Sa tuttu kukkanen laaksossa,
sa airut kevähinen,
mi huulin kerke'in hymyilet,
oi, kuullos mun kuiskehen'!
Näin ruusun tarhassa kaunoisen,
se loisti ja purppuroi,
ja kauvan katsoin sit' ihastuin,
salon tytär unho'on sai.
Sydämmin murtunein jällehen
nyt seison vieressäsi, —
oi, voitko antaa sa anteeksi
mun, kurjan, rikokseni.
Ma saanko viihtyä vieressäs
ja katsoa silmähäsi...
sinitaivast' vieläkö konsanaan
mun katseen' kohtajavi?