Oli kerran lintu, joka lensi niin korkealle kuin siivet kantoivat. Hän
liverteli pilvien tasalla ja hänen laulunsa oli iloisaa, sillä rinta
oli täynnä riemua.
Talvisin hän asui etelän lehdoissa ja kevään tultua hän liiteli yli
aavain merten pohjolaan kesää viettämään. Siellä lintu rakensi pesän
itselleen, ja hänellä oli toveri, samallainen kuin hän itsekin. Nuo
kaksi olivat erittäin hyvät ja uskolliset ystävät.
Niin he liitelivät monta vuotta yhdessä yli merien ja maitten.
Oli kerran kevät. Ilma etelässä lämpeni ja päivät kävivät helteiseksi.
Silloin lintujen mieli taas alkoi palaa pohjolan vilpoisiin
havumetsiin. He odottivat tuulen tyyntymistä, sitten päättivät lähteä
matkalle. Vielä yhden yön halusivat he levätä rauhassa ja nukkuivat
samalla oksalla kastanjapuun latvassa.
Yö pimeni. Silloin hiipi pitkin puun runkoa hämähäkki. Se oli nyrkin
kokoinen ja myrkyllisempi käärmettä. Tuo oli lintuhämähäkki, joka elää
etelän metsissä. Ääneti ja hitaasti kulki se pitkillä jaloillaan, se
kohosi yhä korkeammalle, kunnes oli päässyt latvan huippuun. Sieltä
alkoi se laskeutua oksalta oksalle sitkeätä limaista lankaa pitkin,
jota kehräsi laskeutuessaan. Sillä oli sadat silmät, joilla se ahnaasti
vaani saalista. Se tarkasti joka oksan, ja samalla sen verenhimo
kiihtymystään kiihtyi. Vihdoin hämähäkki huomasi nuo kaksi, jotka
nukkuivat pää siiven alla.
Se laskeutui niitä kohden salaa ja varovasti, kuin rosvo ainakin,
sieppasi toisen linnuista ja kietoi ruman ruumiinsa hänen ympärilleen.
Hämähäkki puristi kahdeksan karvaista jalkaansa niin lujasti linnun
ympärille, että hän tuskin ennätti värähtää tuskasta... Ja sitten
hämähäkki alkoi työnsä.
Hän imi, kunnes linnun sydänveri oli ehtynyt.
Mutta tämä oli tapahtunut niin nopeaan, että lintu tuskin, ennätti
herätä tuntoihinsa. Hän kuoli uneksien uudesta keväimestä, ihanammista
lauluista tuolla puolen pilvien, metsistä, meristä ja laaksoista,
ihanimmista, mitä hän milloinkaan oli nähnyt.
Toinen lintu kaipasi kauan ja katkerasti toveriansa. Vihdoin alkoi
hänkin nähdä ihanaa unta uudesta keväimestä; ja sitten hän ei enää
tuntenut kaipausta.
Mutta hämähäkki hiipi yhä edelleen lehdoissa väijyen saalista. Ei hän
oikeastaan ollut paha, tuo hämähäkki parka, mutta hän oli nälkäinen,
suunnattoman nälkäinen, ja ruokahalu kasvoi syödessä. Sääli hämähäkkiä,
joka ei ymmärtänyt paremmin, vaan sammutti janoaan pikkulintuin verellä.