Monta vuotta jälkeen maailman luomisen syntyi poika, jolla oli
ihmeelliset silmät ja korvat. Mihin ikinä hän loi katseensa, siellä
hän näki sadun, ja hän kuuli korvaansa kuiskailtavan mitä ihanimpia
ajatuksia satujen muodossa. Hän luki satuja pilvien hattaroista aivan
kuin suuresta kuvakirjasta. Järven kalvo oli täynnä satukirjoitusta.
Tuulen suhina kuiskaili hänelle kummallisia tarinoita, ja kun hän kulki
metsässä, niin kaikki metsän elävät, sudet, karhut, linnut ja madot
kertoilivat hänelle hauskoja juttuja. Yksinpä pikku muurahaisetkin
pyöreässä kekosessaan tiesivät jutella hänelle monta merkillistä
elämäntarinaa.
Kasvoipa sitten pojasta mies. Kun hän oli oppinut ulkoa viisikymmentä
sataa tuhatta miljoonaa triljoonaa satua, niin hän kruunattiin
Satusaaren kuninkaaksi Ihannemaan mantereella. Se maanosa on niin
kaukana, ettei sitä löydy edes kartaltakaan.
Satukuningas oli hyvin kiltti kuningas. Hän ei koskaan käynyt sotaa ja
oli niin ystävällinen, ettei huolinut edes harakoitten takia ruutia
haaskata. Kyllä hänen valtakunnassaan ruutia oli. Kaikki tynnyrit
olivat täpösen täynnä kellarissa, mutta niitä ei ollut edes avattukaan,
sillä ketäpäs tuo kiltti kuningas olisi ampunut, kun ei kukaan hänen
vihollisekseen ruvennut?
Muutamana päivänä antoi satukuningas julistaa valtakunnassaan hauskan
sanoman: »Tästälähin» — kuulutti hän — »pidetään linnan salit avoinna
joka ilta kello 6, ja kaikki lapset, jotka siksi ovat ennättäneet lukea
läksynsä, saavat kerääntyä piiriin valtaistuimen ympärille hauskaa
satua kuulemaan». — Ja silloinkos syttyi lukemisen into satukuninkaan
valtakunnassa! Ei ollut, näet, ainoatakaan läksyn lukijaa, joka ei
olisi pyrkinyt satukuninkaan luo.
Ensimmäisenä iltana tuli linnaan viisisataa seitsemäntoista poikaa ja
tyttöä.
— Osaatteko läksynne, pikku veitikat? — kysyi kuningas.
— Yes, yes, Teidän kuninkaallinen Majesteettinne — huusi muuan pojista,
joka oli lukenut niin innokkaasti englanninkielistä läksykirjaansa,
että pää vielä oli täynnä englantilaisia sanoja.
Tuo vanha viisas kuningas ymmärsi kyllä mitä merkitsivät »yes»
ja »kyllä» ja »joo» — hän ymmärsi kaikkia kieliä, mitä hänen
valtakunnassaan puhuttiin.
Kuningas lähti tervehtimään pikku vieraitaan ja jakeli heille namusia
taskustaan. Mikä sai piparikakun, mikä sokuripalan, mikä rusinan,
saivatpa muutamat paperinukkijakin. Kaikkia vieraitaan puhutteli
kuningas ystävällisesti ja asetti heidät piiriin valtaistuimen
ympärille. Muutamat istuivat tuoleilla, toiset jakkaroilla, mutta
useimmat istuivat lattialla. Vähät siitä missä istuttiin, kunhan
saatiin kuulla kuninkaan satuja!
Kas nyt! — Kaikki olivat hiljaa.
—- Kuu nousi taivaan rannalle hohtavan punaisena! — —
— — Niin alkoi kuningas satunsa.
Kun alkusanat olivat lausutut, silloin lapset istuivat henkeään
pidättäen ja kuuntelivat kuninkaan kertomusta.
Kuukaudet kuluivat, vuodet vierivät, ja yhä istui satukuningas
linnassaan kertoellen tarinoita Satusaaren lapsille.
Hän kertoi »Melumikosta», »Prinsessa Ruususesta», »Pikku Matista»,
»Koivusta ja tähdestä», »Sampo Lappelillistä», »Hyrrästä» y.m. Ja sadut
eivät koskaan loppuneet, hän kun osasi ulkoa viisikymmentä viisi sataa
tuhatta miljoonaa triljoonaa satua.
Joskus kuningas lauloikin satujaan. Hän lauloi niin kauniisti,
niin suloisesti ja joskus niin hauskasti ja reippaasti, että
lapset riemuissaan yhtyivät lauluun ja lauloivat sykkivin sydämmin
satukuninkaan kanssa yhdessä.
Joskus kuningas teki sadusta leikin ja silloin lapsilla oli kaikista
hauskinta. Linna monta kertaa kaikui naurusta ja käsientaputuksista,
kun kuningas leikki lasten kanssa »Olli Hiihtosta» ja »Kallea ja
Kaisaa».
Kerran lapset tahtoivat antaa vanhalle kuninkaalle jotain, josta
hän tulisi oikein iloiseksi. Mutta mitähän _he_ voisivat lahjoittaa
_kuninkaalle?_ — Se oli vaikea kysymys.
Lapset tuumasivat ja tuumasivat, he ehdottelivat ja neuvottelivat, ja
siinä puuhassa meni monta vuotta. Ja kun ei keksitty mitään lahjaa,
joka olisi kelvannut kuninkaalle, niin koko tuuma oli mennä myttyyn.
Mutta kun lapset vuosien kuluessa saivat käydä satukuninkaan linnassa
oppimassa hyviä ja kauniita ajatuksia, niin he rupesivat ymmärtämään
häntä yhä paremmin.
Nyt he tiesivät mikä kelpaisi satukuninkaalle lahjaksi. He tiesivät,
ettei satukuningas mistään niin iloinnut kuin siitä, että lapset
häneen luottavat, että he häntä rakastavat ja aina säilyttävät
mielessään, mitä hän on saduissaan heille opettanut. Ja he tahtoivat
hänen neuvoinsa mukaan pysyä uskollisina Jumalaa ja isänmaata kohtaan,
ajatella puhtaita ajatuksia, tehdä jaloja tekoja, olla ystävällisiä
ihmisille ja aina rakastaa totuutta.
He opettelivat ulkoa kaikki kuninkaan kauniit sadut ja kertoilivat
niitä lapsilleen ja lastenlapsilleen. Niin säilyi satukuninkaan ja
hänen kauniitten ajatuksiensa muisto ainiaan Satusaaren nuorisossa.