Marraskuun 10 päivän seuduissa levisi äkkiä huhu pataljoonan
siirtymisestä Libaun kaupunkiin Itämeren rannalle lepäämään. Huhu
herätti iloista mieltä miehistössä. Toivo päästä edes hetkeksi taas
ihmisten ilmoille, vieläpä vilkasliikkeiseen kaupunkiin, virkisti koko
pataljoonan.
15 p:nä suomalainen jääkäripataljoona saapui Libaun asemalle, missä
kaupungin garnisoonirykmentin soittokunta oli vastassa. Tuo työn
kuluttamiin vaatteihin puettu joukko teki vastikään rintamalta tulleena
todella mahtavan ja jykevän vaikutuksen marssiessaan Libaun pääkatuja
suuriin punatiilistä rakennettuihin n.s. Baierin kasarmeihin.
Ensi uutisekseen se sai kuulla, että Saksan keisari oli
vihollisvalloille tehnyt rauhan tarjouksen. Elettiin jännittyneen
odotuksen aikoja. Ehkäpä vihdoinkin oli sota loppuva, päättyvä tuo
sairaaloinen, mieletön murhaaminen, jossa maailman jaloimmat kansat
vuodattivat nuorisonsa raikkaan veren kuiviin, siten mielettömässä
vihassaan turmellen oman tulevaisuutensa. Miten jalona näkyikään tuona
hetkenä mielessämme Saksan kansa torjuessaan voitokkaana rajoiltaan
luvultaan moninkertaista vihollista, tarjotessaan rauhaa, mutta aina
valmiina jatkamaankin taistelua, jos vihollinen pysyi leppymättömänä.
Oli rauhantoiveitten joulu v. 1916.
Libau on sievä rantakaupunki, mutkikkaine katuineen, rantapuistoineen
ja uljaine näköaloineen Itämeren vaahtoaville ulapoille. Siellä oli
kirjastoja, lukusaleja, kahviloita, jotka pian olivat viheriätakkisia
jääkäreitä tulvillaan. Libaun asutus on oikeaa sekamelskaa, sillä
siellä on Venäjän läntisten rajamaitten kaikkia kansallisuuksia,
lättiläisiä, puolalaisia, liettualaisia ja juutalaisia.
Jääkärien tavat ja varsinkin heidän täällä tuntematon sointuva
äidinkielensä herättivät kaikkialla ihmettelyä, kunnes levisi tieto,
että kaupunkiin tullut uusi pataljoona oli suomalainen vapaajoukko.
17 päivänä marraskuuta Kuurinmaan kenraalikuvernööri von Alten otti
vastaan pataljoonan paraatin lausuen suomalaiset tervetulleiksi
kaupunkiin. "Ne aatteet, joiden puolesta te taistelette ovat korkeita,
jaloja", hän jatkoi. "Te olette tehneet rintamalla kunnollisesti
työtä. Me saksalaiset tulemme myöskin uskollisesti taistelemaan teidän
kanssanne ja suojelemaan kansaanne ja kotimaatanne. Kun suuri taistelu
itärintamalla taas alkaa, on teidän oltava hyvässä kunnossa, sillä
silloin kysytään kestävyyttä ja hyvää mieskuria."
Niin kului joulu levossa. Uusi vuosi murskasi rauhan toiveet. Mutta
uudet vaarat ja kärsimykset kohtasivat Saksan kansan entistään
yksimielisempänä. Koko kansalle oli selvinnyt, että vihollisen
päämääränä oli kokonaan kukistaa Saksan kansa, nöyryyttää ja masentaa
se vuosisadaksi ja niin ollen ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa
taistelua. "Vain entistä lujemmilla iskuilla on meidän todistettava
voittamattomuutemme. Ne olkoot ainoa vastaus vihollistemme
häikäilemättömiin vaatimuksiin. Deutsches Mickel, werde hart!"
kirjoittivat Saksan sanomalehdet.
Mutta uusi vuosi vei odottamatta pataljoonammekin uudelleen
taisteluntelmeeseen, niin ankaraan, ettemme sellaista vielä olleet
ennen kokeneetkaan.
Valkeni 5 päivä tammikuuta. Hämmästyttävä uutinen kierteli
pataljoonassa: majuri Baier on siirretty toiseen joukkoon! Outoja
aavistuksia, ristiriitaisia tunnelmia herätti tuo tieto. Olihan monella
yhtä ja toista majuria vastaankin, mutta erota hänestä, vanhasta,
uskollisesta pataljoonan komentajasta, sitä ei kukaan halunnut. Tieto
oli yllätys joukolle.
Marssittiin jälleen paraatikentälle. Monessa sellaisessa tilaisuudessa
olemme olleet, mutta aivan erikoinen oli tunnelma tänään. Nyt vasta
nähtiin selvästi majurin hyvät puolet: hänen hehkuva intonsa ja
harrastuksensa Suomen vapauden asiaa kohtaan. Meidän kanssamme ei ollut
helppo kenenkään tulla toimeen. Hänellä, majurillakin oli ollut monta
kovaa päivää kestettävänä juuri meidän tähtemme. Monta nuhtelevaa,
mutta myöskin monta innostuttavaa, rohkaisevaa puhetta hän oli pitänyt.
Nyt hän piti jäähyväispuheensa. Hän oli masentunut, ero oli hänelle
katkera, kuten arvata sopi. Olihan hän kiinnittänyt rohkeimmat,
suurimmat toiveensa ja suunnitelmansa juuri tähän pieneen joukkoon,
jonka tehtävä ja päämäärä oli niin kaukainen, mutta mielenkiintoinen.
Nyt, kun pataljoonamme oli tuotu lepäämään, järjestettäväksi uudelleen
ja kouluutettavaksi päätehtäväänsä Suomen vapaustaistelua varten,
nyt hänen täytyi erota. Mutta hän lupasi: "Sinä hetkenä, jolloin te
lähdette kotimaahanne, olen minä jälleen teidän mukananne!"
Tuskin oli pataljoona tämän juhlallisuuden jälkeen ehtinyt hajaantua
kaupunkiin, kun jo lähetit saivat käskyn kiertää kaupungin, kadut ja
kahvilat. Pataljoona oli hälyytetty, sen oli neljässä tunnissa oltava
valmiina lähtemään rintamalle.
Mitä oli tapahtunut? Äsken majuri vakuutti, että pataljoonaa ei
viedä taisteluun että se kouluutetaan ja varustetaan vasta Suomen
vapaustaistelussa käytettäväksi.
Saattoi arvata, että jotain erikoista oli tekeillä, että Kuurinmaan
rintama oli vaarassa ja että sen puolustukseksi koottiin kaikki
käytettävinä olevat reservit. Sotilas saattoi vain arvailla tapahtumien
kulkua. Hänelle ilmoitettiin sotatilanne vasta oikean hetken tullen.
Kello 4 iltapäivällä komppaniat marssivat täydessä taistelukunnossa
asemalle. Pitkät junat siellä jo odottivat vieden suomalaisen joukon
kohti tuntemattomia kohtaloita.
Oli tähtiyö, kirkas, hyytävän kylmä. Miehet makasivat vieri vieressä
vaunun lattialla saadakseen toisistaan lämpöä ja suojaa jäätävää viimaa
vastaan. Kaikki olivat ääneti. Kuurinmaan autiot kylät ja jylhät
metsät siintivät salaperäisinä, pimeinä ja uhkaavina talviyössä.
Seuraavana päivänä saavuimme Tukkumin kaupunkiin. Täällä oli hämminki
yleinen. Nyt saatiin tietää, että venäläiset olivat alkaneet voimakkaan
yleishyökkäyksen useissa kohdin noin sadan kilometrin rintamalla ja
muutamissa paikoin onnistuneet murtautumaan läpi. Näillä seuduin
käytiin paraillaan ankaria taisteluita. Jääkäripataljoona oli määrätty
reserviksi toistaiseksi Tukkumiin.
Yöllä kello 1 hälyytys. Taas kimpsut kokoon ja junalla Mitauta kohti.
Idässä tulet välähtelevät taivaanrannalla, alkaa kuulua tykkien jyminä.
Saavumme pienelle Ersel-nimiselle asemalle, mistä alkaa ankara koko
päivän kestävä marssi taistelukenttää, Skangal-kylää kohti. Tykkituli
on ankara, taukoamaton laajalla alueella. Vastaan tulee rekiä, ja
niissä haavoittuneita, paleltuneita. Levähdyspaikoissa tapaamme
ajomiehiä. Nämä tietävät kertoa, että venäläiset olivat yöllä valkeihin
paitoihin pukeutuneina äkkiarvaamatta tehneet ankaran hyökkäyksen
jäätyneen suon yli seudulla, missä suon sulana ollessa tuskin oli
vihollista näkynytkään. Vanhat maanpuolustajat eivät osanneet vaaraa
epäilläkään ja tulivat täydelleen yllätetyiksi. Varsin ankarasti
kuuluvat lättiläiset joukot taistelleen ja yleensä saattoi sanoa
vihollisen yleishyökkäyksen tarkoituksena olevan valloittaa Mitau ja
Tukkum sekä ehken karkoittaa saksalaiset koko Kuurinmaalta.
Saavumme Sumarak-nimiseen kylään, jossa ensi kerran koko vuorokauden
kuluessa yritetään aterioida. Mutta juuri kun komppania on kokoontunut
ruokaa hakemaan, kaikuvat jälleen komennot, - uusi hälyytys! Venäläiset
hyökkäävät Piken kylään. Metsien läpi rämpien komppaniat pyrkivät
Aa-joen rannalle estämään vihollista joen yli pääsemästä. Miehet ovat
aivan uupuneet, nälkäiset, välinpitämättömät. Lähetti saapuu kertoen
ryssien ankaran taistelun jälkeen valloittaneen Piken kylän. Ilta
pimenee. Pitkinä jonoina komppaniat käyvät leveän Aa-joen yli kiivaassa
kuulasateessa, jossa muutamia lievästi haavottuu. Joessa on jään päällä
vettä, saappaat kastuvat ja jäätyvät kivikoviksi. On mahdoton saada
niitä pois jalasta.
Vihdoin 13 tuntia kestäneen yhtämittaisen marssin jälkeen 3:s komppania
majoittuu suureen kylään jokirannalla. Kenttävahdiksi määrätty
komppania saa valvoa yönsä 25 asteen pakkasessa hangella.
Olemme ainoat reservit. Venäläiset ovat edenneet useita kilometrejä,
lähes joen rannalle asti, vallaten enimmät saksalaisten patterit tällä
kohdalla. Koska tahansa voidaan odottaa heidän hyökkäävän Aa-joen yli.
Maanpuolustajat ovat aivan kuohuksissaan. "Dicke Luft, dicke Luft!" he
murisevat, täällä on kaikki päin mäntyä. Tulitte viime tingassa.
Epäilemättä oli suomalaisen jääkäripataljoonan tulolla merkityksensä.
Maanpuolustajat saivat uutta luottamusta ja toivoa. Niin hyvä maine oli
vielä suomalaisilla, että erään korkean upseerin kerrotaan sanoneen,
että hän luottaa enemmän meidän pataljoonaamme kuin rykmenttiin vanhoja
maanvartiomiehiä. Varmastikin venäläiset jo olivat nähneet apujoukkojen
tulon.
Samana yönä tapahtui monta hullunkurista kohtausta suomalaisten ja
saksalaisten välillä, jotka viimemainitut eivät tietäneet mitään
meikäläisistä. Eräs luutnantti putosi pimeässä ojaan, jolloin pari
ohikulkevaa jääkäriä tuli häntä auttamaan tielle, samalla laskien
tavallisia kompasanojaan. Luutnantti kauhistuksissaan tapaili
revolveriaan kysyen: "Ketä te olette?" — "Suomalaisia", selittivät
pojat ja kesti kauan ennenkuin luutnantille selvisi, että hän oli
uskollisten liittolaisten keskellä.
Eräs aliupseeri taas saapui majoituspaikkaamme aamun sarastaessa
yksinään kyselemään joitakin konekiväärejä. Kylmät väreet kulkivat
hänen selkäpiitään pitkin, kun meikäläiset tylysti vastasivat:
"verstehe nicht" (en ymmärrä). Viimein eräs saksantaitoinen selvitti
jutun.
Saksalaisten asema Aa-joella oli vaikea. Heitettyinä asemistaan he
saivat yötä päivää maata hangella ojissa vihollisen granaatti- ja
shrapnellitulen alaisina, melkein suojattomina, kestäen talvipakkasta
ja mitä ankarimpia rasituksia.
Venäläiset olivat viivytelleet hyökkäyksessään ja se seikka pelasti
aseman. Sen sijaan että olisivat täydellä tarmolla jatkaneet ja
laajentaneet menestystään he toimivat päättämättömästi. Seuraavana
aamuna jo saapui saksalaista tykistöä ja apujoukkoja paikalle.
Aluksi patterit muuttelivat paikasta toiseen salatakseen vähäistä
lukumääräänsä, ampuivat milloin mistäkin metsän reunasta, välistä
läheltä, väliin kaukaa ja luultavasti onnistuivatkin pettämään
vihollisia. Mutta pian niitä tuli enemmän. Koko maantien pituudelta
marssi jalkaväkeä ja tykistöä uhatulle alueelle. Näillä suoseuduilla
ei ollut tarpeeksi rakennuksia, jonka vuoksi vastatulleet joukot
rakensivat sinne tänne metsien keskelle korkeita telttoja asunnoikseen.
Vihollisen puolelta tulleet ylijuoksijat kertoivat yöllä 12 päivää
vastaan alkavan venäläisten yleishyökkäyksen Aa-joen yli. Iltahämärässä
pataljoonamme kulki aivan joen länsirannalla olevaan Ladshen kylään.
Majuri itse oli mukana. Hän ei ollut vaaran tullen tahtonut jättää
poikiaan. Koko yön pommitti vihollinen ankarasti kylää hyökkäystä
valmistellen. Majurin esikunta oli eräässä kivirakennuksessa kylän
keskellä. Vihollisen järeät granaatit räjähtelivät ylt'ympäri iskien
valtavia kuoppia maahan, ja jäätyneet soramöhkäleet rapisivat
seinissä ja katoilla. Majuri Baier kulki rauhallisena ympäri valvoen
ja odotellen sekä rohkaisten lähettejään. Hän oli yhtä tyyni ja
rauhallinen kuin muinoin taisteluharjoituksissa Lockstedtin kentillä,
ikäänkuin vaaraa ja kuolemaa ei olisi ollutkaan.
— Älkää vain antako ryssän ampua itseänne kuoliaiksi, hän puheli
läheteilleen hymyillen. Minä tahdon viedä teidät kaikki Suomeen.
Ja hetken kuluttua hän toi laatikon sikareja, tarjosi miehille
rauhoittavat savut vakuutellen: "Ich bin doch der Familienvater."
(Minähän olen tämän perheen isä.)
Aamun tullen jännitys kasvoi äärimmilleen. Kello 2 hyökkäys alkoi.
Taas valaisivat raketit tienoon, kaikkialla konekiväärit rätisivät ja
saksalainen tykistö alkoi juhlallisen kaamean sulkutulensa. Komppaniat
hälyytettiin. Jos venäläiset pääsisivät saksalaisten varustusten läpi,
oli suomalaisten heitettävä heidät takaisin.
Ja majuri, hän seisoi maantiellä esikuntineen ja lähetteineen tehden
kysymyksiä kuin olisimme olleet rauhallisella opetustunnilla.
— Mistä tiedätte, että juuri venäläiset nyt hyökkäävät? kysyy hän
eräältä lähetiltä.
— Siitä, että saksalaiset patterit ampuvat sulkutulta, vastaa nuori
jääkäri.
— Mitä sulkutulella tarkoitetaan? j.n.e. Lopuksi hänen kasvonsa saivat
ankaran ilmeen.
— Siellä venäläiset kuolevat, hän lausui viitaten Aa-joen yli, missä
konekiväärien ankaraa rätinää parhaillaan käsigranaattien jymähdykset
säestivät. Sielläkin taistellaan Suomen hyväksi!
Kello 5 saapuu ilmoitus: "Hyökkäys lyöty takaisin, venäläiset ovat
kärsineet kaikkialla suuren tappion." Saksalaisten linjat ovat taas
horjumattomat. Tie Mitauhun suljettu.
Seuraavana päivänä komppaniamme puolusti noin puolen kilometrin
pituista suoaluetta joen länsirannalla. Päivällä rakennettiin esteitä
ja illan tullen ne asetettiin paikoilleen, rakennettiin pitkä suojus
yli suon jokirantaan saakka.
* * * * *
18/1 17. Vääpeli Vick marssitti joukkueen kylään, rakentamaan
okalanka-aitaa. Ryssäin tähystäjät kuitenkin pian keksivät työssä
olevat miehet ja hetken kuluttua alkoi sataa shrapnelleja taloihin.
Työ oli keskeytettävä. Ryhmä kerrallaan pyrimme syöksyttäin metsän
turviin, mutta erään ryhmän mukana tuli kaksi miestä liikaa ja vääpeli
antoi jälellä olevien ryhmien seisoa puoli tuntia kartanolla pahimman
pommituksen aikana. Todellakin omituinen sotilaskurin kasvatuskeino.
18 päivänä tammikuuta pataljoona palasi Mitauhun. Siellä oli ensi
hyökkäyspäivinä vallinnut kauhu ja sekasorto. Eri virastot olivat jo
pakanneet tavaransa peräytymistä varten. Moni piti Mitauta menetettynä,
mutta apujoukot tulivat odottamattoman pian, länsirintamalta saakka
tuli noita teräskypäräisiä hyökkäysjoukkoja, joita ei ennen täällä
rauhallisilla itämailla oltu nähtykään, tuli jääkäreitä, m.m. Kaartin
Jääkärirykmentti, siis maan parhaita joukkoja. Ne olivat toista väkeä
kuin vanhat maanpuolustajat, nuoria, ryhdikkäitä ja ylpeitä. He
kerskailivat olleensa mukana niin ja niin monessa hyökkäyksessä ja
kertoivat upseereistaan, etteivät ne hyökkäyksen kestäessä koskaan
heittäydy maahan, vaan kulkevat komennellen ja tarkastellen monokkeli
silmässään kuin harjoituskentällä. Sellaista liikettä ei Mitaussa ole
koskaan ollut.
Alkavan saksalaisen hyökkäyksen aikana aiottiin suomalaisia
käyttää hiihtojoukkona ja parin viikon ajan pidettiin ahkeria
hiihtoharjoituksia. Ne, jotka syystä tai toisesta eivät kyenneet
hiihtämään, yhdistettiin yhdeksi komppaniaksi, jota hiihtäjät ilveillen
nimittivät "lentokomppaniaksi", se kun muutamaksi päiväksi joutui
Mitaun lentokentälle lunta luomaan.
Tykkien mahtava jyminä kuului Mitauhun aamusta iltaan asti. Tuon
tuostakin hälyytettiin saksalaisia joukkoja. Lähetit kulkivat
kahviloissa ja elävissä kuvissa huutaen keskellä näytöstä hätyytettyjen
joukkojen nimiä. Hevosilla tai autoilla vietiin nuo komeat
ryntäyspataljoonat rintamalle ja tuotiin taas takaisin, kun ne olivat
suorittaneet tehtävänsä. Rintamalla yhä jatkui ankara kähäkkä.
Tammikuun 24 päivänä oli suomalaisen pataljoonan vuoro lähteä.
Siiloinpa muutama kymmen miestä teki tenän. He vetosivat majurin
sanoihin ja lausuivat mielipiteenään, että on jo aika ruveta
täyttämään moneen kertaan annettuja lupauksia. Tällä kertaa tuo liike
ei saavuttanut kannatusta, vaan kieltäytyneiden tekoa paheksuttiin
ankarasti. Jos kerran saksalaiset vaaran ja hädän tullen tarvitsevat
apuamme, on meidän kunnianasiamme antaa sitä, oli muiden miesten
mielipide. Pataljoona lähti. Valkeihin puettu hiihtojoukko lipui
pitkänä jonona Aa-joen jäällä Mangalin kylää kohti, missä venäläisten
pommitukset olivat kiihkeimmät. Ennen meitä oli lähtenyt Kaartin
Jääkäripataljoona ja jo matkalla näkyi tuloksia heidän toiminnastaan.
Vastaan tuli vankilauma toisensa perästä sekä upseereja että miehistöä,
tuli uupuneina, alla päin, mutta tuntui kuin heidän silmissään olisi
nähnyt ilon välähdyksen siitä, että olivat päässeet taistelun hermoja
piinaavasta melskeestä ja kärsimyksistä.
Yö levätään Udran kylässä. Taistelun pauhinasta saattaa päättää
saksalaisten hyökkäävän. Tykkituli jylyää ankarana aamuun asti. Kylän
lähellä on suuria raskaita tykkejä ja moni asiaan innostunut ei voi
pidättää haluaan tarkastaa niitä läheltä. Eräs hämäläinen kuvailee,
mikä vaikutus suurella mörssärillä oli läheltä katsojaan.
— Kun minä tarkastin sen piipun putkea, niin tuo saksalainen vietävä
laukaisi ja — voi jumalauta! Minä koitin leukojani, oliko yhtään
hammasta jälellä. Ja se mua vielä harmitti että lähellä seisova hevonen
ei yhtään pelästynyt ja minä jääkäri olin selälleni lentää.
27 päivänä tammikuuta komppaniamme marssi Mangal kylään ja sieltä
edelleen noin 800 metrin päähän etulinjasta, sillä jälleen odotetaan
venäläisten hyökkäävän. Tie Mangaliin on tykkitulen alaisena.
Kummallakin puolen räjähtävät vihollisen granaatit jymisyttäen maata
ja sirpaleet vinkuvat ilmassa. On suorastaan ihme, ettei kukaan kaadu
tai haavoitu. Tien varrella siellä täällä näkyy hevosen raatoja ja
venäläisten jäätyneitä ruumiita, toiset selällään otsa murskana, sormet
törröttäen harallaan, toiset käppyrässä eri asennoissa, kalseina kuin
vahakuvat. Koko metsä on täynnä ruumiita ja ankaran taistelun jälkiä.
Täällä ovat saksalaiset ryntäysjoukot ja jääkärit olleet työssä.
Hiihtojoukot sijoitetaan keskelle tuota kuolleitten täyttämää metsää'
erääseen suureen kirkkomaiseen puurakennukseen. Jalkamiehet asuvat
eräässä entisessä tallissa, sikolätissä ja mikä missäkin. Pakkanen yhä
yltyy.
* * * * *
21/1. Elämme kuin horrostilassa, miehiä kalvaa reumatismi.
Maanvartioväki tietää kertoa venäläisten harjoittaneen hyökkäyksen
aikana kaameita julmuuksia, yleensä tappaneen saamansa vangit ja
haavoittuneetkin.
Taistelulinjan edessä on laaja suo täynnä ruumiita. Venäläisten
hyökkäykset ovat täällä olleet erikoisen kiivaat, mutta konekiväärit
ovat pysähdyttäneet rynnäkön. Ovatpa kasakat yrittäneet ratsastaen
rynnätä, mutta sekin yritys on rauennut. Okalanka-aitojen edessä makaa
kasoittain ruumiita. Useimmat ovat haavoittuneet rintaan ja vatsaan,
toisilta on pää murskana. Vaatteet, varsinkin paidat, ovat mustassa
hyytyneessä veressä. Murskautuneita kiväärintukkeja ja repaleisia
laukkuja on yltympäri kenttää kuusien juurilla ja nouseva aamuaurinko
luo kirkkaan kellahtavan valon noiden ilmeettömien kasvojen ja poljetun
taistelutantereen yli.
* * * * *
Seuraavina päivinä saksalaiset joukot etenevät asemamme molemmin
puolin. Taistelun telme ja tykkienjyske laantuu harvoin. Venäjän
parhaat joukot ovat tulessa. Kerrotaan, että 2 venäläistä armeijakuntaa
taistelee Aa-joella kahta saksalaista divisioonaa vastaan. Näissä
hyökkäyksissään venäläiset ensi kerran tällä rintamalla käyttävät
myrkyllisiä kaasuja. Eräänä iltapäivänä helmikuun alussa he
alottavat kiivaan tykkitulen edessämme olevia asemia vastaan ampuen
kaasugranaatteja. Meikäläisten alueelle asti lentelee tuhkatiheään
noita epämiellyttäviä pommeja. Kaasunaamarit ovat kuitenkin kunnossa
joka miehellä, joten tappiot vältetään.
Helmikuun alkupuolella ovat saksalaiset vallanneet takaisin melkein
kaikki entiset asemansa. Taistelu taukoaa venäläisten huomattua
yrityksensä epäonnistuneen. Mitau pysyy saksalaisten hallussa.
Helmikuun puolivälissä suomalainen pataljoona siirretään Tukkumiin.
Talvitaistelut Aa-joella olivat päättyneet. Saksalaisen ylijohdon
tiedonantojen mukaan tämän ankaran vihollishyökkäyksen kehittyminen ja
torjuminen oli yleispiirteissään seuraava:
Taistelut alkoivat yöllä tammikuun 5 päivää vastaan. Kaksi kokonaista
armeijakuntaa otti hyökkäykseen osaa vihollisen puolelta. Toinen
näistä oli lättiläinen, s.o. kokoonpantu miehistä, joiden kotipaikka
oli taistelutantereen lähiseutu. Sodassa merkitsee erikoisen
paljon taistelualueen tarkka tunteminen ja täällä etenkin siis
hyökkääjillä oli suuret edut puolellaan. Soiden pettävät rimmet ja
vakavapohjaiset kannaksethan vain seudun asukkaat voivat tarkalleen
tuntea. Toinen armeijakunta — siperialainen — taas oli saanut levätä,
kuukausimääriä kun saksalaiset vähäiset puolustusjoukot sen sijaan
olivat olleet yhtämittaisessa rintamapalveluksessa. Taistelujen
päämääränä oli vallata Mitau — mikä kaupunki oli rintamasta vain 15—20
kilometrin päässä. Venäläiset hyökkäsivät Tirul-suon metsäalueilta
ja pääsivät kolmessa kohdin saksalaisten linjojen läpi. Mitaun—Riian
maantien molemmin puolin kiihtyi tykkituli erittäin ankaraksi;
kaasuhyökkäyksillä yritti vihollinen lamauttaa puolustajia, mutta
kaikki hyökkäykset heitettiin takaisin. Boubai-kylän luona puolusti
asemia vastamuodostettu rykmentti, joka hyökkäyksen pakottamana aluksi
peräytyi hiukan, mutta jo 6 p:nä saksalaiset vastahyökkäyksellä
karkoittivat vihollisen ja saivat takaisin entiset asemansa. Monet
sadat venäläisten ruumiit peittivät taistelutantereen.
Paremmin onnistui venäläisten hyökkäys Skangalin luona, missä
he etenivät useita kilometrejä, jolloin asema jo näytti
erittäin uhkaavalta. Apujoukkojen saavuttua täälläkin ankarilla
vastahyökkäyksillä asema palautettiin ennalleen tammikuun 8 päivän
seuduissa.
Kauimmin kestivät taistelut Mangal-kylän luona. Reservit saapuivat
tänne myöhemmin ja vähälukuisempina kuin edellisiin rintaman
murtokohtiin. Vain askel askeleelta toimeenpanemalla useita
yksityishyökkäyksiä saksalaiset jälleen pääsivät entisiin asemiinsa
vihollisen tehdessä mitä sitkeintä vastarintaa.
Taistelujen ankaruudesta ja joukkojen osaksi tulleista kärsimyksistä
antaa eräs sotakirjeenvaihtaja eloisan kuvauksen:
"Tammikuun 29 oli 20 p. astetta pakkasta. Jo aamun sarastaessa
tykistömme miinanheittäjien avustamana alkoi pauhata kiivaasti
tehden hävitystyötään venäläisten asemilla. Myöskin venäläinen
tykistö, jopa suurikaliiberiset laivatykit yhtyivät leikkiin. Siitä
huolimatta kävivät taisteluihin tottuneet itäpreussilaiset rykmentit
rynnäkköön, mikä nerokkaasti johdettuna vastustamattomalla voimalla
edistyi. Venäläiset heitettiin ulos valtaamistaan asemista, kaksi
rykmentinkomentajaa, 14 muuta upseeria ja 908 miestä saatiin vangiksi
ja saaliiksi 15 konekivääriä.
"Taistelujen tuimuutta ja joukkojen kärsimyksiä niiden kestäessä tuskin
voi sanoin kuvata. Tammikuun viime päivinä ei suo pakkasesta huolimatta
ollut kaikkialla kulkukelpoinen. Sotilaat vajosivat rimpiin usein
vyötäröitä myöten ja kaiken aikaa kylvi venäläinen tykistö kuolemaa
hyökkääjien ylle.
"Kun sitten vihollinen on heitetty asemistaan, saa voittaja haltuunsa
tuhoisan tykkitulemme murskaamat varustukset täynnä pirstoutuneita
hirsiä, maata, mutaa, lunta ja ruumiita. Tämä barrikaadi on nopeasti
laitettava puolustuskuntoon, mikä työ on erittäin vaikeaa kun maa ja
kaikki esineet ovat jäätyneet. Sitten yritetään rakentaa jonkinlainen
katto ja seinät suojaksi viimaa ja pakkasta vastaan, mikä öisin kohoaa
aina 25 jopa 30 asteeseen Celsiusta. Vihollisen ylivoima, epäsuotuisa
sää ja vaikea maanlaatu tekevät nämä taistelut sodan ankarimmiksi.
Kunnon joukkomme osoittavat tuolla Kuurinmaan Aa-joen rannoilla
sellaista hiljaista uljuutta ja urhoollisuutta, että he ansaitsevat
koko isänmaan jakamattoman ihailun."
Todisteena siitä, että näissäkin vaikeissa olosuhteissa mieliala
saattoi säilyä virkeänä jopa leikillisenä, liitettäköön tähän erään
"kenttäharmaan" sotilaslehteen kirjoittama hullunkurinen, jonkinlaista
suomalaista arkkiviisua vastaava runoelma.