Synkkinä, sateisina syys- ja lokakuun iltoina alkoi suomalaisessa
jääkäripataljoonassa vakava mieltenkuohu, joka oli tehdä tyhjäksi
kaikki entiset ponnistukset ja uhkasi hajoittaa koko vapaajoukkomme.
Huomautettakoon tässä, että vapaajoukon asema kaukana kotimaastaan,
jonka kanssa kaikki yhteys on katkennut, vieraan sotajoukon
keskuudessa, vieraan ankaran sotilaskurin alaisena, ei ole helppo.
Tällaisia joukkoja on entistenkin sotien aikana muodostettu ja
tuntuu siltä, että maailmansodankin kestäessä on niin puolella
kuin toisellakin ollut useita samantapaisia vapaajoukkoja kuin
meikäläinenkin, vaikka niistä julkisuudessa ei ole puhuttu. Mutta
sodan pitkittyessä vapaajoukot yleensä eivät ole kauan kestäneet
asemastaan johtuvia henkisiä rasituksia ja jännitystä, vaan ovat
hajonneet saamatta suunnitelmiaan milloinkaan toteutumaan. Puolalainen
legioona taisteli jo miltei sodan alussa omassa maassaan tai sen
rajoilla ja näki pian päämääränsä toteutuvan. Toinen tämän sodan
kuluessa päämääräänsä päässyt vapaajoukko — suomalainen pataljoona, sai
vuosikausia odottaa isänmaansa vapaustaistelun hetkeä. Ei siis ollut
ihme, että se joutui elämään raskaitakin murrosaikoja, jolloin sen koko
tulevaisuus oli vaaranalainen.
Sotilaat alkoivat rintamalla politikoida.
Puheen ja väittelyn sorina täytti maanalaiset kämpät, vahtipaikalla,
kuulovartiossa, työssä, kaikkialla keskusteltiin, lausuttiin katkeria
syytöksiä milloin suomalaista, milloin saksalaista johtoa vastaan.
Kaikki kärsityt loukkaukset, kovat sanat, vaivat ja rasitukset, jotka
pitkien katkerien kuukausien aikana olivat patoutuneet sydänjuuriin,
purkautuivat nyt vihdoin kiihkeinä syytöksinä ja valituksina sekä
johtoa että omaa kovaa kohtaloa vastaan. Tehdyt syytökset olivat
seuraavanlaatuiset, mikäli niistä voi saada selville ydinajatuksen:
1) Suomalainen jääkäripataljoona, tämä pieni joukko, joka yksin teoin
ja toimin ajoi isänmaamme vapauden asiaa, pidettiin taistelemassa
itärintamalla, missä yksi ainoa hyvin kohdistettu rumputuli tai
kohdallemme sattuva venäläinen yleishyökkäys saattoi tuhota sen
kokonaan. Se oli silloin vuodattanut verensä turhaan. Suomen asia ei
ollut edistynyt askeltakaan.
2) Suomen vapauskysymyksen ratkaisee vasta Suomen kansa itse omalla
taistelullaan. Suomen kansan täytyy kokonaisuudessaan nousta asein
karkoittamaan venäläisiä maasta. Tämä taistelu käy taas mahdolliseksi
vain pataljoonamme avulla, josta Suomen nouseva sotajoukko saa
johtajansa, ja saksalaisten aseiden avulla. Pataljoonan tuhoutuminen
tekee Suomen vapaustaistelun mahdottomaksi.
3) Suomen vapaus saattaa toteutua myöskin siten, että Saksa voitettuaan
Venäjän rauhanehdoissa vaatii Suomen julistamista itsenäiseksi.
Mutta kuka takaa että Saksa saavuttaa niin täydellisen voiton? Jos
se joutuu ahdinkotilaan, on se kenties pakotettu jättämään Suomea
koskevat vaatimuksensa sikseen, ellei vapausliike itse Suomessa ole jo
kehittynyt niin pitkälle, ettei oloja enää voi jättää entiselleen.
Sen vuoksi täytyy jääkärien koko toiminnan tästä hetkestä saakka
tarkoittaa yksinomaan vapausliikkeen synnyttämistä ja järjestämistä
itse Suomessa ja näiden päämäärien rinnalla on pienen rintamaosan
suojaaminen itärintamalla mitätön asia. Suomessa on toimittava,
otettava selville kaikkien eri puolueitten kanta tässä tärkeässä
kysymyksessä, kuljetettava maahan aseita, tehtävä kaikille
suomalaisille selväksi vapaussodan mahdollisuus ja välttämättömyys;
pataljoona on täydelleen kouluutettava tätä tehtävää silmällä
pitäen, kasvatettava taitaviksi johtajiksi ja sopivan hetken tullen
kokonaisuudessaan siirrettävä Suomeen.
Valitettavaa oli, että pataljoonan yhteydestä kotimaahan ei laisinkaan
oltu pidetty huolta. Harvat pataljoonan jäsenistä saivat tietoja
kotimaastaan. Siinä suhteessa elettiin toistaiseksi aivan kuin säkissä.
Niissä harvoissa kirjeissä, joita salateitä pataljoonan miehistölle
kotimaasta tuli, kuvailtiin kiihtynyttä mielialaa maassa ja yhä
kasvavaa vastenmielisyyttä venäläisiä kohtaan. Niissä kehoitettiin:
— Tulkaa ja tuokaa meille aseita, vai eikö teissä miestä olekaan?
Nämä olivat pääajatukset, joita miehet koettivat saada selvitetyiksi
usein sekavilla mielenpurkauksillaan. He eivät tietenkään osanneet
lausua ajatuksiaan järjestelmällisesti ja loogillisesti, varsinkaan
keskusteluissaan esimiestensä kanssa ja asiaa tutkittaessa, sillä
preussilainen kuri ja räyskivän, huutavan esimiehen kysely saivat
heidät kokonaan pois suunniltaan. He koettivat puhua, tehdä selväksi
mielipiteitään, mutta he eivät löytäneet oikeita sanoja kun oli tarvis,
ja mielenahdistuksessaan he ponnistelivat hiki otsalla saadakseen
kiinni oikeasta langasta.
Nuoret aliupseerit tai joukkueenjohtajat taas — useat osaten huonosti
sekä saksaa että suomea eivät kyenneet saksalaisille upseereille
kääntämään eivätkä selittämään ydinajatusta heidän sanoistaan.
— Te olette kapinoitsijoita, teidät ammutaan!, ärjäistiin usein noille
vakaville Pohjanmaan tai Karjalan ahavoittuneille miehille. Tulevat
tapahtumat osoittivat, että näiden miesten vaatimukset olivat osaksi
oikeutettuja.
Tunnustettakoon, että vaikka nämä aatteet olivat noiden
politikoitsevien sotilasten parhaimmiston sydämellä, paljon huonojakin
vaikutteita ilmeni tuona murrosaikana. Jotkut halusivat vain päästä
taistelusta, olivat kyllästyneet, väsyneet kaikkeen. Jopa lausuttiin
täälläkin nuo eräiden piirien kesken esiintyvät vaaralliset ajatukset:
"Minulla ei oikeastaan ole isänmaata. Minä en välitä Suomesta sen
enempää kuin muistakaan maista!"
Näihin lauseisiin tuli kuitenkin aina jyrkkä, tuikea vastaus, joka
pakotti asianomaisen miettimään asiaa vielä kerran.
"Joka mies oli valmis vakuuttamaan, että hän Suomessa taistelee ryssien
karkoittamiseksi koska tahansa. Onhan tällaisella erikoislaatuisella
joukolla oikeus saada edes jonkun verran omakin mielipiteensä
kuuluville. Olemmehan me toisessa asemassa kuin muut sotilaat —
saksalaiset. Vapaajoukkona meidän velvollisuutemme on ajaa yksinomaan
isänmaamme asiaa ja milloin saksalainen johto ei sitä tajua, on
se heille selitettävä ja vaadittava siltä arvonantoa meidänkin
mielipiteellemme." Nämä ajatukset ne risteilivät jääkärien aivoissa
kuumeisena sekamelskana, purkautuivat vihaisina mielenilmauksina,
katkerina syytöksinä ja tyytymättömyytenä.
Saksalaiset upseerit olivat aivan ymmällä, ällistyksissään. Majurin
kerrotaan ihmetelleen: Hyvä Jumala! Minun kunnon poikani murisevat ja
ovat tyytymättömiä. Miksi? Mitä syytä heillä on valitella?
Sitten tapahtui ajattelematon, arveluttava teko, joka pilasi asian
lopullisesti ja johon epäilemättä väärinkäsitys oli syynä. Joukko
tyytymättömiä meni komppanianjohtajan luo ilmoittamaan, että he eivät
enää halua olla rintamalla, vaan vaativat eroa, ja uhkasivat kieltäytyä
työstä. Tämä kaikin puolin paheksuttava, huono teko johtui kiihkon
kuumuudesta, ajattelemattomuudesta, mikä seikka asian myöhäisempinä
vaiheina selvisi suurimmalle osalle lakkolaisiakin.
Saattaa ymmärtää, että tapahtumat kokonaan yllättivät pataljoonan
saksalaisen upseeriston. Mikään tämäntapainenkaan ei olisi voinut
tulla kysymykseen saksalaisessa joukossa. Tällaista ilmiötä olisi
siellä pidetty ilmi kapinana, joka lyhyesti ja tarpeen vaatiessa mitä
ankarimmilla keinoilla olisi kukistettu alkuunsa. Yliluutnantilla oli
yksi ainoa jyrkkä kanta: — sotamiehet eivät saa politikoida, he tekevät
tinkimättä velvollisuutensa, ja sama mielipide oli kaikilla heillä
muillakin. Että he olivat innostuneita Suomen kysymykseen, että he koko
sydämensä lämmöllä olivat antautuneet mielenkiintoiseen tehtäväänsä ja
kaikkine voimineen pyrkivät yhteiseen, suureen päämääräämme — sitä ei
kukaan epäillyt. Mutta sotilaina he täyttivät heille annetut tehtävät
ja jättivät hallituksen huoleksi politiikan.
Von Coler kutsui joukon komppaniansa sotilaita luokseen, selittäen
heille miehekkäästi, mihin tämä kieltäytyminen johtaa. Hän käski
komppanian sivistyneitten henkilöitten tehdä muille selväksi aseman
kaikkine mahdollisine seurauksineen ja lopetti puheensa:
— Jos te ette ymmärrä, mitä nyt teette, olette te idiootteja; jos te
taas ymmärrätte tämän kieltäytymisen seuraukset ja kuitenkin teette
sen, olette isänmaanpettureita ja ansaitsette tulla hirtetyiksi. Tehkää
tämä selväksi tovereillenne!
Eräs henkilö, jonka voimakas, jalo persoonallisuus on ainaiseksi
painunut kolmannen komppanian miesten muistoon, on ansiokkain tämän
ikävän kuohunnan vastustamisessa ainakin meidän komppaniassamme. Tämä
mies oli Saksan sotaväessä vapaaehtoisena palveleva ruotsalainen
luutnantti Erik Hallström, kotoisin Uumajasta, siis pohjoismaalainen
koko sydämeltään ja sielultaan. Hän oli pitkä, solakka, korkeaotsainen,
sankarivartaloinen mies, ja hänen luonteessaan oli ihailtava annos
muinaisten viikinkien jaloimpia ominaisuuksia, ylpeyttä, kunniantuntoa
sekä rohkeutta ja seikkailuhalua.
Jo Missen asemissa ollessamme tuli tämä mies omituisesta kohtalon
oikusta komennetuksi pataljoonaamme. Länsirintamalta tultuaan hän
piti Missellä taistelemista tyynenä lepona, joka melkein vastasi
lomalla-oloa. Suomen olot hän tunsi hämmästyttävän hyvin ja antautui
koko sielustaan meidän asiallemme. Saksaan tulostaan hän mainitsi,
ettei hän voinut tyynenä nähdä, miten ympärysvallat kymmenkertaisella
ylivoimallaan kukistivat jaloimman germaanisista kansoista.
Hän oli kuin syntynyt vapaustaistelijaksi.
Nyt hän kutsui miehen toisensa perään luokseen tutkien ja kysellen,
mikä oikein oli ydinsyynä tuohon omituiseen liikkeeseen.
— Minä en koskaan voi uskoa, että noilla miehillä olisi pelkät huonot
tarkoitukset teoissaan! hän valitteli. Mutta missä on todellinen syy,
sanokaa se minulle?
Miehet selittelevät ja selittelevät. Hän ei pääse asian perille. Hänen
luokseen tulee kerran komea, pitkä sotilas, jonka kasvonpiirteet
todistavat synnynnäistä intelligenssia — latoja ammatiltaan.
— Sanokaa minulle, miksi ette halua jatkaa taistelua, miksi olette
tyytymättömiä? hän kyselee.
Mies selittää. He väittelevät, luutnantti alkaa syyttää miehiä
pelkuruudesta, vihan puna hehkuu hänen poskillaan.
Hätäytyneenä silloin mies vastaa:
— Taistellaanpa Suomessa, niin saamme nähdä, kuka ennen pelkää, mutta
täällä me taistelemme pimeydessä. Emme saa mitään tietoa kotimaastamme,
kannattavatko he meitä, tunnustavatko edes meitä koskaan.
Luutnantti katsoo, hänen silmänsä aukenevat:
— Todellakin, niinkö te olette eläneet täällä pimeydessä. Tietysti te
haluatte saada tietoja kotimaastanne. Teille täytyy toimittaa selvyys
asemastanne. Nyt ymmärrän teidän epätoivonne ja tiedän, missä vika on
ollut. Voin käsittää koko tuon ahdistuksen, missä olette eläneet. Minä
tahtoisin syleillä teitä näistä pelastavista sanoistanne. Enhän ole
voinut enkä tahtonut uskoa, että suomalaiset olisivat kykenemättömiä
kestämään rasituksia ja taistelemaan. Suomiystävänä sellainen kokemus
olisi minut masentanut. Mutta nyt luulen päässeeni asian perille.
Seuraavana iltana luutnantti Hallström kutsui luokseen noin
kymmenkunnan miestä kolmannesta komppaniasta pitäen heille verrattoman,
puheen, jonka yksityiskohtia en voi muistaa, vaikka sen herättämä
tunnelma on usein palannut mieleeni. Tuossa matalassa maanalaisessa
majassa ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kynttilä valaisi himmeästi
huonetta ja hämärästä näkyivät vain nuo ilmeikkäät kasvot, joilla
kaikilla kuvastui hetken suuri edesvastuu ja vakavuus.
Rohkaisevalta, uudelta ja erikoiselta tuntui jo yksinään sana
"asetoverit", jolla luutnantti H. alkoi puheensa, verraten entisiin
meistä käytettyihin "Leute" ja parhaassa tapauksessa "Jäger" sanoihin.
Jälkimäisissä ei koskaan tuntunut sitä lämpöä, sitä likeistä
suhdetta puhujan ja kuulijan välillä, kuin mikä tenhoavana kajahti
vastaan sanasta "asetoverit". H. sanoi nyt vasta päässeensä selville
meidän asemastamme ja lupasi tehdä voitavansa sen parantamiseksi.
"Saksalaiset", hän jatkoi, "eivät koskaan voi käsittää teidän nykyistä
käyttäytymistänne muuksi kuin rikolliseksi. Heille on sotilaskuri
kaikki kaikessa. Jos te rettelöitte ja kieltäydytte taistelemasta,
jättävät he teidät kokonaan, jättävät oman onnenne nojaan. He eivät
milloinkaan voi, eivätkä halua kuulua joukkoon, joka tahtoo lähteä
pois rintamalta. Jos Saksa hylkää teidät ja koko Suomen vapauden
asian, silloin se on mennyttä ikuisesti. Muistakaa, että silta
Suomen ja Saksan välillä on ollut vaikeasti ja suurin ponnistuksin
rakennettavissa; teidän on mahdoton päästää sitä hajalle, antaa sen
katketa. Huomatkaa, että yksin teistä riippuu tällä hetkellä Suomen
tulevaisuus — tuleeko se vapaaksi, itsenäiseksi valtioksi, vai
annetaanko sen ainaiseksi jäädä Venäjän ikeeseen. Teidän käytöstänne
pidetään täällä silmällä kaikkialla. Teitä tarkastavat ei vain
joukkoonne kuuluvat upseerit, vaan Saksan sotilasjohto ja valtiomiehet.
Teissä he näkevät kuvastimen Suomen kansasta. Jos te käyttäydytte
kehnosti, epämiehekkäästi, jättävät he teidät. Se kansa ei kykene
elämään itsenäisenä, he ajattelevat, on kehittymätön roskakansa. Me
emme tahdo olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa."
Hänen tuimissa, rehellisissä silmissään kiilsi liikutus. Hän sanoi
olevansa Suomelle vieras, mutta vapauden taistelemalla hankkiminen
poljetulle kansalle oli korkeimpia maallisia päämääriä, aate, jonka
puolesta kannatti vaikkapa kuoliakin.
"Nyt riippuu kansanne koko tulevaisuus teistä. Pojat, minä sanon teille
puolueettomana henkilönä: Teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta,
kuin taistella, vieläpä taistella niin tuimasti, että se huomataan ja
tunnustetaan, ja jos te sen päätätte tehdä, voitte olla vakuutettuja,
että minä puolestani panen kaikki alttiiksi isänmaanne vapausliikkeen
hyväksi ja samalla lupaan koettaa saada aikaan kaikkia mahdollisia
parannuksia asemaanne!"
Se puhe oli todella jotain muuta kuin mitä poikamme tähän asti olivat
tottuneet kuulemaan. Ei kukaan ollut heille puhunut rohkaisten toverin
tavoin.
Vain kuria, yksinomaan kuria oli tiukattu aamusta iltaan tälle
vapaajoukolle. Hyvää kuria ja järjestystä vastaan tietenkään ei
kenelläkään ajattelevalla ihmisellä ole mitään sanomista. Mutta
suomalaisen vapaajoukon kasvatuksessa olisi tarvittu jotain muutakin —
isänmaallisen hengen ja mielialan vireillä pitoa, henkistä kasvatusta,
ja se puoli oli laiminlyöty. Saksalaiset upseerit epäilemättä tajusivat
puheena olevan puolen sotilaskasvatuksessa. Onhan heillä jo miltei
sodan alusta alkaen ollut käynnissä laaja isänmaallinen opetustoiminta.
He pitivät kyllä esitelmiä meikäläisille ryhmän ja joukkueen
johtajille. Miten paljon jaloja neuvoja ja kokemuksia he antoivatkaan
noissa selväpiirteisissä esityksissään! Mutta miehistöä varten ei
mitään sellaisia tilaisuuksia valmistettu. Nuo siemenet lankesivat,
muutamia ilahuttavia poikkeuksia lukuunottamatta, maaperään, joka
silloin vielä oli liian kehittymätön niitä omaksumaan ja tekemään
muillekin hedelmää kantaviksi. Kaiken lisäksi oli olemassa liian
suuri juopa miehistön ja päällystön välillä pataljoonassamme. Aluksi
nämä eivät ymmärtäneet toisiaan nimeksikään ja kauan kului ennenkuin
he vihdoin oppivat yhteisten vaarojen, vaivojen ja kärsimysten
aikoina, monta syvää syytöstä ja katkeraa soimausta sekä tehtyään että
kärsittyään, käsittämään olevansa samaa kansaa, jonka esi-isät yli 700
vuotta ovat eläneet rinnakkain samojen kohtalojen alaisina, kansaa,
jonka kummallakin kieliryhmällä on sama kohtalo, sama tulevaisuus —
yhtä Suomen kansaa. Olen vakuutettu että valistunein, järkevin osa
sen on ymmärtänyt. Seuraavat ajat ja tapahtumat ovat mielestäni sitä
todistaneet. Tämän joukon kokemukset ovat olleet siksi kovat, että ne
ovat olleet enemmän kuin ennen kokonainen ihmiselämä omiaan avartamaan
käsitteitä, sovittamaan vastakohtia ja laajentamaan näköpiiriä. Ehkä
on joukossa niitäkin, jotka eivät ole tässä suhteessa mitään oppineet
eivätkä mitään unohtaneet, kuten historia lausuu Stuart-suvun jäsenistä
vanhassa Englannissa.
Leirillä olo-aika oli yleensä hengetön, raskas aika. Vain pienessä
tuttujen piirissä oli harvoilla suomalaisilla ylioppilailla
mahdollisuus edes henkevämpään keskusteluun. Saatetaan syyttää näitä
siitä, etteivät he yrittäneet saada leirielämää henkevämmäksi, panna
toimeen yhteisiä isänmaallisia iltoja, esitelmätilaisuuksia y.m.
On luonnollista, että he sen olisivat tehneet, jos sellainen olisi
ollut mahdollista. Mutta tavallisina sotilaina heillä ei ollut mitään
sanomista, ei lupaa eikä tilaisuutta esiintyä. Sotalaitoksessahan
yleensä kaiken tulee alkaa ylhäältäpäin, eikä meidän joukossamme
sotilaan suvaittu esiintyä esitelmänpitäjänä, ennenkuin vasta Libaussa
olot tässä suhteessa muuttuivat. Näin ollen jokainen hiljaa kokosi
katkeruuden sydämeensä arvellen, että tottapahan olot kerran Suomessa
muuttuvat.
Majuri Baier, jolle suomalainen pataljoona oli lempilapsi, hänen
tulevaisuutensa, kunniansa ja ylpeytensä, ryhtyi tarmokkaasti
vastustamaan pataljoonan keskuudessa syntyneitä hajoittavia virtauksia.
Aluksi hän antoi miehistölle pitkän julistuksen, joka innokkaasti
luettuna ja pohdittuna kiersi kämpästä toiseen. Koko julistuksen sävy
kuitenkin todisti, ettei kunnon majurimme ollenkaan tajunnut tilannetta
eikä ymmärtänyt suomalaista luonnetta.
Mitä oli majuri Baierilla sanottavana tyytymättömille suomalaisilleen?
Hänen julistustaan odotettiin jännittyneinä. Toivottiin saatavan jotain
selvityksiä tulevaisuudestamme, asiamme mahdollisuuksista, valaistusta
meitä ympäröivään pimeyteen.
Majuri Baier muistutti miehille, mitä kaikkea hyvää Saksan hallitus
ja ennen kaikkea hän itse oli meille tehnyt. Saksa oli antanut
meille ruuan, aseet, vaatteet, oli kustantanut matkamme Suomesta
asti, oli antanut meille ilmaiseksi kunnollisen sotilasopetuksen,
ja nyt pataljoonassa vielä mukistaan eikä ymmärretä olla kaikesta
tästä kiitollisia. Julistuksen loppuosassa hän kyllä lausui suoria,
miehekkäitä sanoja velvollisuuksistamme omaa isänmaatamme kohtaan.
Julistus ei paljonkaan miesten mieliin tehonnut, mutta kuohunta
pataljoonassa alkoi vähitellen tyyntyä itsestään, kun vastakkaiset
mielipiteet aikansa olivat taistelleet. Ajatteleva aines huomasi, että
jos Suomen asiaa todella tahdottiin ajaa, oli taistelua jatkettava,
oli tyydyttävä, luotettava Saksan voimiin, kykyyn ja haluun toteuttaa
Suomen itsenäisyyspyrkimykset.
Jonkun päivän kuluttua majuri kutsui muutamia miehiä kustakin
komppaniasta puheilleen selvittäen heille tilannetta ja tehtäviämme
omaltamme ja Saksan kannalta katsoen.
Pataljoonan esikuntakämpän edustalla olevalle kentälle muodostettiin
tuo sotalaitoksessa tuttu nelikulmio, jonka yksi sivu jää avoimeksi.
Majuri astui piirin keskelle ja puhui — aluksi pisteliäästi, mutta
sitten vakavasti taistelumme välttämättömyydestä.
"Minulle on kerrottu", hän lausui, "että pataljoonassa vallitsee
tyytymättömyys, että pataljoona ei halua taistella. Minulle on
kerrottu, että te haluaisitte lähteä johonkin rintaman taakse. Mitä te
siellä tekisitte, en tiedä! Sitten hän ilmoitti, ettei hän, eivätkä
muutkaan saksalaiset upseerit voi kuulua joukkoon, joka ei taistele
rintamalla. Jo yksistään sillä tosiseikalla, että pataljoona taistelee
saksalaisten rinnalla yhteistä vihollista vastaan, on suuri merkitys.
Tulevissa rauhanneuvotteluissa voidaan silloin vedota tähän tosiasiaan
ja Saksassa se herättää myötätuntoa kaikissa piireissä Suomen toiveita
ja pyrkimyksiä kohtaan.
"Älkää luulko", hän jatkoi, "että isänmaanne vapaudelle on
välttämätöntä että taistelut käydään itse Suomen maassa. Isänmaallenne
päinvastoin on parempi, että se säästyy sodan kauhuilta. Ei Irlannin
kohtaloa ratkaista Irlannissa, eikä Suomenkaan kohtaloa Suomessa
käydyillä taisteluilla, vaan Europan suurilla sotatantereilla yhteensä.
Kun siellä voitto saavutetaan, silloin vasta on teidänkin isänmaanne
vapaus turvattu. Minulle on kerrottu, että te tahdotte lähteä Suomeen
taistelemaan, mutta me tiedämme, että Suomessa tätä nykyä on noin
100000 venäläistä sotilasta. Mitä tämä pieni joukko voisi sellaiselle
ylivoimalle? Se tuhottaisiin heti, saamatta aikaan mitään hyötyä
isänmaalleen. Kaiken lisäksi Ruotsi ei laske meitä maansa lävitse,
Suomenlahti taas on täynnä miinoja. On olemassa vain yksi tie Suomeen,
se on taistellen avattava. Tuolla on se tie, (hän näytti kädellään itää
kohti) tuolla on tie!
"Katsokaa, tässä me seisomme jo sillä tiellä (hän näytti tannerta
edessämme). Tämä maankamara, millä me seisomme, on ennen kuulunut
Venäjään, ollut vihollistemme aluetta. Saksalaiset sotilaat ovat sen
valloittaneet."
Tähän tapaan majuri puhui. Hänen kylläkin terävä älynsä ei nähnyt
että Suomen kansan itse täytyi taistella, omalla verellään saavuttaa
vapautensa, ja kukapa varsinkaan saksalainen osasi aavistaa meidän
kansallista sotaamme tuona aikana, jolloin tsaarivallan sotajoukko
vielä mahtavana voimana suojeli pyhää Venäjää vihollisen iskuja vastaan.
Puheensa lopussa majuri lupasi vielä tuoda n.s. suomalaisen komitean
jäseniä Berlinistä ja Tukholmasta rintamalle asioista kanssamme
keskustelemaan. Heille oli silloin jokaisella tilaisuus ilmituoda
luottavasti toiveensa ja valituksensa.
Kuohunta pataljoonassa lakkasi, mutta suuri joukko kieltäytyneitä
lähetettiin rintaman taakse Zerksten-nimiseen hoviin, missä heistä
muodostettiin erikoinen n.s. rangaistusjoukkue, jota ankaralla
säälimättömällä kurilla oli totutettava ja kouluutettava kunnollisiksi
sotilaiksi uudelleen.
Epäilemättä ei tuon joukon henkinen kehitystaso ollut korkea. Sen
jäsenet, joukossa aniharva koulusivistystä saanut henkilö, olivat
lamautuneet, väsyneet, mikä seikka onkin omiaan osottamaan, miten
henkisesti kehittyneempi aines ruumiiltaan heikompanakin on kykenevä
kestämään enemmän yhdistyneitä henkisiä ja ruumiillisia rasituksia.
Mieluummin olisi tämän joukon halunnut selittää syyntakeettomaksi,
sillä sen jäsenten hermosto oli kokonaan epäkunnossa ja useissa ruumiin
heikkous ja rasitukset olivat lamauttaneet harrastuksen.
Miehet äkseerailivat Zerkstenin kentillä, murisivat ja tekivät
temppujaan. Mutta harvasta tuli enää sotilas. Saksalaiset taas
oppivat näissä miehissä huomaamaan erään uuden piirteen suomalaisessa
luonteessa — sen valtavan, järkkymättömän jäykkyyden, ja tuo
taipumattomuus hämmästytti heitä. Tuskin saattaakaan tavata missään
kansassa niin jyrkkää taipumattomuutta kuin esim. hämäläisessä ja
yleensäkin suomalaisessa, milloin nämä saavat päähänsä vastustaa
jotakin asiaa.
Osa näitä suomalaisen pataljoonan surun lapsia lähetettiin sittemmin
Bahrenfeldin vankileirille, mistä heidät kuukausien kuluttua kuitenkin
laskettiin siviilitoimiin ympäri Saksaa, monen miehen elämän oli tämä
kova koettelemus murskannut.
Marraskuun 3 p:nä sitten suomalaisen komitean jäsenet saapuivat
rintamalle. Siltäkin taholta oli tajuttu pataljoonan tarve
päästä henkiseen yhteyteen kotimaan kanssa ja saada virkistystä
yksitoikkoisessa asemasodassa.
Jälleen kokoontuivat komppaniain edustajat pataljoonan esikuntamajan
edustalle. On kirkas, aurinkoinen päivä. Saattaa aivan kuin ilmassa
tuntea sen jännityksen, millä tulijoita odotetaan, ja tuolla dyynien
rinteellä kiemurtelevalla ajotiellä vierivät jo vaunut.
Siviilimiehiä rintamalla! Harvinainen näky, mikä ehdottomasti samalla
on todistus Saksan sotilasjohdon harrastuksesta pataljoonaamme kohtaan.
Vaunuista astuu 4 miestä kentälle, vapaaherra Bonsdorff, johtaja Sario,
maisterit Donner ja Fabricius. Majuri on loistavalla tuulella. Hän
esittää tulijat jääkäreille lausuen: — Minä olen aina pitänyt teille
antamani lupaukset — niinpä nytkin. Minä lupasin hankkia suomalaiselle
komitealle luvan saapua rintamalle teidän luoksenne. Tässä he ovat.
Minä olen täyttänyt tämänkin lupaukseni. Ja nyt minä jätän teidät aivan
omiin oloihinne. Voitte puhua rauhassa kaikki asiat selviksi.
Majuri katseli meihin ällistyksissämme tuijottavaan sotilasjoukkoon
hymyillen pilkallisesti, mutta kuitenkin samalla hyväntahtoisesti.
Sitten hän tehden todellisen maailmanmiehen kumarruksen viittasi
herroille sivilisteille:
— Alkakaa hyvät herrat, minä menen, jätän teidät suomalaiset aivan
yksiksenne!
Suomalaisen komitean tehtävä oli sangen vaikea. Mitä heidän oli
sanottava tuolle tuimalle, kovia kokeneelle, nyt kuohumistilassa
olevalle joukolle? Ei ollut hyvä siviilimiehen, joka ei ollut
rintamalla heidän rinnallaan taistellut, raatanut tai seisonut vahdissa
öitä ja päiviä tuulessa ja sateissa, kestänyt sodan kuormaa ja
hellettä, lähestyä noita jyrkiksi kasvaneita luonteita ja — kehoittaa
heitä kestämään, kärsimään yhä edelleen, jatkamaan taistelua. Se
tehtävä totta tosiaan ei ollut helppo. Varmaankin tämä esiintyminen
oli harvinaisimpia noiden esiintymiseen tottuneiden miesten elämässä.
Varmaankin he olivat viettäneet unettomia öitä miettiessään, mitä
heidän sopi ja täytyi puhua jääkäreille.
Vapaaherra von Bonsdorff alotti puheiden sarjan:
— Hyvät pojat! Hänen jyrisevä miehen äänensä värisee liikutuksesta. Hän
kertoo, mitä uutisia komitean miehet ovat saaneet kuulla pataljoonasta
ja mitkä syyt ovat pakottaneet heidät lähtemään harvinaiselle
matkalleen, jättäen sitten puheenvuoron johtaja Sariolle.
Sarion puhe on suorasukainen selostus samasta, Suomen suhteesta
jääkäripataljoonaan. Hän selvittää loogillisesti ja kansantajuisesti,
että nykyhetkellä taistelun lopettaminen merkitsisi kaikkien niiden
siteiden katkeamista, mitkä monen vaivan ja työn kautta on saatu
solmituksi Suomen ja keskusvaltojen välillä.
Lopuksi puhuu maisteri Donner tilanteesta Suomessa ja siellä
vallitsevasta mielialasta pataljoonaamme kohtaan.
Hiiskumatta joukko kuuntelee synkkänä, sanattomana, punniten joka
lausetta, harkiten jokaista ajatusta. Tuntuu kuin ilma tuon joukon yllä
värisisi jännityksestä.
Epäilemättä on tunnustettava, että puhujat selvillä, eittämättömillä
todistuksillaan ja järkisyillä olivat vaikuttaneet kuulijoihin.
Sanoissa ilmenevä osanotto ja luottamus, jopa tunnustus joukon
tähänastiselle toiminnalle — joskin sen nykyiset puuhat ansaitsivat
ankaraakin arvostelua — oli koskenut läsnäolijain mieleen joko sitten
heidän itsensä sitä tahtoen tai tahtomatta.
Kuitenkin keskustelu tuli sangen kiivaaksi. Komiteakin sai kuulla
monta syytöstä. Valitettiin päällystöä vastaan, ruuan huonoutta,
pataljoonan perustamistoimet saivat ankaran arvostelun osakseen.
Kymmenen kysyi, yksi sai vastata, minkä ehti. Ja tämän kaiken kestäessä
jylhät granaatinräjähdykset tärisyttivät tannerta aivan dyynien takana
herättäen joskus huolestuneita ilmeitä sekä puhujissa että kuulijoissa.
Myöhemmin kerrottiin, että luutnantti Hase tahallaan oli vienyt n.s.
syöksyjoukon harjoituksiin aivan keskustelupaikan lähelle ja antanut
miestensä heittää kymmeniä käsigranaatteja vain pelotellakseen
siviilimiehiä.
Komitean jäsenten käynti oli huippukohta tässä vastakkaisten
aatevirtausten kuluttavassa, hermoja jännityksessä pitäneessä
taistelussa. Tämän tapahtuman jälkeen alkoi tilanne jälleen selvitä ja
kirkastua.
Mutta raskain mielin kävivät monet vakavat Suomen miehet jälleen
paikalleen rintamalle. Loppujen lopuksi oli selvinnyt sekin seikka,
että toiminnan siirtäminen Suomeen oli lykkäytynyt kaukaiseen
tulevaisuuteen — jos se ollenkaan oli mahdollinen. Vasta rauha
saattoi tuoda varmuuden isänmaamme asiassa. Miehet kävivät kuitenkin
paikoilleen. He olivat tehneet päätöksen, jolle tuskin kukaan muu
kuin mukana ollut osaa antaa oikean arvon, — päätöksen kaikesta
epämääräisyydestä huolimatta kestää, kärsiä ja taistella edelleen.
Siinä päätöksessä oli yksi ainoa toivon kipinä, sama mikä kuvastuu
Aarne Sihvon runossa:
— — "lass doch die Reste
irgend wann in Finnland stehn!"
— Vaikka minä ja monet muut jo olemme unohtuneita, kunpa edes pieni
jäännös joukostamme kerran seisoisi Suomen maakamaralla.
Mutta pataljoona oli pelastettu hajoamasta. Se taisteli yhä. Se oli yhä
matkalla viemässä vapauden viestiä sorretulle synnyinmaalleen.
V