Edellä kuvattujen ristiriitojen vähitellen tasaantuessa
taistelutoiminta alueellamme alkoi jälleen vilkastua. Marraskuun
alulla näkyi selvästi vihollisen puolella levottomia eleitä, joitten
johdosta saattoi aavistaa erikoisia tapahtumia. Vihollinen kohdistaa
uusia tykkipattereja vastaamme ja ahkerasti ampuen ottavat ne tarkan
tähtäimen. Samoin jyrisi saksalainenkin tykistö entistä vihaisemmin.
Tuon murrosajan kuluessa ei prikaatin tiedonannoissa oltu kertaakaan
mainittu Jääkäripataljoonaa n:o 27. Se oli kuin unhottunut
toimettomuuteen. Olipa kuuleman mukaan joku itsekylläinen saksalainen
upseeri erääseen tiedonantoon kirjoittanut pataljoonamme nimen ja
vetänyt kysymysmerkin sen perään.
Tämä oli kuitenkin jo liikaa upseereistamme. Jotain erikoista oli
tehtävä. Oli jälleen annettava elonmerkkejä ja pelastettava maineemme.
Samaan aikaan saapui pataljoonalle käsky panna toimeen voimaperäinen
patrulliyritys, ottaa selkoa venäläisten asemista ja jos mahdollista
todeta, mitä joukkoja oli vastassamme.
Epäilyttäviä merkkejä venäläisten hyökkäysaikeista oli kyllin olemassa.
Tähystäjä tiesi joka aamu kertoa uusista vihollisen yön aikaan
suorittamista töistä — hautaverkon kaivamisesta, joka monihaaraisena
salaa eteni yhä lähemmäksi asemiamme.
Tätä havaintoa juuri saattoi pitää vahvimpana merkkinä vihollisen
hyökkäysaikeista.
Suuri patrulliretki tuli kolmannen komppanian tehtäväksi ja luutnantti
Hallström sai tehtäväkseen järjestää yrityksen.
Komppaniasta tiedusteltiin 15 vapaaehtoista. Yli 50 miestä ilmoittautui
heti tähän vaaralliseen yritykseen.
Majuri oli jälleen hämmästynyt: — Ihmeellistä, hän arveli, äsken
halusivat miehet pois rintamalta ja nyt ilmoittautuu vaikeaan,
vaaralliseen yritykseen ensi kyselyllä puoli komppaniaa. Kummallista
väkeä nuo suomalaiset. Kukapa heitä ymmärtää?
Tällaisen suuren patrullin toiminta järjestetään aivan yksityiskohtia
myöten. Vapaaehtoisista valitaan toistakymmentä parasta miestä,
joiden kolmena joukkona tulee edetä hiljaa vihollisen varustuksia
kohti. Sivustajoukkojen miehillä on kainaloissaan säkit täynnä
käsigranaatteja. Päästyään vihollishaudan lähelle nämä miehet merkin
saatuaan alkavat syytää sinne käsigranaattejaan surmatakseen tai
lamauttaakseen haudan miehistön ja estääkseen apujoukkojen tulon.
Tärkein tehtävä on keskimäisellä joukolla. Sen miehillä on mukanaan
okalankasakset ja kirves. Heidän on raivattava esteitten läpi tie
vihollisen taisteluhautaan, minkä jälkeen joukko ryntää hautaan ottaen
varusväen vangiksi. Tähän tehtävään määrättiin joukkueenjohtaja Gadolin
ja ryhmänjohtaja Hägglund. Heti työnsä tehtyään on patrullin palattava
takaisin. Tykistölle on annettu määräys erikoisen merkin saatuaan ampua
sulkutulta vihollisen pääasemille.
Koko komppania on taisteluvalmiina. Pari ryhmää toisesta komppaniasta
on tuotu reserviksi. Puhelimet siirretään pommisuojiin.
Kello 9 illalla patrulli lähtee hiljaa, varovaisesti ryömimään
vihollista kohti. Kenttä on pimeä, ilma kylmä, pilvinen. Pian ovat
miehet kadonneet hämärään kanervikkoon.
Kuluu tunti jännittävässä odotuksessa. Mielessä liikkuu levottomia
kysymyksiä: — Missä he viipyvät? Mitä tulee tapahtumaan? Venäläisten
puolelta ei kuuluu hiiskahdustakaan.
Sitten äkkiä välähtää. Käsigranaatti räjähtää venäläisten
etuvarustuksella. Taas välähtää — — — koko vihollishauta näyttää olevan
tulessa. Taivas punertaa, räjähdykset kaikuvat yössä kumeasti. Näky
on huumaava. Katselijat tuskin pysyvät alallaan. On kuin villi viini
kuohuisi suonissa ja siellä takana olevat ajattelevat ylpeinä: — Nuo
ovat meidän poikiamme, nuo tuolla kaukana!
Mutta pian on nopea venäläinen tykistö toimessa. Ilman mitään
suunnittelua se syytää granaatteja asemillemme niin että korvat ovat
mennä lukkoon.
Miksi ei saksalainen tykistö toimi? Tempaan puhelimen käteeni.
Luutnantti H:n ääni siellä pauhaa kuin ukkonen vihasta vapisten.
Jokin komppanian vääpeli on housutilauksineen vallannut linjan ja
vasta pitkän ärjymisen jälkeen saadaan sana tykistölle. Vihdoin sen
voimakkaat laukaukset kumahtavat yössä ja koko komppania huokaisee
helpotuksesta. Puhelin surisee. Sieltä ilmoitetaan, että patrulli
on palannut ja tuonut vangin mukanaan. Vain jääkäri Järvinen on
haavoittunut. Tykkitulikin taukoaa ja synkkä, uhkaava hiljaisuus ja
odotus vallitsee rintamalla.
Patrulli oli huomaamatta päässyt aivan vihollishaudan läheisyyteen.
Sen vartiat olivat huolimattomina keskustelleet ja lörpötelleet
kaiken maailman asioita ja tulleet täydelleen yllätetyiksi. Gadolin
ja Hägglund hyppäsivät esteitten yli suoraan vihollishautaan ampuen
pistooleilla kaikki vastaantulijat ja tuoden käskyn mukaan yhden
vankina mukanaan. Vanki läähätti matkalla juostessaan ja yritti
jäädä hetkeksi huohottamaan, mutta pojat ärjäsivät: — mars, mars! ja
silloin oli taas lähdettävä. Heiluttelipa eräs pohjalainen uhkaavasti
kirvestään vangin nenän edessä karjaisten:
— Etpä olekaan enää Suomen likkoja raiskaamassa!
Patrulli kokoontui komppanian johtajan kämppään, viettäen pienet juhlat
yrityksen onnistumisen johdosta. Vanki sai tupakkaa ja rauhoittui
vähitellen sekä ihmetteli omituisia tapoja saksalaisten rintamalla,
siellä kun upseerit ja sotilaat istuivat yhdessä tupakoiden ja
keskustellen kuin toverit ikään.
Pataljoonan maine oli jälleen pelastettu. Eniten kunnostautuneet saivat
sittemmin teostaan rautaristin.
Seuraava aika oli rauhaton. Venäläiset näyttivät selvästi olevan
sangen hermostuneita. Yön pimeässä he usein umpimähkään heittelivät
käsigranaatteja ja kiväärien luodit pihisivät yhtämittaa — puiden
oksissa. Tykistö jylisi usein myöhäiseen iltaan, pimeän tuloon asti.
Työ oli ankaraa, varsinkin vahtivuorot olivat kuolettavia, miesten
vähyyden vuoksi, kieltäytyneet, sairaat ja haavoittuneet kun poistuivat
riveistä, jotavastoin lisäväkeä meille tuli ani harvoin. Aika oli
sanomattoman raskas, mutta se täytyi kestää — muuta neuvoa ei ollut.
Valonpuute teki illat synkiksi, pitkiksi. Takkatulen äärellä kämpissä
miehet istuskelivat yökaudet. Joka 2 tunnin kuluttua tuli ryhmänjohtaja
huutamaan vahdinmuuttoa ja lähdettävä oli, tuuli tai satoi.
Oikealla, toisen komppanian alueella, kiivastuivat patrullikahakat.
Joutuipa eräällä retkellä jääkäri Oden haavoittuneena vihollisen
vangiksi.
Eräänä aamuna ryssät anivarhain koko pattereillaan pommittivat
konekivääriasemaamme. Siellä hirsien pirstaleet lentelevät ilmassa
ja paksu kitkerä savu peittää haudan. Savun seasta näkyy pikku
saniteettisotilaamme kantavan haavoittunutta. Mieheltä on rinta
repeytynyt, hän vaikeroi hetken ja kuolee. Näky on kaamea.
Kaatuneen veli saapuu paikalle. Hän suorastaan lysähtää kokoon
vanhemman veljensä kohtalon nähdessään. Niin suurta tuskaa kuvastavat
hänen kasvonsa, että rintaa vihloo sitä katsellessa. Vielä tunnin
kuluttua ohi kulkiessani näen hänen yksinään nyyhkivän kumartuneena
veljensä ruumiin yli. Vastustamattomalla voimalla herää ajatus: eikö
tämä murhaaminen ole mielettömyyttä? Mitkä syyt pakottavat ihmisiä noin
raatelemaan toisiaan? Eikö ole mitään voimaa, mikä tekisi mahdottomaksi
nämä kolkot näyt, lopettaisi sodan mittaamattomat tuskat?
Saniteettisotilaamme tulee luokseni. Hän on nuori, sielukas, aaterikas
poika. — Tämä oli raskain päivä elämässäni! hän sanoi. Ei tee mieli
olla saniteettisotilaana. Helpompi olisi itse taistella!