Suomen lapsi, kätees kalpa,
hengen kalpa terävä!
Kestää voiko kansas halpa
kilvan muiden vierellä...
koetuksen nyt hetki on —
eloon käy, tai kuolohon!
Maininki nyt taiston läikkyy
ärjyin mailla Euroopan,
vaahtopää likemmäs väikkyy
rannoillen myös Pohjolan...
Koetuksen nyt hetki on —
eloon käy, tai kuolohon!
Siteet, pyhät ennen, horjuu,
katkee tuhatvuotiset;
kenpä vallat Manan torjuu,
kuohumaan nyt nousnehet?
Koetuksen nyt hetki on —
eloon käy, tai kuolohon!
Hengen lippu ylös nosta,
hengen lippu: vapaus!
— Siin' on oikeus, siin' on rakkaus,
siin' on pyhä innostus. —
Koetuksen nyt hetki on —
eloon käy, tai kuolohon!
Ken ei voita, poijes haipuu,
ken ei nouse, poljetaan...
kädestäs jos kalpa vaipuu,
loppu on se Suomenmaan.
Koetuksen nyt hetki on —
eloon käy, tai kuolohon!
Suomen lapsi, kätees kalpa,
hengen kalpa terävä!
Kestää voiko kansas halpa
kilvan muiden vierellä...
Koetuksen nyt hetki on —
eloon käy, tai kuolohon!
Kevään tultua.
Terve tullut rannoillemme
kevät armas, sulokas,
uudet toiveet povellemme
herätät sä tullessas.
Olet kaunoinen taas täällä,
talven ukko pakenee,
vuokko kukkivi jo mäellä,
leivo ilmass' liitelee.
Kuusistossa norja mannel
kukoistaa ja vihertää;
heleämmin kaikuu kannel
laulajankin keväällä.
Puro hyppii laaksoloissa,
rannan kukkaa suutelee,
sinisenä, loistavaisna
taivas yllä kaartelee.
Talvisesta unestansa
luonto kaikki virkoaa,
järven laineet rantojansa
vapahina velloaa.
Vapaina myös aatteheni
kiitää yli maailman,
kuvaavat ne syämelleni
uuden ajan, toivoisan.
Silloin Suomen kieli kaikuu
kunnailla ja laaksoissa,
silloin Väinön laulu raikuu
Suomen kansan rinnasta.
Niinkuin kevät tullessansa
maihin, vesiin hengähtää,
niin myös Suomi kerrallansa
uuteen eloon herahtaa.
Terve tullut rannoillemme
kevät armas, sulokas,
uudet toiveet povehemme
herätät sä tullessas.
Sotahuuto.
Ken riemuiten ei kuoloon saa,
kuin Suomen kutsu kajahtaa,
kuin saloilta ja saloillen
soi sodan huuto vyöryen.
Kuin vapaus maahan poljetaan,
ken orjan' kituis kahleissaan,
ket' elo tenhois kurja tää,
kuin Tuonen tytär hymyää.
Kuin isänmaa on tuskissaan,
ja vainolainen uhkajaa,
kuin Suomen joukko taistoon saa,
rivistä pettur' väistyy vaan.
Käy eespäin, eespäin, joukkomme,
me voitamme tai kaadumme —
mut sun on voitto ainiaan,
sun, koti armas Suomen maan!
Syntynyt en.
Syntynyt en lännen laaksoloissa,
missä päivyt lepoon käy,
missä myrtti kukkii lehdikoissa,
miss' ei talven säätä näy.
Kasvanut en palmuin siimehessä
rannoill' armaan etelän,
ikikevään maassa helteisessä
kulunut ei elämän'.
Varttunut en missä lounastuuli
ruusustossa huokuilee,
missä Etelätär simahuuli
lapsiansa hempeilee.
Synnyin pohjan mailla kaukaisilla,
lumisilla vaaroilla,
siellä leikin lasna kankahilla,
siellä painin poikana.
Vilpas pohjan tuuli tuuditteli
vapahasti kehtoain,
mielen pelvottoman nostatteli
pohjan henki rintahain.
Sentään rohkeana mielen' liitää,
niinkuin tuuli pohjolan,
sentään jaloihin se määriin kiitää,
pilviin kohoo taivahan.
Kaksi veljestä.
Kaks kasvoi veljykäistä
kaltailla vesien,
ne yhden isän lapset
ja yhden äitisen.
Ja Väinön kannel soipi
rannasta rantahan,
ja veikot tuot' imehtii
tyynessä iltaman.
Ja urhotyö kuin kutsuu
ja viesti kajahtaa:
kuin veljes itsens suorii,
myös toinen joukkoon saa.
Mut armaat lapsen päivät
pian poisti mailman sää;
tul' vieras, käessä risti
ja kalpa terävä.
Yl' lainehtivan lahden
ei enää viestit ui;
kuin vapaus sortui, veljet
toisistaan vieraantui.
Vaan orjan ijes aina
ei kestää voi, — ei saa...
oi nouse, nouse, päivä —
kas, koitar rusottaa.
Taas Väinön kannel soipi
rannasta rantahan,
ja kauvemmas nyt kaikuu
se ihmeeks maailman.
On vapaus sen kaiku
ja kauneus viaton,
ja oikeus sorretuille —
se "Suomen silta" on!
Tallinna & Tartto 1888.
† Julius Krohn.
Niinkuin kevätpäivä, kaunis
Sun ol' juoksu elämäs,
niinkuin kevätpäivä, kirkas,
suloinen ja lemmekäs;
missä kuljit nurmikoilla
kevään toivonsävel soi,
mihin hellä kätes koski
ihmekukat ihanoi.
Jo Sä nä'it Suomen kevään,
kesän luotit tulohon —
Herra palvelian kuin kutsui,
rauhass' astuit kuolohon.
Vaivoist' vapaana nyt lepää
Suomi-äidin povella;
aina johtakoon Sun henkes
isänmaata armasta!
Työs ei vaivu; se on säde
Suomen aamukoittehen:
Suomen nainen kertoo siitä
liekkuessa kätkyen,
muisto isien kuin käskee
työhön Suomen nuorison,
helmilöistä kirkkahimpi
siin' on nimi Suonion.
Kaarlo Cronstedtin muistoksi.
(s. 27.1.1860, k. 10.7.1879.)
"Ei eroa, jos näimme päivän valon
suojassa köyhän taikka rikkahan,
kuin taistelu vaan eestä hyvän, jalon
työ elämämme onpi ainian.
Ja vähät siitä, jos soi kodissamme
kiel' toinen, kuin saloissa Suomenmaan,
kuin sama tuli nostaa rintojamme
edestä armaan maamme hehkumaan.
Soi huulilt' äitin' ruotsi kätkyeeni,
se äidinkieleni on aina oleva,
mut kieli kallihimpi Suomelleni
mun työtän', voimaan', intoani saa."
Noin lausuit, ystävä, kuin viime kerran
näin säkenöivän kirkkaan silmäsi;
ei mennyt aikaa viiden viikon verran —
jo sydämmesi lämmin kylmeni.
Kuin säälimättä tyly käsi ratkoo
kauneimman kukan tarhast' urvussaan,
niin Kaitselmuksen neuvo usein katkoo
toivoisan elon kesken matkoaan.
Mut vaikka suotiinkin vaan lyhyt hetki
sun työtä tehdä hyväks Suomemme,
ei unohdu tok' elos kaunis retki,
ei ystävissä muistos murene.
Aallokkaan linna.
Kuin illan aurinko kultaa luo
yli aaltojen Aallokkaan,
sen viimeiset säteet ilmi tuo
veden pohjasta ihmemaan.
Kalamies, mi laskevi verkkojaan,
näyn näkevi kummaisen —
kas, laineet nostavat helmastaan
nyt häilyvän hettehen.
Ilta-auringon ruskossa päilyää
kuva kaupungin vajonneen,
ja tornit linnojen kimmeltää
ja temppelit nastoineen.
Täss' etelän saaret aarteitaan
sun nähdäkses sirottaa,
ja urhot rohkeat Ruotsinmaan
kilistävät kalpojaan.
Ylös pilvihin linna se kohoaa
mihin Ruurik valtansa loi,
täst' etäälle säihkyi miekkansa,
sotatorvet raikuen soi.
Täss' etsi turvan maill' Aallokkaan
pyhä Olavi vaaroissahan, —
sen muureja murtan't konsanaan
ei valta vainoajan.
— Käy pilvein raosta kuu esihin,
kuvat kummat vierrehet on,
kalamies taas katsovi vesihin,
on pimeys vain ponneton.
Kaarlo Knuutinpoika Raaseporissa.
[Kaarlo VIII Knuutinpoika, joka oli lapsuudessaan Suomessa oleskellut,
asui toisella kertaa kuninkaan istuimelta karkoitettuna vv. 1465—67
Raaseporin linnassa Suomessa; kuolinvuoteellaan v. 1470 vihitti
hän puolisokseen Raaseporin linnanhaltian tyttären Kristiina
Abrahamintyttären.]
KAARLO KNUUTINPOIKA (katsoo linnan akkunasta maisemaa).
Mun silmähäni päivän loistehessa
nyt siintää kunnaat, metsät Suomenmaan;
kuin vanhat tutut ajoist' entisistä
ne mua tervehtävät kuiskeellaan.
Min puhtaan sinisenä kaareu taivas,
vain tuolla täällä soutaa hattarat,
niin luonto... mun miks taivahani kaiken
ijäksi pilvet synkät kattoivat?
Nyt uinumasta herää muiston impi,
tuo ihmeellinen, mennyt ystävä,
ja äänet mailman humuun hälvennehet
mun korvanani jälleen ennättää.
Kuin lasna leikkiä löin nurmikoilla,
vihannoi ruoho, kukka lemusi,
kuin nuorukaisna keijuin aaltoloilla,
mun vilpas tuuli täytti purjeeni.
Oi, kuinka nuoruudessa onnellinen
mun oli elon', rikas kartanon',
vaan Svean kuninkaaksi kuin ma tulin,
kuink' olin silloin köyhä, onneton!
Niin rikkahalta muinoin elo näytti
kuin miekka käessä eestä kansani
ma nuorin innoin syöksyin otteluhun
— ja hyvin terä silloin leikkasi.
Mut luotani läks toivo rusosiipi,
ja elon sävel voimatonna soi:
mun luoksen' hornast' öinen haamu hiipi,
mun voiman' raukes, käten' lannistui.
En usko itseäin, en ihmisiä,
en mitään... Sydän miksi vavahdat?
Sä näitkö konsa jaloa ja suurta.
mi haihtun't ei kuin taivaan hattarat? —
Niin näit, sen näit, — ja unta ihaninta
sa uinuit hetken, lyhven, lumovan —
mut sulle ei se verso, taivahasta
pois heitettiin sa, kaikin, ainian.
Pois toivo, heikkous se on...
KRISTIINA (laulaa ulkopuolella).
Provencen lehmustoissa
yleni Estrella,
ei nähty konsa toista
niin neittä ihanaa.
Saa häntä kosimahan
mon' uljain ritari,
mut kultaan, hopeahan
ei neito mielisty.
En linnan kamarihin
ma sulje vapauttain,
ei kalpain kalskehisin
mun mielen' tottun't vain.
Niin tuli paimenpoika
luo neidon kaunoisen,
pää ylväs, ruumis hoikka,
hän astui etehen.
"En rikkautta tarjoo,
vain mökin matalan,
jon ortta tammi varjoo,
ja lemmen vapahan!"
Jo aikaa rakkauteni
sa voitit, armahain,
sull' annoin sydämmeni
ja itsen' kokonain.
Ja kauvas linnoist' suurten
onnemme kätketään,
ja tuolle puolen vuorten
salojen vehreään.
Kristiina (astuu holvikäytävästä sisään, kantaen kukkia esiliinassaan,
vaan tahtoo Kaarlon huomattuansa nöyrästi tervehtäen poistua).