Leveältä Mitaun — Riian valtatieltä johtaa vasta valmiiksi tullut suuri
puusilta Aa-joen yli kaupunkiin, n.s. Pappritz-Brücke, komentavan
kenraalin mukaan nimitetty. Sen yli kuormastot jyrisevät yötä ja
päivää. Kaupungin laidassa on ihana puisto ja ravintola, mistä
viehättävä näköala aukeaa yli Aan rantojen ja kylien. Titelmünden
valkea linna välkkyy harjulla, laajan vihreän puiston keskellä.
Toisella rannalla kohoavat kymmenet tehtaanpiiput hyljättyinä,
kolkkoina. Työ on tauonnut. Vainon veripäivät ovat sen pyhätöistään
karkoittaneet. Aa-joki virtaa leikkien, levähtäen, katsellen säihkyvin
kristallisilmin kuin ihmetellen autiutta ympärillään.
Tulemme kaupunkiin. Kadut ovat siistit, asumukset pienet, köyhät,
paitsi keskikaupungilla, missä muhkeat kivijättiläiset jo kohoavat
uuden ajan enteinä. Nuo suuret talot ovat sotilasviranomaisten
hallussa. Pienten mökkien kellahtavien ikkunain läpi näkyy joskus
vanhan lättiläisvaimon arat ryppyiset kasvot.
Sotaleiri-Mitausta emme välitä. Ohjaamme matkan syrjäkaupungille,
tuonne, missä vain muistot elävät, todelliseen Mitauhun, hyljättyyn,
autioon, kuolleitten kaupunginosaan.
Siellä kapeat kadut jo kasvavat heinää, talot hohtavat sammaltunein
seinin ja hyräilevät satujaan ammoin olleista onnen päivistä. Kuljemme
kirkon ohi, venäläisen, kupoolikattoisen. Sen jykevä rautaportti on
auki, vaikkakin ympäristö on tyhjä. Auki ovat kellotapulin luukutkin ja
tuolla ylhäällä riippuu vielä yksinäinen pieni kello liikkumattomana,
hiljaisena. Vain iltatuulessa se ikävöiden humajaa yli tuon tuskan ja
kärsimysten kyllästämän maan, soi rukouksiaan niitten puolesta, jotka
kaukana, kodittomina harhailevat, ikuinen koti-ikävä mielessään.
Haudoilla kirkon juurella kuohuu luonto kukkarikkauttaan. Tämän
kaupungin kuolleet ovat onnellisemmat kuin elävät nyt karkoitetut
asukkaat. Kuolleet ovat rauhanmajansa löytäneet ja keskiyön tullen he
voivat suvituulen hengähdysten mukana hiipiä kuulumattomin askelin
umpeenkasvaneita kukkapolkuja koteihinsa puutarhoihin ja pikku
taloihin. Ovet ovat kaikkialla auki. Villi ruoho peittää penkereet.
Kulkijalle, joka hartain mielin istahtaa hyljätyn asumuksen penkille,
nuo seinät, huonekalut, kertovat ja kuiskailevat yhtämittaa kuin kukin
koettaisi voittaa toisensa entiselämän kuvailussa.
Hyljätty asunto onkin todella suuri, syväsisältöinen taru, jota
yksinään on kuunneltava. Kuvat seinällä, isä, äiti, veljet, ja siskot,
tuossa he ovat ilmeikkäinä majan oikeat asukkaat, kaksi jopa ehkä kolme
ihmispolvea peräkkäin. Venäläiset puvut, mutta kasvot — slaavilaiset,
lättiläiset, vai ehkä baltilaiset? Vaikea sanoa! Tuossa on tyttö,
vaaleatukkainen, sinisilmäinen. Tuolla pitkä sorja poika sysimustille,
tulisine silmineen — sotilaspuvussa, lakki kallellaan venäläiseen
tapaan. Mitkä ovat heidän kohtalonsa olleet? Kuka voi siihen vastata.
Mielikuvitus yksin!
Nurkassa katsoo kainona huoneen hiljaisuutta Jumalan äidin verhottu
kuva. Kukaan ei ole sen pyhyyttä koskemalla loukannut.
Eräällä pöydällä on vielä nuottilehtiä, venäläistä ja saksalaista
musiikkia rinnan. Ei sota eikä vaino voi taiteen pyhitetylle
alueelle tunkeiltua raaistavana, epäpyhänä. Siellä on neron valta,
aatteen voima, taiteen jumalallinen lahja, joka lämmittää jokaista
ihmissydäntä, mihin kansallisuuteen kuulummekaan — köyhiä ja rikkaita.
Kirkon tornissa kumahtaa kello, viisari vierähtää muistuttaen
arkimaailmaa. Satumaailma väistyy sen äänten tieltä.
Äänettöminä vaellamme jälleen takaisin majoituskyläämme miettien
noita outoja ihmiskohtaloita — Mitaun kymmenien tuhansien koditonten
asukasten kohtaloa ja sodan valtavaa tragediaa.