Asumme pienessä keltaiseksi maalatussa huvilassa; sen akkunat ovat
rikotut, ovet kiskotut paikoiltaan. Asukkaat on venäläisten peräytyessä
pakotettu seuraamaan mukana Venäjän sydänmaita kohti.
Uteliaina pojat kulkevat ympäri tarkastellen kaikkea, mitä talon
asukkaat ovat jättäneet jälkeensä. Yksi tuo mukanaan vanhan padan,
toinen viikatteen. Löydetään vasara ja nauloja, millä paikataan
ikkunoita ja rakennetaan vuoteita. Taloista kuuluu kalske ympäri kylän.
Sievissä pikku puutarhoissa omenapuut vielä kukkivat, sireenit
lemuavat. Keskeltä puutarhaa on maasta kaivettu vahva raudoitettu
arkku, asukasten kätkemät kalleudet paljastettu ja viety. Erään talon
puutarhassa on hävitetty satoja mehiläispesiä, raa'asti kaadettu maahan
suureen monisarkaiseen mansikkamaahan, joka nyt villiytyy hoidon
puutteessa.
Eräs joukkue kaivoa kaivaessaan joutui joukkohautaan.
Hävityksen jäljet irvistävät huoneissa joka puolelta. Oven pielessä
viruu lehdet hajallaan lätinkielinen raamattu. Lattia on täynnä
papereita, kirjoja, kortteja ja valokuvia. Katselen ajatuksissani
lätinkielistä lukukirjaa. Siinä on nuoren kirjakielen runoa ja proosaa,
kirjallisuutta, minkä säilymisestä ei enää ole paljonkaan takeita tämän
Kuurinmaan ison-vihan jälkeen.
Kammoen ajattelee vuosi sitten täällä tapahtunutta murhenäytelmää.
On näkevinään nuo kasakkain piiskoillaan kodeistaan karkoittamat
vaikeroivat pakolaislaumat matkalla tietymättömään maanpakolaisuuteen.
Kuormat ovat täynnä asukasten kalleinta omaisuutta. Siellä astuvat
uupuneina vanhukset ja lapset, miehet ja naiset. Kaikkien kasvoilla
kuvastuu kurjuus ja epätoivo. Mitä sitten, kun hevoset uupuvat, kun
ruoka loppuu? Tavarat, kaikki vanhat isiltä perityt kalleudet täytyy
työntää tiensyrjään vihollisen saaliiksi. Matkaa jatkaa epätoivoinen
kerjäläinen, koditon maankulkuri.
Siten on suurin osa lätin kansaa ajettu kodistaan, konnuiltaan
häviämään Venäjän loppumattomaan lumimereen. Kuurinmaan rajoilla
vielä viimeiset sytyttelevät tuliansa katsoen kaihoten menetettyyn
paratiisiinsa, kunnes taas pelko panee peräytymään hyökkäävän
vihollisen tieltä saksalaisen tykistön säestäessä tätä valtavaa
murhenäytelmää.
On ääretön, sovittamaton rikos tuo suuren kansan murha, rikos, joka
huutaa kostoa pimeälle Venäjälle. On rikos 20:nnellä vuosisadalla
ajaa kokonainen kansa maanpakoon, varsinkaan kun käskyn antajalla ei
ole kykyä ruokkia eikä majoittaa onnettomia ja vielä enemmän, kun tuo
työ on turha. Saksalaisten etenemistä se kaikki ei ole minuuttiakaan
myöhästyttänyt.
Aina inhottavammalta tuntuu tuo raakalaistyö, tuo assyyrialaisten
ja babyloonialaisten sodankäyntitapa, kun tietää, että venäläiset
ovat toimittaneet sen vain rajamaillaan, vierasheimoisten kansain
keskuudessa. Venäjän sydän on sorrettujen, vierasten kansojen
ympäröimä. Vain se alue on taistelukenttänä, suojamuurina. Niiden
kansojen nuoret miehet ovat pakotetut taistelemaan venäläisten
riveissä. Säälimättä Venäjä uhraa nuo maat ja kansat oman kurjan
nahkansa pelastamiseksi — mutta uhraa turhaan. Kerran iskee Saksan
kostava miekka suoraan Venäjän sydämeen. Hindenburgin luona ollut
suomalaisen pataljoonan valiojoukko palaa ja he tuovat mukanaan tämän
suuren sotapäällikön toivomuksen: — Jumalan avulla on teidän asianne
onnistuva.