Ennenkuin saksalainen pataljoona lähtee rintamalle, varustetaan se
niin hyvin että siitä todella ei puutu nappiakaan. Viikon varrella
ennen lähtöä on joka päivä tarkastuksia. Kaikki, mikä on huonoa,
kulunutta, hyljätään ja uudet, lujat vaatteet, aseet ja varustukset
annetaan kelvottomien sijaan. Pidetään takkitarkastus, lakki-, housu-,
saapas-, kivääri-, pistintarkastus, miltei joka vaate- ja varuskappale
tarkastetaan erikseen. Lopuksi on yleinen pukutarkastus sekä vihdoin
viimeinen tarkastus siitä, sopivatko kaikki hihnat, laukut, napit y.m.
paikoilleen. Kun nappiakaan ei puutu, on komppania valmis lähtemään.
Toukokuun 20 päivän vaiheella suomalainen jääkäripataljoona
valmistui rintamakuntoon. Oli vuoden ihanin aika käsillä. Leiri oli
kauneimmillaan lehtipuitten peitossa. Kaikki kentät viheriöitsivät.
Tuntuipa miltei raskaalta erota tuosta sirosta kylästä, noista tutuiksi
tulleista harjoituskentistä, joilla monta vilua ja päivänpaahdettakin
oli kestetty ja ankarasti harjoiteltu.
Kuitenkin sieltä lähti mielellään. Olihan tuleva retki kuin ensi askel
synnyinmaata kohti. Nyt alkoi tosi toiminta, taistelu Suomesta. Kukaan
ei aavistanut, että se oli tuleva niin pitkäksi ja raskaaksi. Olimme
vakuutetut kevään suuren yleishyökkäyksen alkamisesta idässä heti
kun onneton Verdun-jakso oli loppuun suoritettu, ja edellisen syksyn
loistava eteneminen Puolassa ja Kuurinmaalla sekä Hindenburg-nimi
tuntuivat takaavan nopean ratkaisun sotanäyttämöllä.
Jokainen aavisti kuitenkin, että tuleva aika oli raskas taistelujen
aika, mutta se ajatus kasvatti rintoihin tarmon ja vakavan mielen.
Tämä mieliala tuli kauniisti esille illallisilla Kaiserhofissa, johon
etupäässä joukon akateemiset kansalaiset ottivat osaa. Laulut ja puheet
vaihtelivat molemmilla kielillä ja tuntui tosiaankin kerran kuin henki
olisi ollut yksi. Leirille saapunut vanha vapaaherra v. Bonsdorff
lausui puheessaan m.m.: — Koko Suomen tulevaisuus riippuu nyt tästä
pienestä joukosta. Ennen oli Suomella vähän ystäviä, nyt sillä on
ystävänä mahtavin kaikista kansoista, — Saksan kansa!
Harjoitusten yhä jatkuessa kului vielä viikon päivät lähtökäskyä
odotellessa. Kun joka pieninkin asia selitettiin oppitunnilla, oli
luonnollista, että pari, kolme kertaa esitelmöitiin rautatiematkasta
ja käyttäytymisestä sen kuluessa. Juuri ennen lähtöä saapui kolmanteen
komppaniaan uusi luutnantti, Lindner nimeltään ja siviiliammatiltaan
opettaja. Hänen puheensa olivat aito saksalaismallisia, helppotajuisia,
järjestelmällisiä ja perusteellisia. Puhuipa hän mistä tahansa, aihe
oli aina jaettu kolmeen osaan.
— Also — — erstens, zweitens und drittens! Mutta näiden kolmen kohdan
jälkeen seurasi aina vankka "aber" ja tämän otsakkeen alla kaikki
mahdolliset poikkeustapaukset. Hänen esitelmänsä rautatiematkasta
oli luonnollisesti myöskin jaettu kolmeen osaan: i) junaan nousu, 2)
käyttäytyminen vaunuissa matkalla ja 3) junasta poistuminen. Kaikki
muu, mikä ei mahtunut näiden otsakkeiden puitteisiin, selvitettiin
aber-sanan jälkeen. Kaikessa tapauksessa noita esityksiä mieli virkeänä
kuunteli niiden selvyyden vuoksi.
Toukokuun viimeisen päivän aamuna komppaniat kokoontuivat viimeisen
kerran kasarmien pihalle kaikki tamineet mukana. Nuo pitkät, vihreät
rivit olivat sotaisen näköiset ja ryhti hyvä. Upseerit asettuivat
paikoilleen. Kajahti komennus. Rivistö lähti liikkeelle. Porin marssi
raikuu torvista. Kasvot ovat vakavat kaikilla. Niissä kuvastuu
pidätetty tarmo ja koura puristaa lujasti kiväärin tukkia. Eräs
Lappajärven poika kuiskaa: "Ihan haluttaa itkeä!" — Suomalaiset
jääkärit astuivat ensi askeleensa kotimaata kohti. Marssi kävi kylän
läpi. Koko väestö oli liikkeellä, ovet, ikkunat auki, nenäliinat
liehuivat.
Juna oli valtavan pitkä, onneksi kolmannen luokan vaunuja. Jokaiseen
osastoon pakattiin ryhmä kimpsuineen kampsuineen. Torvi törähti, kaikki
astuivat vaunuihin. Pitkä, kimeä vihellys. Juna liikkui, maisemat
häipyivät taakse, jäi punakattoinen Lockstedtin leiri. Sen kuuluisa
Wasserturm painui metsän peittoon.
Liikkeelle lähtiessämme kajahti raikas eläköönhuuto pitkin junaa. Oli
kaunis nähdä tuo laaksojen läpi kiemurteleva juna, jonka akkunoiden
kohdalla helotti häikäisevä rivi vihreitä pukuja, iloisia, nauravia
kasvoja. Eri ikkunoiden välillä kävi hilpeä leikinlasku, vaunusta
vaunuun kun lähetettiin sanoja ja komennuksia.
Hiljaa, tavarajunan vauhdilla, porhalsimme eteenpäin. Sotilasjunat
kulkevat yleensä hiljaa, milloin ei ole erikoista hätää. Usein ne
tekevät pitkiä kierroksiakin, että vakoojain olisi vaikea saada
selville, mihin kukin rykmentti kuljetetaan.
Pohjois-Saksan kaupungit kaartuvat ohitse. Lübeck'in asemalta kajahti
junan ohi kulkiessa Maamme-laulu. Kaupungin suomalaiset olivat
kokoontuneet asemalle lausuakseen viimeiset onnentoivotuksensa Suomen
jääkäreille.
Hammersteinissa pistivät erikoisesti silmiin laajat, miltei silmän
kantomatkan päähän ulottuvat vankileirit. Leiri lienee Saksan
suurimpia. Rautatien molemmin puolin avautuva tasanko on ympäröity
korkealla rautalanka-aituuksella. Asunnot ovat kaivetut hietamaahan,
vain katot ja ilmareijät kohoavat yli kentän. Ulkona liikkuvien
tuhansien vankien enemmistö oli venäläisiä. Näimme taas nuo tutut
harmaat sinellit ja nenässä tuntui ryssän haju. Musikat olivat
välinpitämättömän näköisiä. Jotkut heilauttivat kättään itäänpäin
viitaten kuin sanoakseen: "Menkää vain sinne miesten syöjille sijoille,
menkää menehtymään, me jäämme mieluummin tänne."
Yhä eteenpäin yötäpäivää. Ainainen jyrinä ja katseleminen alkoi
väsyttää. Miehet makailivat telttakankaissaan, joita olivat
ripustelleet vaunun kattoon, toiset nukkuivat penkeillään. Virkeimmät
soittelivat huuliharppujaan tai savikukkojaan.
_Königsberg_ — linnoitus, laaja kaupunki jylhine tiilikasarmeineen.
Ensimäinen näkemämme juna haavoittuneita saapui vastaan. Se oli pitkä
juna, mistä näkyi siteitä, verta ja tuntui formaliinin haju.
— Voi käydä niin että jonkun viikon kuluttua palaamme takaisin tuolla
junalla, kuului vakava ääni.
Muut vaikenivat: — Olkoon niinkin. Isänmaa on vaatinut!
_Itä-Preussi_, venäläiskauhun ja kasakkain hävityksen kärsinyt maa,
Hindenburgin ja Saksan armeijan loistavimpien voittojen maa, Saksan
vapautettu vilja-aitta! Sodan jälkiä alkaa näkyä. Siltojen ympärillä
on piikkilanka-aitaukset, aukeiden laidoissa näkyy ampumahautalinjoja.
Siellä täällä törröttää autio, puoleksi murtunut tehtaan piippu
korkeuteen kertoen sodan tihutöistä.
— Ja tuolla, tuolla, katsokaa!
Pienen metsäsaarekkeen reunassa on hautakummulla kaksi ristiä ja niiden
juurella kukkaseppeleen ympäröimänä saksalainen sotilaskypärä. Täällä
on taisteltu.
Miten tarkkaan ensi kertaa rintamalle matkaaja katseleekaan sodan
jälkiä, sen puolustus- ja hävitystöitä, taistelujen merkkejä! Sanoin
kuvaamattomia tunteita hänessä herättävät sotilashaudat. Kaukanahan
häntä itseään vartovat sotakentät, taistelut ja monet kovat,
raudankovat ihmiskohtalot.
Itä-Preussi, ihmeiden maa! Se on ollut oikea Saksan vilja-aitta,
nisun ja rukiin maa. Sanomalehdistä on kyllin tunnettu tuo ankara
onnettomuus, mikä sodan alussa kohtasi tätä kaunista rikasta
aluetta. Venäläisten kasakkaparvet kiitivät poltellen, ryöstellen
ja ennenkuulumattomia julmuuksia harjoitellen laajalti ympäri maata
ja peräytyessään vihollinen vei kaiken, mitä arvokasta ehti saada,
mukanaan Venäjälle.
Toisaalla seudut, aivan taistelupaikatkin, ovat kärsineet sangen
vähän, toisaalla taas hävitys on ollut ankara. Mutta mieli riemastuu
katsellessa sitä työtä ja virkeää toimintaa, mikä jälleen vallitsee
hävitystä kärsineillä alueilla. Siinä on jälleen todella esimerkillinen
kuva saksalaisesta "Bienenfleiss" uutteruudesta, kuten he itse sanovat.
Eräs aikakauslehti kertoo mieltäkiinnittäviä asioita tämän alueen
kuntoon panosta, saksalaisen työn ja tarmon tuloksista seuraavaan
tapaan:
"Heikoin on rakennus- ja parantelutoiminta pohjoisosissa Tilsitin ja
Memelin välillä, mutta seuduissa, missä rakennusainetta on kylliksi,
talot ovat pian nousseet tuhastaan. Asukkaille on uudelleen hankittu
eläimiä, karjaa kaikenlaista. Ensin on pystytetty tallit ja navetat
ja niihin laitettu ihmisille jonkinlaiseksi hätäasunnoksi huone tai
pari. Kun eläimet on saatu kunnon katon alle, rakennetaan ihmisasunnot
uudestaan hallintavirastojen tarkkojen määräysten mukaan. Itä-Preussi
on merkillisen nopeasti parantanut haavansa. 35 kaupunkia ja 1900
maapitäjää joutui kärsimään sodan kauhuja ja hävitystä. Muun muassa
venäläiset veivät 872,000 nautaa, maasta joitten avulla kenraali
Rennenkampf aikoi uudistaa ja parantaa karjarodun Itämeren maakunnissa.
Joulukuun 1 p:nä v. 1914 oli tilastotietojen mukaan Itä-Preussissa
jälellä 903,137 nautaa, 183,955 lammasta ja 28,462 vuohta, jotavastoin
15 p:nä maaliskuuta v. 1916 vastaavat luvut olivat 1,69,645, lehmää,
351,700 lammasta ja 43,791 vuohta. Samaan tapaan on edistys käynyt
maatalouden aloilla. V. 1914 ei koko satoa voitu korjata, kaikkialla
kun puuttui työvoimaa, vaunuja ja hevosia, vaikkakin sotaväkeä tuotiin
avuksi. Vuonna 1915 maanomistajat jo yleensä itse korjasivat sadon.
Vuoden 1916 laajat, viheriät viljaulapat ovat mitä kaunein todistus
kansan työkunnosta!"
_Tilsit_. Tässä on siis tuo historiallinen paikka, missä vuonna 1807
Ranskan mahtava keisari Napoleon I ja Venäjän hallitsija Aleksanteri
I ratkaisivat Suomenkin kohtalon. Voimakkaalla persoonallisuudellaan
Napoleon hurmasi Venäjän nuoren ihanteellisen tsaarin, antoi tälle
tehtäväksi niskottelevan Ruotsin kurittamisen ja siitä toimesta
palkaksi Suomen. Tuossa kylmässä sopimuksessa ei kansan mieltä eikä
tahtoa kuultu.
— Mennään tekemään uudet ja paremmat sopimukset, kuuluu jääkärijoukosta.
Kokonaisvaikutus Itä-Preussista on erittäin eloisa ja vilkas, aivan
toinen, minkä kouluissa tavallisesti saa maantieteen tunneilla.
Seuraavana aamuna heräämme — Kuurinmaalla. On pilvinen päivä.
Kummastellen katselemme ikkunasta uusia maisemia ja huokaus tunkeutuu
rinnasta: — Venäjän vallan raukat rajamaat! On kuljettu rajan yli,
kaikki on muuttunut. Laajat, silmänkantamattomat metsät peittävät maan.
Pellot ovat viljelemättä, talot mustat, ränsistyneet. Kurjia autioita
hökkeleitä siellä täällä.
Jokilaakso. Silta räjäytetty. Mustat palaneet jäännökset törröttävät
rannalla puoleksi vedessä. Piikkilangat repaleina, risuesteet murskana.
Rantatöyräällä on juoksuhautoja. Jokilaaksossa on käyty laaja taistelu.
Saksan sotavoimat ovat voittajina tunkeutuneet eteenpäin pyhään
Venäjään.
Asema livahtaa ohi. Sen rakennukset ovat raunioina, mustana poro- ja
soraläjänä. Radan varrella näkyy räjähtäneitten granaattien kuoria
ja sirpaleita. Kaidoilla kärryteillä harvoin näkyy laiha hevonen ja
venäläiset nelipyöräiset vankkurit, valjaissa tuo tuttu, korkea vemmel.
Rattaitten sisään kyyristyneenä istuu vanha vaimo. Hänen kasvonsa
ovat ryppyiset, pelokkaat. Kavalat silmät pälyvät kulkijan harmaan
villasaalin laskosten alta. Paljon kärsineen ihmisen kasvot, ensimäinen
Kuurinmaalla näkemämme asukas, — alkuasukas, haluttaisi sanoa, häipyy
näkyvistä. Nuo kasvot, tuo kurjuuden kuva painuu kauaksi mieleen.
Nyt vasta meille selviää sodan koko traagillisuus — selviää laajan
luonnonrikkaan Kuurinmaan kohtalo. Iso-viha on käynyt Kuurinmaalla.
Kaikki hävitetty, tyhjennetty, asukkaat karkotetut kylistä ja
kaupungeista, kuljetetut Venäjän erämaihin kurjuuteen ja kuolemaan.
Pelloilla tuolla on vielä mustia pilkkuja — kasakkain polttamien
heinäsuovien jälkiä. Teiden varsilla on vieläkin rattaiden jäännöksiä,
rikkinäisiä pöytiä, saaveja — pakolaisjoukon jälkeensä jättämää
omaisuutta.
Kaameat kuvat täyttävät mielen. Tuossako on kuva isänmaamme kohtalosta.
Käykö senkin noin, ennenkuin vainolainen on kotiseudultamme
karkoitettu? Siinä on silmäimme edessä synkät jäljet kuuluisasta
venäläisten sodankäyntitavasta — Suvorovin metoodista, jota venäläiset
upseerit vieläkin rajamaissa käyttävät. Venäläiset! He ovat hyviä
hävittämään, vahinko vain, että he ovat niin huonoja rakentamaan!
Mutta uusi polvi ja uudet ihmiset astuvat täälläkin entiskansan
hylkäämille pelloille ja rakennuksille. Tuolla saksalaiset sotilaat
niittävät heinää, perkaavat penkkejä. Hävitettyjen siltojen viereen
tehdään uusi, puinen. Asemarakennukset kuin kasvavat maasta.
Sähkölennätin, ja puhelinlankoja vedetään rautatielinjoja pitkin.
Kuurinmaa on mainio viljelysmaa, oikea tulevaisuuden leipämaa. Saksan
hallussa se pian antaa kaksinkertaisen sadon ja kerran kymmenkertaisen.
Metsiä, hökkeleitä, mustia, valtavia metsiä ja olkikattoisia taloja.
Ratakiskot uppoavat yhtyen kaukaisuuteen. Puhelinlinjat ulisevat
tuulessa. Yhä vieraammilta kaikuvat paikkojen nimet. Kymmeniä, satoja
kilometrejä olemme kiitäneet ventovierasta maata. Tuntuu siltä kuin
matkaisimme kotimaasta ääretönten etäisyyksien taa.
Asematalon seinällä riippuu suuri valkea taulu: -
_Ope-ra-ti-ons-ge-biet_.
Mi-mitä? Sotatoiminta-alue!
Varhainen aamu. Aurinko heloittaa kirkkaasti itäiseltä taivaanrannalta.
Junan ikkunoista näkyy aamuvalossa välkkyvä aukea kenttä. Talot ovat
valoisat, entistä paremmin rakennetut, tehtaita, korkeita savupiippuja,
taloja — katuja — — — suuri komea kaupunki, Kuurinmaan pääkaupunki
Mitau leveän Aa-joen varrella.
Juna pysähtyy suuren, tiilisen asemarakennuksen eteen. — Kaikki
ulos vaunuista, ruokakupit mukaan! kajahtaa komento. Komppaniat
kokoontuvat avaraan ruokasaliin, missä koko pataljoona yht'aikaa mahtuu
aterioimaan. Asemalla on suunnaton liike. Kuorma-autot jyrisevät,
siellä on tykistöä suurta ja pientä ja tavaraa jos minkä laatuista.
Sotavangit ahkeroivat niitä lastattaessa. Tuossa eräs innokas
maanpuolustaja auttaa venäläistä suuren laatikon vääntämisessä ja
lopulta lykkää kiväärinsä vangin käteen tarttuen itse työhön koko
hartian väellä.
Olemme Riian rintaman suurimmassa etappikeskuksessa, noin puolentoista
penikulman päässä taistelulinjasta. Huolimatta siitä, että venäläiset
ovat tyhjentäneet kaupungin, siellä vallitsee nyt kuohuva elämä. Junia
saapuu ja lähtee. Sotilaita, vankeja, tavaroita, hevosia on kaikkialla.
Aa-joen sillat ovat korjatut, uusia varastohuoneita rakennetaan.
Kaupungin laidassa kohoaa korkea tähystystorni, missä sotilastähystäjä
tarkkaa ympäristöä.
Jääkäripataljoonan jälleen marssivalmiiksi järjestyessä sattuu
välikohtaus, joka huvittaa poikia. Eräs Iivana saapuu rivistön
vierelle, katsella töllistelee sitä hetken suu auki, pudistaa sitten
päätään ja huokaa: "Riga kaputt!"
Torvet törähtävät. Pataljoona marssii noin 6 kilometrin päässä olevaan
huvilakylään asettuen sen autioihin rakennuksiin toistaiseksi lepäämään
matkan rasituksista.