän on hieno kuin prinsessa, aivan
toista kuin neiti Frisk, jolla ei ollut kelvollista riepuakaan päälle
pannakseen. Ja kuinka iloinen hän sitten on, ihan kuin leivonen, oli
Anderssonska kertonut. Heti oli neiti puhunut Anderssonskalle
taloudenhoidosta ja sanonut, että hän ei ymmärrä siitä enemmän kuin
taivaan lintunen -- kyllä hän onkin todella hieno neiti, sen
Anderssonska olisi voinut vaikka valalleen ottaa. Niin puheli Katrina,
kunnes hänen nuori herransa nousi ruokapöydästä ryhtyäkseen uudelleen
kirjoitukseensa. Kun hän tuntia myöhemmin reippaalla kynänvedolla oli
pistänyt nimensä kirjeen alle, niin nousi hän mennäkseen nukkumaan. Oli
hiljaista koko talossa, mutta sadepisarat putoilivat yhä ja yötuuli
huhahteli nurkissa. Avara eteinen eroitti molemmat koulusalit; tänne
ripustivat lapset päällysvaatteensa ja sen leveitä portaita joka päivä,
lukukauden aikana, iloinen lapsiliuta riensi leikkikentälle. Rautio
muisti että yksi eteisen ikkuna oli ollut auki päivällä ja kun alkoi
tuulla, niin meni hän sulkemaan sen. Palatessaan hän kuuli kepeitä
askelia tyhjässä koulusalissa toisella puolen ja seuraavassa
silmänräpäyksessä kaikui italialaisen laulun iloiset, riemuitsevat
sävelet myöhäisen illan hiljaisuudessa. -- »In questa sera tutta
stellata», -- liritti tuo leikkivä ääni sisällä -- »Dal verde monte
pieno di fior» -- Vieraan kielen hyväilevä sointu kaikui omituisesti
Raution korvissa.
»Iloinen kuin leivonen» oli Anderssonska sanonut. Niin hän näkyi
todella olevankin, tuo nuori vieras. Neiti Friskin laiha, hermostunut
varjo ei siis enää kulekaan täällä, samapa se. Mutta käsittiköhän tämä
vieras laululintunen myöskin työnsä painon ja syvän vakavuuden. Siihen
ei leikkimällä pääse -- eikä kasvateta kansanlapsia italialaisilla
venhelauluilla.