Pojan nimi oli San Stefano Fortepiano Lagerlöf. San Stefanon nimen
hän oli saanut siitä rauhanliitosta, joka hänen syntymävuotenaan v.
1878 päätti Turkin sodan, ja Fortepiano oli isän mielestä ikäänkuin
musiikkia, jotapaitsi se hyvin soveltui loppusoinnuksi San Stefanoon.
Rovasti oli kyllä ristiäisissä arvellut, että pojalla suureksi tultuaan
voisi olla vähän vastusta noista hieman kummallisista nimistään, mutta
siitä ei isä ollut millänsäkään.
Fortepiano itse ei sanonut sanaakaan sillä kertaa; hänen täytyi säästää
lausuntonsa siksi kuin oli oppinut puhumaan.
Kotioloissa häntä nimitettiin Fortepianoksi, sillä se oli äidin
mielestä niin kaunis.
Vuosien vierressä varttui pojan järki, ja samalla hänessä vakaantui
oma mielipide tuosta nimikysymyksestä. Niinpä hän muutamana päivänä
hämmästytti vanhempiaan sillä selityksellä, ettei hän muka tahtonut
olla mikään Fortepiano. Häntä piti nimitettämän Stefanoksi tahi
Tapaniksi. Sen nimen osaavat ihmiset edes oikein lausua. Kymmenen
pitkää vuotta oli Fortepiano raukkaa kutsuttu mitä hullunkurisimmalla
nimellä. Isä oli miltei ainoa, joka tunnollisesti lausui tuon pitkän
nimen alusta loppuun. Äiti sanoi häntä »Pienoisekseen», mummo »pikku
Pienaksi», setä »Vörtipienaksi», serkut huusivat hänelle: »Forte»,
»Piano» ja »Pianissimo». Ja katupoikain suussa, he kun lauloivat ja
soittivat tuota onnetonta nimeä, sai se sitäpaitsi lukemattomia muotoja
ja muotojen vivahduksia.
Tämä nimien moninaisuusko vai mikä lie ollut syynä siihen, että
Tapanilla oli omituinen halu nimitellä esineitä. Kirjoilla, kynillä,
mustepullolla, leikkikaluilla, kaikilla oli omat nimensä. Yksinpä
takin napitkin olivat saaneet kukin erityisen nimen, paitsi molemmat
takanapit, jotka saivat yhteisen Aleksanteri I ja Aleksanteri II.
Saksien nimi oli Herkules ja vyötä kutsuttiin Priimukseksi.
Tapani oli käynyt alkeiskoulua Marianhaminassa, ja koska hänellä sattui
olemaan »hyvä pää», niin hän sai pitkittää opintojaan Helsingissä.
Tuossa uudessa koulussa tuli muuan pojista hänen luokseen ja kysäsi:
— Sinäkö se olet Tapani Lagerlöf?
— Minä se olen.
— Ihmiset sanovat, että sinun nimesi on Fortepiano!
— Niin on, sanoi Tapani. Ja eiköpä se liekin yhtä hyvä kuin joku
»Svinhufvud», »Brandstake» tahi »Husgafvel». Muuten minua sanotaan vaan
Tapani Lagerlöfiksi.
Hän näytti olevan aika poika.
Pojat koulussa oppivat pitämään Tapania arvossa ja hän oli kelpo
toveri. Sen he huomasivat hyvissä ajoin ja siksipä hän saikin tässä
koulussa pitää Tapanin nimen.
Kaarlo Lindstedtistä ja hänestä tuli hyvät ystävät. Heidät nähtiin
usein yhdessä. He olivat päättäneet tulla kelpo pojiksi, ja siinä
päätöksessään he pysyivätkin. He osasivat hyvin läksynsä, käyttäytyivät
siivosti ja voittivat opettajain sekä toverien luottamuksen.
Mutta heillä oli muuan salaisuus. Koulupojat olivat uteliaat ja
koettivat arvata, mikä se olisi.
— Ehkä ne »lunttaavat» yhdessä, arveli joku.
— Ei, tokasi muuan suuri poika joukosta, — nahjukset »lunttaavat», kun
eivät parempaa ymmärrä. Kelpo pojat eivät ikinä lunttaa.
— Sitten ne varmaankin polttavat tupakkaa, tuumasi muuan pikku narikka.
— Ne polttavat, ne polttavat, huusivat pojat yhteen ääneen.
Pikku narikan olisi tehnyt mieli yhtyä tuohon tupakkaseuraan. Hän osti
salaa rasiallisen paperosseja Tapania ja Kaarloa varten. Mutta nämäpäs
eivät huolineetkaan pikku toverinsa lahjasta, vaan toruivat häntä aika
lailla ja käskivät pysymään poissa mokomine tyhmyyksineen.
Kello löi 3.
Viimeinen koulutunti oli päättynyt. Pojat riensivät ulos
luokkahuoneista.
— Hyvästi!
— Terveeksi Niin huusivat pojat toisilleen ja lähtivät aika kyytiä
kotiin päin.
— Kello kuusi minun luonani eikö niin?
— Hyvä on! sanoi Kaarlo ja niin ystävykset erosivat.
Määrätyllä tunnilla he taas yhtyivät.
— No, tämäkö nyt on se »Patrulli», josta sinä puhuit, veliveikkoseni?
sanoi Kaarlo.
— Tämä juuri. Ja nyt se tekee temppujaan. Se aika taikuri, kuten näet,
katsohan.
— Niks, naks, niks, naks! pani kone, kun Tapani painoi pientä nappia,
joka oli kiinni pikku koneessa hänen pöydällään. Siitä juosta ritisi
paperiarkille oikeita sieviä painokirjaimia rivi toisensa perästä,
samaan tapaan kuin sähkölennätinkoneesta.
— Tämä on meidän kirjapainomme, sanoi Tapani. — Nyt ei meidän enää
tarvitse käsin kirjoittaa »Salaisuutta». Onpas muhkeata toimittaa
oikein painettua sanomalehteä. Toiminimi »Tapani Lagerlöf ja kumpp.»,
eikö se ole komeata. Sinä saat olla osakas minun kanssani. Minä vastaan
painokustannuksista ja sinä paperista. Tästä tulee oikea kirjapaino.
— Nytpä sopisi antaa poikien nähdä »Salaisuus», tuumasi Kaarlo.
— Sopisipa niinkin. Minä olen ajatellut, että »Salaisuudesta» voisi
vähitellen tulla konventin sanomalehti. Silloinhan muutkin pojat
voisivat siihen kirjoittaa, ehdotti Tapani.
— Olkoonpa niinkin. Vaikka hauska sitä »Salaisuutta» on ollut näin
kahden keskenkin toimittaa.
Niin oli asia päätetty.
— Saanko minäkin vähän naputtaa? — Annas, minä painan itselleni
nimikortin.
— Niks, naks, niks, naks! pani kone Kaarlon käsissä.
Pikku koneesta ilmestyi nimi »_Kaarlo Mikael Lindstedt_». Kaarlon
mielestä ei hänen nimensä ollut koskaan ennen näyttänyt niin kauniilta.
Hän painoi isän, äidin ja kaikkien siskojensa nimet sekä leikkasi ne
irti nimikortin muotoon. Olipa se hauskaa!
— Patrulli! Mistä sinä tuolle otukselle noin sukkelan nimen sait?
— Niin katsos. Se soveltui mielestäni siitä syystä, että minä jo
vuosikausia olen käydä »patruleerannut» säästörahat taskussa siinä
toivossa, että kerran saisin tällaisen kirjoituskoneen. Olen koonnut
kaikki joulurahat, marjarahat, namusrahat ja kaikki isän lähettämät
taskurahat, ja niin minä vihdoinkin sain summan kokoon. Isä pani
eilen puolestaan parikymmentä markkaa lisäksi. Muuten ei kaupasta
olisi tullut mitään isoon aikaan. Viisikymmentä markkaa on aika
summa koulupojalle, kirjoitti isä. Mutta hän antoi kuitenkin sen
mitä puuttui, sillä hän oli niin iloissaan minun todistuksestani
keväällä. Ja isälle on mieleen, että minulla on hyödyllistä toimintaa
väliaikoina. Isän ei yleensä ole kukkaron nauhat kovin kireällä, kun
tämän tapaisiin asioihin rahoja tarvitaan. Kaupassa on tällaisen koneen
nimi Sampo, mutta Patrulli kuuluu niin hauskalta ja merkitsee sitä,
että koko kirjapainon saattaa joskus ottaa kainaloonsa ja patikoita
toistensa luoksi, jos sikseen tulee. Muuten minusta on hauska antaa
omille kapineilleni omat nimet. Sinun isäsi esim. antoi sinulle Kaarlon
nimen, koska sinä olit hänen poikansa. Ja minun isälläni ei ollut siinä
mitään sanomista.
— Olkoonpa sitten Patrulli. Sehän on niin sinun tapaistasi, sanoi
Kaarlo.
— Huomenna meillä on lupaa koulusta. Silloin alamme oikein painotoimet.
Tuletko tänne kello yhdeksältä? kysyi Tapani.
— Mitä me ensiksi painamme?
— Yhden numeron »Salaisuutta» tietysti.
Seuraavana päivänä Tapani Lagerlöf kumppaneineen työskenteli ahkerasti
kirjapainossaan Fredrikinkadun varrella. He vuoroin kirjoittivat ja
vuoroin painoivat sekä suorasanaisia kappaleita että runoja.
Tässä saatte nähdä ensimmäisen sivun toveruksien sanomalehteä:
SALAISUUS
N:o 12. 1894.
Toimituspaikka: Fredrikinkatu N:o 8.
Vastaava toimittaja: Tapani Lagerlöf
Ilmestys-aika: Lehti ilmestyy milloin ikinä itse tahtoo.