Lauleloita.
(Heine.)
Siivillä laulun kannan
pois täältä sun, armahin,
tuoll' äyräillä Ganges-rannan
on seutunen ihanin.
Siell' ihala tarha aukee,
kuun luoden hopeitaan,
ja lotos-kukkaset raukee
ikävään sisartaan.
Siell' orvokit suutelevat
ja tähtiä tähystävät,
salasatuja kuiskaelevat
nuo ruususet herkeät.
Ja kukkain kuisketta tuulet
myös kuuntelee hiljeten,
ja kaukaa solinan kuulet
pyhän virran aaltojen.
Niin tuonne laskeudumme
me palmupuun juurellen,
ja lempeä, lepoa juomme
sulounta ihaellen.
* * *
Kohoopi kuusi yksin
Pohjolan mäellä;
se uinaa; valkoiseen peittoon
sen kattoi kinos ja jää.
Se unta palmusta näkee,
mi lounaalla kaukana
yksin ja ääneti kuihtuu
aavikon hiekassa.
* * *
Minun armahain, sylityksin
me istumme venossa,
yö hiljainen on, ja yksin
me keinumme aalloilla.
Tuoss' ihmemaa ihanainen
kuun hohdossa hämärtää,
ja sävele soi lumovainen,
rivi terhenten väikkyää.
Yhä sävel soi lumovammin
ja terhenet tanssiin saa,
me määrättä keinuamme
ohi aavoilla aalloilla.
* * *
He minua suututtivat,
kidutit tuskissain,
ja toiset lemmellänsä,
ja toiset vihallaan.
He kiven leipääni panit,
mun myrkkyä maljahain,
ja toiset lemmellänsä,
ja toiset vihallaan.
Vaan hän, enimmin mi tuskaa
mun saattoi, murhetta,
mua kons' ei vihannut hän,
ei lempinyt konsana.
* * *
Unessa olen itkenyt:
näin sinut jo haudassa;
ma heräsin, ja kyynelet
ne kasteli poskea.
Unessa olen itkenyt:
näin sun minust' eroovan;
ma heräsin, ja kauvan ma
viel' itkin katkeraan.
Unessa olen itkenyt:
näin sun mua lempivän;
ma heräsin, ja yhä vaan
ves' uhkuu silmistäin.
* * *
Puun oksalla rastas istuu,
mä metsässä käyskelen;
se hyppää, piipittelee:
"miks olet niin murheinen?"
Sen siskosi, pääskyläiset,
sull' ilmaista kyllä voi,
sill' armaani akkunan päälle
ne sievät pesänsä loi.
* * *
Sa kalastajaneito
venos souda rantahan!
Mun viereen' tule ja istu,
käs' kädessä riemuitaan!
Mun rinnoillen' pääsi paina,
elä pelkää minua noin,
antauduthan joka päivä
syliin meren aallokkoin.
Sydämmen' on myöskin meri,
se hyrskyy ja lepäjää,
ja moni kaunis helmi
syvässä kimeltää.
* * *
Mit' ainoa tietää kyynel? —
Se sumentaa näköään;
se ajoist' entisistä
jäi muistona silmähäin.
Sill' ennen ol' siskonsa kirkkaat,
nyt kaikki jo kadonnehet,
kuin tuskan' ja riemun', yöhön
ja tuuleen haihtuivat net.
Kuin usvat myöskin haihtui
sini tähtyet raukeat,
mi riemut nuo ja tuskat
syämeeni vilkkuivat.
Ah, myöskin rakkauteni
se haihtui kuin henkäys!
Sä jäänyt, ainoa kyynel,
kuin toiset, haihdu nyt myös!
* * *
Etkö kalpeista kasvoista nähnyt
mun lemmenvaivojain?
Ja kerjuusanan kuulla
sa tahdoitko huuliltain?
Tää suu on liian ynseä,
se käskee, ivaapi vain;
se lausuu sanasen pilkkaavan,
kuin sorrun ma tuskahain.
* * *
Sa olet kuin kaino kukka,
niin puhdas ja ihana,
sua katselen, ja murhe
mun sydämmeeni saa.
Ja päähäsi kädet pannen
ma tahtoisin rukoilla,
ett' Jumala sua suojais
niin puhtaana, armaana.
Armaalleni.
(Geibel.)
On kyllä lähde kirkas
kuin maasta kuohuilee,
on kyllä viini kirkas
mi maljass' välkkyilee.
Mut kirkkaus mi loistaa
sun sinisilmästäs...
rakkaus yksin piilee
siin' puhdas, lemmekäs.
Kuin siitä mua kohtas
ens' kerran katseesi,
ain' rauhatta, levotta
mun lentää mieleni.
Kuin kotka läpi pilvein
se kiitää ympäri,
ja metsäin, järvein poikki
ain' sinun luoksesi.
En huolis mistään muusta
kuin mun sä oisit vaan,
levotta enää lentäis
ei mielen' milloinkaan!
Ulpukka.
(Geibel.)
Tuo ujo ulpukainen
laineista kohoaa,
sen kukka ihanainen
kuin lum' on valkea.
Ylhäältä kuuhut taivaan
kirkkaasti kuultelee,
ja kukkasehen aivan
säteitään valelee.
Ilmassa liitelevi
vain joutsen ainoa,
hän hiljaan laulelevi
ja kukkaan katsahtaa.
Hän hiljaan laulaa vainen,
niin hiljaan, herttaisaan —
Oi valko ulpukainen,
mit' tiesi laulunsa?
Miehen kyyneleet.
(Anastasius Grün.)
Neito, näit mua kyynelsilmin?
Niinkuin kukan terässä
kastehelmi taivahalta
vaimon kyynel kimeltää.
Jos sen summa yöhyt itki,
jos sen aamun koite toi,
kasteest' aina kukka virkos,
nuoreten pääns' aamuun loi.
Mutta miehen kyynelvuo kuin
neste piilee kuusosen,
kuoren halki täytyy viiltää,
haava kaivaa syämehen.
Huoko ehkä kuivettuvi,
puu taas nousee, viherjöi,
vielä moni kevät palaa,
mutta viilo, haava — jäi.
Neito, kuusta viilokasta
muista salon liepeellä,
muista myöskin kyyneleitä,
jot näit miehen silmässä.
Laulu.
(Kreutzwald.)
Ma tervehdän sua, huomen,
sua, henkäys suvinen,
sua, metsän hilja humu,
sua, sinitaivonen!
Ma kysyn: kukat kainot
mullenko versotte?
Ma kysyn: linnut pienet
mullenko laulatte?
Suv'-ilman lemutessa
ken vastaa tervehtäin?
Ken kysyy, kuin ma huokaan,
mi kiiltää silmässäin?
Ken lausuu mulle: kukka,
minulle ihanoi!
Ken kysyy, laulaessain:
mullenko laulus soi?
Oi viihdy sydän, ketä
ei ykskään tervehdä,
ja laula riemulaulut
ehk' ei sua käsketä!
Salolla kukka versoo
ja linnun laulu soi;
niin itsellesi sinäi
myös laula, ihanoi!
Mintähden katsot huoneeseni?
(Petöfi.)
Mintähden katsot huoneeseni,
uteljas kuu?
Ei enää valostas kuin ennen
se kirkastu.
Kuin minuun öiselt' uraltasi
loit katsehen,
povehen näit mi liekehtien
nous, taistellen.
Siin' elon, kuolon vaihe'ella —
ottelo on,
toisestaan ilo, murhe pyrkii
siin' voittohon.
Se muinen ol'. Kuin katseletpa
nyt kasvoihin',
ne omaa kuvaas heijastavat,
kuin kuvastin.
Mä kylmä oon ja äänetönnä
— oi mistä saa
mun mielen' marras, jähmettynyt —
kuin kirkkomaa.
Kyynel ja tähti.
(Petöfi.)
Alas taivahalta lentää tähtönen,
mun silmästäni kyynel vieriksen.
En tiedä miksi tähti putoaa;
mun kyyneleni murhe vuodattaa.
Niin maahan lentää, lentää tähtöset,
niin vierii ehtymättä kyynelet.