Paikkakunnalle oli tuleva uusi kansakoulun opettajatar, edellinen
kun oli hakenut ja saanut paikan syntymäseudullaan; onneksi oli
hakijoita tusinoittain, niin että ei ollut niistä puutetta, arveli
kunnallislautakunnan esimies, turpea, suuriääninen rusthollari, joka
virallisella äänellä johti puhetta kunnan kokouksissa. Hän oli vanhan
sukupolven miehiä, joka viimeiseen saakka oli vastustanut kansakoulun
perustamista kuntaan. Ja sitten kun koulu päätettiin perustaa, niin
»rikas Isolainen», joksi häntä yleisesti kutsuttiin, vastusti
johdonmukaisesti kaikkia, mikä kouluun kuului. Niinpä hän aina oli
sotakannalla opettajaa ja opettajatarta vastaan, eikä ollut ainoatakaan
tilaisuutta, jossa Isolainen ei olisi pannut jyrkkää vastalausettaan
kunnankokouksissa näiden esityksiä vastaan.
Entinen opettajatar, neiti Frisk, oli monta kertaa itkenyt ja viettänyt
unettomia öitä, sillä hän oli heikko, rasittunut ja hermostunut olento.
Opettaja, herra Rautio, oli aivan toista. Hänen voimakkaassa
luonteessaan oli jotakin teräskovaa. Hän oli rikkaan talollisen poika,
hyvin kasvatettu ja lapsuudesta saakka karaistunut, yksinkertaisiin
elämäntapoihin tottunut. Hänessä ei ollut maailmanmiehen hienoutta,
vaan kun näki hänen jättiläismäisen vartalonsa, niin ajatteli
ehdottomasti nuorta, hyötyisää petäjää, joka on tunkenut juurensa
syvälle kankaan kamaraan, kohottaa rohkeasti latvansa korkeuteen
valmiina vastustamaan talvimyrskkyjen ryntäyksiä. Hänen muotonsa ei
ollut kaunis, vaan siinä rautainen luonne kuvastihe; vaalea sakea tukka
valui leveälle otsalle, jossa oli ajattelijan piirteitä. Silmissä oli
terävä, viisas katse, joka oli myös sopuisan ja hyväntahtoisen
näköinen, ja koko miehen olossa oli jotakin tyyntä ja luottamusta
herättävää.
Oppilaansa häntä melkein jumaloivat, vaan kunnan vanhoilliset eivät
hänestä pitäneet. Heistä tuolla ahkeralla opettajalla oli niin paljo
uusia ajatuksia, uusia puuhia, ja heistä kaikki uusi oli hylättävää. He
olivat haudanneet monet monituiset Raution tekemät ehdotukset. Paljon
katkeruutta ja penseyttä hän oli osakseen saanut, ja kokenut että se
tie, jonka hän oli valinnut, oli okainen. Vaan hän oli vielä nuori ja
hänen rohkeutensa oli murtumaton. Hänen luonteessaan oli joku määrä
hitaisuutta, josta voi päättää, että sitte kun nuoruuden innostus on
laimentunut, niin miehuuden voima oli täydentävä työn. Mikään
haaveellinen mielijohde ei ollut häntä saattanut opintielle, vaan
sisäinen, lämmin rakkaudentunne siihen kansaan, jonka riveistä hän itse
oli. Sen vuoksi eivät ivallisimmatkaan vastustukset voineet häiritä
hänen tyyneyttään. Hän tiesi työlääksi saada murretuksi vanhaa, isiltä
perittyä katsantokantaa, jollei vain ollut varma uuden paremmuudesta.
Mitä suurimmalla tunnollisuudella hän koetti välttää kaikkia
törmäyksiä, mitkä olisivat voineet vahingoittaa sitä suurta asiaa,
jolle hän oli omistanut kaikki voimansa. Neiti Frisk ei voinut
käsittää, miten Rautio voi olla niin tyyni vastustajiaan kohtaan. Hän
itse tulistui ja remahti liekkeihin vähimmästäkin hyökkäyksestä, joka
tehtiin rakasta koulua vastaan -- hänen keppihevosensa, jonka hän
tietämättään vei taisteluun sekä sopivassa että sopimattomassa
tilaisuudessa.
Herra Rautio antoi virkatoverilleen täyden kunnioituksen hänen tiukan
ja kiivaan harrastuksensa takia, vaikka se useasti tuottikin heille
kaikenlaisia ikävyyksiä eikä suinkaan parantanut sitä asiaa, jota neiti
Frisk niin kiihkoisesti puolusti. Kaipuun tunteilla oli Rautio
kuitenkin sanonut hänelle hyvästit. Neiti Frisk oli kaikissa
tapauksissa ollut rehellinen ja uskollinen toveri, ja kuka sen tiesi,
millainen hänen jälkeläisensä on.
Olot Honkalassa olivat hyvin riitaiset. Pitäjä oli jakautunut
puolueihin, toinen koulun puolesta, toinen sitä vastaan; oli
puolueettomia, velttoon välinpitämättömyyteen vaipuneita, jotka
mieluummin antoivat maailman elää, miten halusi.
Muutamat herrasmiehet -- nuoremmat tilanomistajat -- esiintyivät
tosin koulun puolustajina, missä se tuli kysymykseen, vaan
koulunjohtokunnassa istui vain talonpoikia, ja vanhat, rikkaat
maanviljelijät eivät välittäneet sen vertaa kansanvalistuksesta, jotta
olisivat halunneet kiertävää opettajaakaan alamaistensa lapsille,
piintyneitä kun olivat vanhaan ennakkoluuloon, että koulu kasvattaa
rahvaan lapsista herroja ja neitejä.
Niin olivat asiat Honkalassa, joka oli hyvästi toimeentuleva pitäjä
sisämaassa, mistä oli useampien tuntien matka lähimmälle
rautatienasemalle ja höyrylaivaliikettä tunnettiin ainoastaan nimeksi.
Rovasti oli vanha ja sängyn omana halvauksen alainen; apulaisenaan oli
vasta papiksi päässyt nuori, ujo mies, joka koetti perehtyä oloonsa.
Kappalainen oli ratkaisevasti vanhoillisten puolella ja näytti
katselevan karsaasti Rautiota, jolla oli niin valtava vaikutus
oppilaisiinsa.
Opettaja sitävastoin esiintyi hyvin maltillisesti papistoa koskevissa
kysymyksissä, kun hän jo lapsuudestaan oli oppinut kunnioittamaan
pappeja. Hänen kotiseudullaan olikin onneksi ollut sielunpaimen, joka
innokkaasti edisti seurakuntansa edistystä maallisissakin asioissa.
Hänen kanssaan oli Rautiolla ollut monet kerrat pitkät keskustelut
koulukysymyksistä, ja tuon nuoren miehen hiljaisena tulevaisuuden
toiveena oli saada kerran opettajana vaikuttaa kotiseudullaan.
Toistaiseksi koetti hän nyt vaikuttaa vointinsa mukaan nykyisen
paikkansa hyödyksi ja tyyneesti murtaa ennakkoluulojen sulkuja siellä.
Seisoessaan höyläpenkkinsä ääressä -- hän näet oli hyvin kätevä --
sahaamassa tai höyläämässä, ja siinä pienien, ohkaisten höylälastujen
sihistessä hänen ympärilleen, ajatuksensa kiitivät lapsuutensa kotiin
Kalliossa, jossa äiti asui ja oli hyötyisän ja varakkaan Rautjärven
tilan isäntänä ja emäntänä. Tila oli kulkenut perintönä isältä pojalle
jo monet polvet. Kaikki olivat he olleet rehellisiä, toimekkaita
talonpoikia, jotka viisaasti viljelivät maatansa. Heille oli uskottu
erityisiä pitäjän luottamusvirkoja, joita olivat huolellisesti ja
kelvollisesti hoitaneet. Kaarlo oli ensimmäinen, joka rikkoi vanhat
tavat antautumalla lukutielle. Tämä tapahtui osaksi pojan omasta jo
varhain syntyneestä lukuhalusta, osaksi isänsä kehoituksesta, jolla ei
ollut koskaan mitään taipumusta ollut maanviljelykseen, ja oli heikko
ja kivuloinen.
Tuollaisena mietiskelevänä, itseensä sulkeutuneena luonteena, joka
olojen pakosta ei ole voinut päästä selville kutsumuksestaan tahi
antautua siihen mihin olisi ollut lahjoja, isänsä oli elänyt elämäänsä
itseensä tyytymättömänä ja olentona, jota ympäristönsä ei ymmärtänyt.
Haluttomasti oli hän ottanut vastaan isäin tilan ja työskentelikin
siinä kymmenkunta vuotta tunnollisesti, mutta ilman harrastusta.
Silloin ratkesi äkkiä tuon tuskin nelikymmenvuotiaan miehen terveys.
Kolotustauti muutti hänet elinpäivikseen avuttomaksi rammaksi. Hän ei
enää voinut taloa hoitaa, mikä tästälähtien siirtyi hänen vaimolleen,
joka oli toimelias, tarmokas ja tarkkaälyinen nainen. Hänen hoidollaan
tilan tulot kohosivat pian kahtavertaa suuremmiksi.
Raihnainen, vuoteen omana oleva mies käytti aikansa kirjojen ja
sanomalehtien lukemiseen. Kun hänellä oli selvä arvostelukyky ja terävä
ymmärrys, niin selvisi hänelle pian, ettei hän maanviljelijänä koskaan
ole ollut oikealla paikallaan. Sitä oli myöhäistä surra nyt, kun hän
makasi tuossa saamattomana ja riutuneena. Mutta hän tunsi, että
henkisen valon saanti lievensi ruumiin kärsimyksiä ja sen vuoksi hän
oli erittäin mielissään kun ystävällinen kirkkoherra lupasi hankkia
hänelle hyvää lukemista.
Tähän aikaan hänessä syntyi luja päätös, että ainoan poikansa Kaarlon,
joka nähtävästi oli häneltä perinyt lukuhalun, tulee saada tyydyttää
halunsa, ja äiti, joka syvästi ihaili miehensä henkistä etevyyttä,
oli kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan. Ja niin se tuli Kaarlo
koulu-uralle.
Äiti ehkä hiljaisesti toivoi saavansa jonakin päivänä nähdä poikansa
saarnatuolissa -- mikä on talonpoikaisnaisen korkein toivo pojasta,
joka on etevä lukemaan. Mutta sitä mukaa kuin Kaarlo kasvoi, kävi aina
selvemmäksi, ettei hänellä ollut mitään papiksi kutsumusta; ja sitä
enemmän ilmaisi hän palavan halunsa päästä seminariin, jolla toteutti
isänsä hartaimman toiveen.
-- Hänestä tulee se, mikä minusta ei tullut -- ajatteli sairas, ja koko
hänen raihnaisen olentonsa läpi kävi syvä sisäinen liikutus -- hän on
tekevä tien valoisaksi monille, jotka kuten hänen isänsäkin, ovat
hapuilleet sumussa pääsemättä selville elämäntyöstään. Oppi ei paina
paljon, mutta minä tiedän että kaikki, mitä olen toimittanut täällä
maailmassa, olisi tullut kahta vertaa paremmin tehdyksi, jos olisin
tietänyt vähän enemmän.
Tämän ja paljo muuta oli isä hiljaisina hetkinä sairashuoneessa uskonut
Kaarlolle. Ja hänestä tuntui sitte, että hän nyt mielellään tahtoisi
kuolla, kun hän kuitenkin voisi kuin uudestaan elää pojassa, joka
valaistun tietonsa avulla seisoi niin paljon häntä korkeammalla ja sen
vuoksi voi tehdä hyötyä niin paljoa enemmän.
Jo parisen vuotta oli tuo kärsinyt mies maannut maan povessa, ja hänen
toimelias leskensä hoiti edelleen tilaa, joka nykyään kuului hänelle
ja pojalle yhteisesti. Kaarlon ei niinmuodoin tarvinnut katkaista
luku-uraansa, mille hän niin innokkaasti oli antautunut.
Hänen pienessä, yksinkertaisessa kodissaan Honkalassa suuri kirjasto,
sanomalehtien ja aikakauskirjain peittämä pöytä todisti hänen
tutkimishaluaan. Toinen huone oli hänen käsityöhuoneensa, jossa hän
seisoi, usein ajatuksiinsa vaipuneena, samalla antaen höylän liikkua
kunnes koko lattia oli täynnä lastuja, suureksi mieliharmiksi vanhalle
Katrinalle, hänen palvelijalleen, joka oli luonteeltaan itse
säännöllisyys. Muutoin Katrina ihaili sanomattomasti nuorta isäntäänsä,
jonka hän oli nähnyt kasvavasta lapsesta; hän piti häntä kerrassaan
säädyllisen nuorenmiehen esikuvana, jota vanhus ylpeänä usein vakuutti
muille. Kaarlon vastustajakaan, Isola, ei voinut, vaikka mielellään
olisi halunnut, panna tätä arvostelua vastaan.