Maaliskuun 15 päivän sanomalehdet ovat saapuneet. Ne kertovat suuria
uutisia. Venäjän vallankumous on alkanut. Pietarissa taistellaan,
kaupungin garnisooni 30,000 miestä on liittynyt vallankumouksellisiin.
Ministerit vangitut. Väliaikainen hallitus muodostettu.
Mielenosoituskulkueilla on tunnuslauseenaan: "alas tsaari, alas sota!"
Saksan sanomalehdet kertovat vallankumouksesta jotakuinkin kylmästi,
huomaten siinä heti englantilaisten sormet pelissä. Toisella tavalla
kuitenkin suomalaiset arvostelevat asiaa. Mehän olemme itse saaneet
kokea tsaarivallan painostusta, sitä vastaanhan meidän taistelumme
juuri on kohdistunut. Venäjän vallankumouksellisten kanssa me tunnemme
olevamme asetovereita. Vuosikymmeniä kytenyt vallankumousliike
Venäjällä on usein saanut Suomessa osakseen ihailua ja myötätuntoa.
Meillä oli ainakin hämäriä tietoja siitä, miten kauan ja miten
vaikeissa oloissa venäläiset vallankumousmiehet ovat saaneet toimia,
ennenkuin he ovat nähneet edes aamuruskon ensimäisen pilkahduksen
toivomustensa toteutumiselle. Ja suomalaiset olivat jo usein pahimman
sorron aikana kiinnittäneet kaukaiset toiveensa kauan odotettuun ja
ennustettuun vallankumoukseen. Siltä ainakin odotettiin oikeuksiemme
tunnustamista ja vihdoinkin vapautusta tsaarivallan sorrosta.
Suomalaisessa pataljoonassakin tervehdittiin vallankumousta ilolla ja
innostuksella. Siinä nähtiin ensi askel maailmanrauhaan ja yleensä
luultiin, että vallankumouksen johtomiehet ensi kädessä ottaisivat
maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen rauhan palauttamisen. Ne
kansanjoukot, jotka heidät olivat valtaan nostaneet, huutelivat
parhaillaan Pietarin kaduilla: "alas sota!"
Mutta näissä toiveissa petyttiin. Vallankumouksen johtavat henkilöt
Miljukow ja Kerenski pysyivät uskollisina entisille liittolaisilleen
ja johtivat Venäjän uusiin onnettomiin taisteluihin. Epäilemättä on
se henkilö omannut mahtavan persoonallisen voiman, joka jälleen edes
hetkeksi vallankumouksen pyörteissä kokosi Venäjän murtuneen armeijan
uuteen suuripiirteiseen yleishyökkäykseen. Mutta vallankumouksen vyöry
oli kerran lähtenyt liikkeelle. Yhden miehen vaikutusvalta joukkoihin
tai nerokaan eivät kyenneet sitä pysähdyttämään. Venäjästä ei enää
ollut taistelun jatkajaksi. Se kulki kohtalorikasta tietään kaikkien
vallankumouksen vaihteiden ja myrskyjen kautta lopuksi kaaokseen ja
anarkiaan. Jos Venäjän vallankumousta vertaa vastaavaan mullistukseen
Ranskassa v. 1789 ja sen jälkeisinä vuosina, havaitsee siinä
yleispiirtein niin paljon yhtäläisyyttä, että tuntuu kuin Venäjän olot
kehittyisivät suurten vallankumousten yleisen järkkymättömän ohjelman
mukaisesti. Marraskuussa 1917 olivat girondistit menettäneet valtansa
ja jakobiinit — bolshevikit — astuivat heidän tilalleen.
Miljukow, Kerenski, Trotzky, Ikenin y.m. ovat olleet ainoastaan
vallankumouksen synkkien voimien leikkikaluja, pakotetut toimimaan,
niinkuin heitä kannattavat syvät rivit ovat tahtoneet. Nuo synkät
voimat, joita he nerollaan ovat koettaneet johtaa ja ohjata, ovat
jo murskanneet heistä osan ja murskaavat toisetkin, milloin heidän
päämääränsä käyvät keskenään ristiriitaisiksi.
Niin innostuneesti kuin suomalainen pataljoona siis aluksi tervehtikin
Venäjän vallankumousta, sai se pian havaita toivonsa turhiksi. Yleinen
amnestia peruutettiin pian. Meidän miehiämme Suomessa alettiin vainota
entistä kiihkeämmin. Kerenski antoi selityksen, että niitä henkilöitä,
jotka aseellisesti vihollisen puolella olivat taistelleet Venäjää
vastaan, amnestia ei koskenut. Meiltä oli siis jälleen kielletty
pääsy kotimaahamme ja kuitenkin jokainen saattoi käsittää, että me
olimme taistelleet ainoastaan Suomen oikeuksien sortajia vastaan,
tsaarivaltaa ja panslavisteja vastaan, siis samaa vihollista vastaan
kuin vallankumoukselliset itsekin.
Mutta näitten tapahtumain johdosta pataljoonallemme paljastui eräs
uusi totuus Suomen suhteista Venäjään. Meissä vakautui mielipide, että
olipa Venäjällä vallassa mikä puolue, mikä kansanluokka tahansa, se on
aina Suomivihollinen. Mitä olivatkaan tämän saman, nyt ohjissa olevan
puolueen miehet ennen valtakunnanduumassa puhuneet Suomen oikeuksista?
Eräs kadettipuolueen edustajista lausua kerran: "Samaan aikaan kuin
Kuropatkin hankki häpeää Venäjän nimelle kaukaisessa idässä, samaan
aikaan Bobrikoff Suomessa tahrasi kauneimman lehden Venäjän historiaa!"
Yhtä ystävällisiä ja myötätuntoisia kansallemme olivat olleet muinoin
Miljukowin ja Kerenskinkin lausunnot. Mutta hallituksen johtoon
päästyään heidän mielipiteensä muuttuivat.
Suomalaiseen pataljoonaan oli pitkällisen maanpaon ja taistelun aikana
syöpynyt entistä syvempi vastenmielisyys ja epäluulo kaikkea venäläistä
kohtaan. Oli jo totuttu siihen, että tsaarivallan aikana Suomelle
annetut hallitsijavakuutukset rikottiin, mutta kerrassaan masentava oli
huomio, että Venäjän vallankumouksenkin miehet muuttivat hallitukseen
päästyään kantansa. Saksassa olevat suomalaiset tekivät silloin sen
johtopäätöksen, että Suomi ei voi Venäjältä koskaan odottaa muuta
kuin joko tyranniaa taikka anarkiaa. Ei siis tullut meikäläisille
kysymykseenkään yrittää tänä "svabodankaan" aikana pyrkiä kotimaahan
muuten kuin aseilla ja vaatimuksena Suomen täysi itsenäisyys ja ehdoton
ero Venäjästä. Nämä suuret tapahtumat idässä ovat kuin taustana sille
raskaalle pitkälle vuodelle, minkä suomalaiset jääkärit viettivät
Libaussa aavan Itämeren rannalla odotellen kaihoten sitä hetkeä,
jolloin isänmaa heitä tarvitsi.
Saksalaisten silmissä pataljoonamme arvo ja merkitys vuoroin
nousi ja laski. Silloin kun Saksan ja Venäjän kesken vallitsi
aselepo ja rauhanneuvottelut alkoivat, ei kukaan ehtinyt ajatella
jääkärijoukkoamme. Pataljoonalla oli raskaat päivät silloin.
Mielenkiinnolla seurattiin neuvotteluja ja odotettiin Suomen kysymyksen
ratkaisua ja järjestelyä.
Pataljoonalle pantiin kesän kuluessa toimeen useita uusia
harjoituskursseja; jalkaväelle ensin aliupseerikurssit ja lisäksi
muodostettiin erikoisosastoja, syöksy-, rautatie-, tiedonanto- y.m.
joukkoja, joten koko kesä kului ahkerissa harjoituksissa. Pataljoonamme
oli usein koeosastona saksalaisia komppanianjohtajakokelaita edelleen
kouluutettaessa. Väliin pantiin toimeen laajoja monipäiväisiä
kenttäharjoituksia useiden peninkulmien päässä Libausta.
Eräs huomattava työ tältä aikakaudelta oli suomalaisen
sotilaskäsikirjan valmistaminen. Se valmistui monien kuukausien ahkeran
työn tuloksena paksuna 7-osaisena nidossarjana ja on tätä nykyä
käytännössä nuoren armeijamme harjoituksissa ja kasvatuksessa.
Syksyllä elämä Libaussa alkoi huomattavasti vilkastua. Koulut avattiin.
Punaposkiset koulutytöt ja pojat saapuivat maaseuduilta kaupunkiin.
Katuja kahvilaelämä oli silloin kokonaan muuttunut. Elämä sujui kuin
rauhan aikana. Sotilaita oli Libaussa syksyn alussa verrattain vähän.
Sotavankijoukot, joita kuljetettiin kaikenlaatuisiin toimiin aamuin
ja illoin, muistuttivat ankaran sodan yhä olevan käynnissä. Näistä
venäläiset olivat laihoja, kurjannäköisiä, kun he puukengissään
laputtelivat katuja, nälkiintyneinä, masentuneina. Kokonaan toiselta
näyttivät muut vangit; erikoisesti englantilaisjoukot marssivat
vankeinakin niin uhkaavina ja ylpeinä, että koko katuyleisö jäi heidän
jälkeensä ihmetellen katsomaan.
Syksyllä suomalaisten merkitys taas nousi. Venäläiset alkoivat
yleishyökkäyksensä Galitziaan, jota seurasi pian voimakas saksalaisten
vastahyökkäys. Pohjoisessakin tehtiin suuria hyökkäysvalmisteluja. Oli
kuumeinen aika elokuun lopulla. Huhuja kulki hyökkäyssuunnitelmista
Riian rintamalla. Kerrottiin, että Mitaun ja Libaun sairaalat
tyhjennetään ja itsekin saimme nähdä erikoista liikettä Libaun
satamassa ja asemilla. Pitkät tavarajunat kulettivat viikkomääriä
muona- ja ampumavaroja sekä kaikenlaatuisia sotatarpeita Libauhun.
Pohjoiset sotatapahtumat seurasivat sitten nopeasti toisiaan, 1 p:nä
syyskuuta saksalaiset murtivat Dünan rintaman Yxkullin luona, 3 p:nä
he valtasivat Riian jatkaen nopeasti etenemistään Pietaria kohti,
kunnes tuli mahdottomaksi kulettaa kuormastoja hävitettyjä teitä pitkin
sotajoukon perässä. Syntyi uusi rintama muutaman peninkulman päähän
Riiasta itään.
Saksassa ja varsinkin Kuurinmaan saksalaisen väestön keskuudessa
vallitsi suuri riemu Riian valloituksen johdosta. Libaussa ihmiset
miltei syleilivät toisiaan. Kaikki kirkonkellot soivat, liput
liehuivat, kaupunkiin tulvi sen entisiä Riiassa paossa olleita
asukkaita ryhtyen jälleen hallitsemaan hylkäämiänsä koteja ja
hoitamaan entisiä toimiaan. Samoin usea maaseudun hovi sai takaisin
entisen omistajansa ja Libaun lehden päätoimittaja Voldemar Seeberg
julkaisi päivän kunniaksi tunnelmaa kuvaavan juhlarunon vanhan Riian
yhdistämisestä Saksaan.
Runossa kuvastuvat erinomaisesti juuri ne tunnelmat ja toiveet, mitä
Riian valloitus herätti kaikissa saksalaisystävissä Kuurinmaalla.
Kaikki olivat vakuutettuja siitä, että Riika ikuisiksi ajoiksi oli
yhdistetty Saksaan.
Suuret sotatapahtumat pohjoisrintamalla eivät loppuneet vielä. 27
päivänä syyskuuta koko Libau oli yht'äkkiä muuttunut sotilasleiriksi.
Koko kaupunki ihmetteli vain yhtä asiaa: "Mistä tuo suuri paljous
sotilaita ja kaikkia aselajeja yhtäkkiä ilmestyi?" Olimme suurten
sotatapahtumien valmistelukeskuksessa.
Kaikkia teitä pitkin marssi Libauhun joukkoja, jalka- ja
ratsuväkeä, tykistöä, yhtämittaa, loppumatta. Tuli teräskypäräisiä
hyökkäysjoukkoja. Libaun satamaan ilmestyi mahtavia kuletuslaivoja ja
risteilijöitä. Koko Libau kuhisi kuin muurahaispesä. Ihmiset olivat
aivan ymmällään, heidän huoneensa majoitettiin täyteen sotilaita, jopa
kirkotkin olivat sotaväen hallussa. Lastauspaikoilla tehtiin työtä yötä
päivää. Libaulaiset näkivät jälleen, että Saksalla on vielä voimaa ja
hyviä joukkoja.
Jos Aa-joella olimme nähneet, minkä masennuksen ja alakuloisuuden
sekä sekasotkun vihollisen yleishyökkäys saa aikaan, saimme nyt nähdä
tarmokkaasti järjestellyn, uusien suurien sotatapahtumien valmistelun.
Huhuiltiin, että saksalaisten päämaalina oli Ösel-saari, mutta
saksalaiset sotilaat arvelivat sen jälkeen lähdettävän Suomeen. Ja
todellakin, suomalaista pataljoonaa alettiin taas laittaa lähtökuntoon.
Saksalaisille pidettiin luentoja Suomesta ja miten siellä piti
käyttäytyä. Sotilaslukusalissa ukot sankoin parvin tarkastelivat Suomen
karttaa ja nähtyään siellä järven järven vieressä he huudahtivat: —
Hassunkurinen maa!
Jälleen elettiin toivorikkaita aikoja. Ja varustelutyöt yhä jatkuivat.
Hamburgista ja Bremenistä saapui aina 11000 tonnin laivoja, joihin
lastattiin sunnattomat määrät tavaraa ja aseita. Satamassa vallitsi
sellainen liike, ettei milloinkaan rauhan aikanakaan Libau ole sen
vertaista nähnyt. Kuitenkin retki yhä viivästyi. Merellä vallitsi
ankara syysmyrsky ja nuo tappeluihin tottuneet hyökkäysjoukot murisivat
synkkinä: — Kyllähän maalla aina kelpaa taistella — aber das verdammte
Wasser!
Tällä välin sai miehistö joka päivä harjoitella laivaanmenoa ja
maihin nousua. Yrityshän oli ensimäinen laatuaan Saksan armeijalle ja
laivastolle.
Lokakuun 8 ja 9 päivänä joukot marssivat laivoihin ja 11 päivänä tuo
komea laivasto lipui aavalle merelle torpeedoveneiden ja risteilijäin
saattamana.
Viikon kestäneen kiihkeän odotuksen perästä tulivat tiedot retken
täydellisestä onnistumisesta. Taas liput liehuivat. Miten monena
päivänä sodan kestäessä onkaan Saksalla ollut syytä liputtaa! Jääkärit
iloitsivat kuullessaan Slavan uponneen. Se oli pommitellut meitä
Kneis'in rintamalla järeillä tykeillään silloin tällöin. Nyt he
vahingoniloisina toistelivat toisilleen: — Slava bohu!
Mutta jääkärit pettyivät jälleen toiveissaan. Saksalaisten sotatoiminta
pohjoisrintamalla pysähtyi. Odotetusta Suomen retkestä ei taaskaan
tullut mitään. Alkoi jälleen tuollainen katkera välinpitämättömyys
kaikesta, pettymyksen aikaansaama alakuloisuus. Pataljoonan mielialaa
koetettiin virkistää isänmaallisilla illanvietoilla, joiden merkitys
sotilaskasvatuksessa siis vasta nyt näytti selvinneen. Alun niille
antoi luutnantti Linder kolmannessa komppaniassa ja vähitellen
niitä alettiin toimeenpanna koko pataljoonaa varten. Iltamahuoneet
olivat aina täpötäynnä sotilaita ja epäilemättä niiden merkitys tänä
raskaana, monien pettymysten ja turhiksi osottautuneiden toiveiden
aikana olikin sangen suuri. Muutamat pataljoonan laulajat muodostivat
Libaun neitojen ja saksalaisten "sisarten" avulla kirkkokuoron, joka
lauloi monessa pataljoonan jumalanpalveluksessa, kävipä esittämässä
suomalaisia laulujaan useissa juhlissa saksalaisessa sotilaskodissa ja
tervehtimässä haavoittuneita ja sairaita Libaun suurissa sairaaloissa.
Ja jälleen etelästä tulevat sotatiedot täyttivät ylpeydellä kaikki
rinnat koko Saksan armeijassa. 24 päivänä lokakuuta alkoi mahtava
yleishyökkäys Italian rintamalla.
Ensimäinen päämajan ilmoitus oli jälleen lyhyt ja ytimekäs, mutta
kaikessa yksinkertaisuudessaan paljon puhuva. Se kuului:
"Die Gefächtstätigkeit in Tirol, Kärnten und am Isonzo ist merklich
aufgelebt. Deutsche Artillerie hat in den Feuerkampf eingegrüfen;
deutsche und österreich-ungarische Infanterie hat heute morgen bei
Flitsch, Tolmein und im Nordteil der Hochfläche von Bainsizza die
vordersten italienischen Stellungen genommen."
Sen jälkeen kasvoivat vanki- ja saalisluvut huimaavasti:
25 p:nä illalla ....... vankeja 10,000
26 " " .......... " 30,000, tykkejä 300
28 " " .......... " 100,000, " 700
j.n.e.
Italialaisten kärsimä musertava tappio herätti armeijassa kaikkialla
hilpeätä riemua. Saksassa yleensä italialaiset olivat perin huonossa
maineessa sotilaina ja heitä halveksittiin jo sodan alusta asti
keskusvaltain liiton pettureina. Voitonsanomia heidän sanomalehdistönsä
toistaiseksi ei ollut tilaisuudessa julistelemaan, mutta sitä
kiivaampina tavottelivat sen kostonhuudot Itävallan sydänseutuja. Nyt
sitä kohtasi uusi ankara koettelemus. Pilalehdet olivat täynnä kuvia
sadeilmoista, joissa kenraali Cadorna sateenvarjo murskana turhaan
yritteli suojata Lombardiaa vedenpaisumukselta. Lustige Blätter
julkaisi ivarunon "Italiens Ca-dornenweg", josta alku kuului:
"Er hatte sich gerade vorgenommen,
ein Bischen Triest in Besitz zu bekommen.
Und hatte für sich und seine Gesellschaft
die Siegesbericht per Draht in Bereitschaft.
— Bei dieser Gelegenheit sollt’s ihn begegnen,
dass es zu regnen, Feuer zu regnen
Begann, das Wetter war ihm
nicht hold. Da fühlte Cadorna sich aufgerollt!"
— — — — — — — —
"Wie dieser Feldzug vertan und verkracht
das hat noch kein anderer vorgemacht.
Dies nennt man: Die zwölfte Isonzoschlacht!"
Saksalaiset ja itävaltaunkarilaiset tunkeutuivat voitokkaina kuin
muinoin gootit ja longobardit Lombardian puutarhaan, ollen tällä
kerralla sekä ruumiillisesti että henkisesti sen asujamia etevämmät...
Marraskuun alkupuolella kuului sitten jälleen uutisia Venäjältä.
Tuli tieto uudesta vallankumouksesta ja 12 päivän illalla tiesivät
sanomalehdet kertoa, että Venäjän uuden hallituksen johtajat Lenin ja
Trotsky ovat ehdottaneet aselepoa. Siinä oli tehty todella ensi yritys
rauhan aikaansaamiseksi ja tämä tieto herätti koko Saksassa vilpitöntä
iloa. Saksa oli ehdottomasti saavuttanut suuren voiton. Koko itärintama
lakkasi taistelemasta. Nuo sadattuhannet vanhat maanpuolustajat,
jotka vuosikausia olivat sen pitäneet lujana ja järkkymättömänä,
saivat lepoa. Itärintamalla oli puolustusväkenä etupäässä vain
sotavanhuksia, perheenisiä, jotka olisivat ansainneet jo ikäänsäkin
katsoen saada viettää lopun elämäänsä rauhassa. Näitä miehiä vastaan
olivat Venäläisten parhaat nuoret voimat taistelleet. Saksalaisten
täytyi taistella etulinjassa yhtämittaa kuukaudet, vuodet. Harvoin
pääsivät joukot pariksi viikoksi lepäämään. Venäläisillä oli varaa
vaikka joka viikko vaihtaa etulinjan puolustajia ja suoda heille lepoa.
Ja kuitenkin rintama oli kestänyt. Mitään voitonhuumausta ei Saksassa
havainnut. Varsinkin sosialistilehdet jyrkästi kielsivät asettamasta
Venäjälle rauhanteossa liian rasittavia ehtoja. Suuria sanoja ei tämän
voiton kunniaksi pidetyissä puheissa kuultu. Kaikkialla saattoi havaita
vain helpotuksen tunteen ja ilon ensimäisten rauhanneuvottelujen
alkamisen johdosta. Ja Venäjän kansa myöskin halusi rauhaa, se oli
kukistunut sotakiihkoilijat. "Hallitus antaa ennen surmata itsensä
kuin lakkaa puolustamasta valtakunnan kunniaa ja riippumattomuutta",
kertoivat Saksan sanomalehdet Kerenskin lausuneen esiparlamentissa
ja lisäsivät: "Kerenski on paljon puhunut verestä ja raudasta, mutta
Bismarck-ainesta tässä Venäjän Gambetta'ssa ei ollut!"
* * * * *
Näinä aikoina saattoi pataljoona jo sanomalehdistä seurata tarkalleen
Suomen oloja. Suomen itsenäisyysjulistus joulukuun 6 päivänä tuotti
Libaussa jääkäreille yhtä suuren ilon kuin kansalaisille kotimaassakin.
Vaikeampi oli kaukaa nähdä niitä syviä ristiriitoja, mitkä raivosivat
näinä historiallisina hetkinä kotimaassamme. Tunsimme kyllä punakaartin
toiminnan, suurlakot, mellakat y.m., mutta arveltiin, että venäläisten
poistuttua maasta Suomen olot järjestyvät itsestään. Vasta edustaja
Yrjö Sirolan sanat eduskunnassa selvittivät meille tilanteen. Edustaja
Sirola tunnusti silloin suoraan, että venäläinen sotaväki aiottiin
pitää maassa punakaartin tukena. Päämääränä siis oli saattaa Suomi
bolshevsmin pyörteisiin ja avata tälle meidän kotimaamme yli tie
länsi-Europaan. Jääkärien joukossa oli paljon kunnon sosialisteja,
mutta heihin oli jo imeytynyt tuo saksalainen järjestysvaisto ja he
olivat mielenkiinnolla seuranneet Saksan sosialismin rauhallista
oikeustaistelua. Jätättää Suomi venäläisten sotilaslaumojen
tallattavaksi, antaa näiden mielin määrin sekautua isänmaamme oloihin
— jättää Europan kansanvaltaisin maa, jonka olot ja laitokset
olivat kehittyneet länsimaisen järjestyksen pohjalla, bolshevismin
kokeilukentäksi — se tuntui mahdottomalta.
Kuin salama kirkkaalta taivaalta iski suomalaiseen pataljoonaan
tieto vallankaappauksesta Suomessa ja kansalaissodan puhkeamisesta.
Kulkiessaan hävitetyllä, autiolla Kuurinmaalla ja koko rintamalla
olonsa aikana olivat miehemme jo tarpeeksi saaneet kokea, omin silmin
nähdä sodan ankaruuden, sen kauhut ja kärsimykset. Jyrkästi ja
katkerasti he tuomitsivat ne henkilöt, jotka mielettömyydessään olivat
vetäneet sen kirouksen yli synnyinmaamme.
Saapuvat tiedot punaisten ennenkuulumattomista julmuuksista
etelä-Suomessa, murhista, kidutuksista, kirkkojen häpäisemisistä
j.n.e. Olivatko nuo työt mahdollisia Suomen kansalle, jonka sivistystä
on vuosikymmeniä saarnattu joka juhlapuheessa, joka isänmaallisessa
runoelmassa laulettu?
Ei! Se oli venäläistä henkeä! Idästä tarttunut ruttotauti raivosi
punaisessa Suomessa!
Saapuvat tiedot Pohjanmaan noususta vapaustaisteluun. Valkoiset ovat
valloittaneet Vaasan. Etelä-Pohjalaiset ovat riisuneet venäläisen
sotaväen aseista, Oulu ja Tornio ovat vallatut, ensimäiset jääkärit
ovat kaatuneet Torniossa.
Nyt on jääkäripataljoonan aika lähteä. Vihdoinkin isänmaa kutsuu
poikansa takaisin!
Koko pataljoona oli kuohumistilassa. Nyt se oli täydelleen
yksimielinen, kaikki entiset ristiriidat, kaikki katkeruus unohtui
yhdellä iskulla. Pataljoonan lähetystö lähti sen komentajan hauptmanni
Ausfeldin luo selvittämään tilannetta ja pyytämään häntä toimittamaan
pataljoonalle luvan lähteä kotimaahan.
Samana päivänä hauptmanni Ausfeld matkusti Berliniin, mistä hän heti
lähetti sähkösanoman vakuuttaen pataljoonan asiain olevan hyvällä
kannalla. Alkoivat kuumeiset, kiireelliset valmistelut. On mahdoton
sanoin kuvata tunnelmia pataljoonassa noina hetkinä. Miehet kulkivat
kuin unissaan Libaun katuja, kuulematta, näkemättä mitään muuta kuin
mielikuvituksen luomat kaukaiset taistelukuvat Pohjanmaalta, Savosta,
Karjalasta, kukin kotiseuduiltaan. Vapautuksen hetki oli tullut
vihdoinkin! "Nähdä kerran vielä kotimaa, kotiseutu ja sitten tulkoon
mitä tahansa!" oli kaikkien huulilla.