Turun asemasilta vilisee väkeä. Maalaiset ovat käyneet kaupungissa
jouluostoksillaan ja palaavat koteihinsa paikallisjunissa. Virkamiehet
matkustavat pyhiä viettämään perheidensä tai sukulaistensa luo
maaseudun talvisen luonnon rauhaan, kauaksi kaupungin työstä ja
hälinästä ihailemaan lumisia metsiä ja hankikenttiä. Kaikilla on kiire,
ja kaikki ovat hyvällä tuulella. Joulujuhlan ajathan yhä vieläkin
tuovat ihmeellisen onnentunteen ihmisten rintaan.
Asema on täynnä väkeä ja sähkölyhtyjen hohteessa siellä käy vilinä kuin
muurahaispesässä.
Juna pohjoiseen lähtee 10 minuutin kuluttua. Se alkaa jo täyttyä
väestä. Santarmit kulkevat valppaina edestakaisin tutkien matkustajia.
Voihan sitä liikkua kaikenlaisia epäiltäviä henkilöitä sota-aikana
kaikenlaatuisilla asioilla.
Pahan ilman linnut!
Ja pahaksi on todella ilma käynytkin — koleaksi. Pakkasta on 25
astetta, ja rannikkoseudun kosteus lisää sen tuntuvaisuutta.
Parin toverini kera seison vaunun vieressä, jonka kylkeen kiinnitetty
taulu ilmoittaa "Tornioon".
Matka tuntuu huimaavalta. Halki koko Suomenmaan ja sitten — —
— Asemakello soittaa kolmannen kerran. Matkustajat kiiruhtavat
paikoilleen.
— Näkemiin!
— Hyvästi, hyvästi!
— Tule pian takaisin!
Juna viheltää ja lähtee liikkeelle; hiljaa heilahdellen kiitää se
ohi tutun, kotoisen Auran kaupungin. Joka talo, jokainen taakse
häipyvä katu on tuttu, vie iloisen muiston mennessään huolettomilta
lapsuuspäiviltä, kouluajoilta.
Koskapa näen sinut jälleen, kaunis, rauhaisa Turku!
Tuomiokirkon torni kaartuu majesteetillisena etelään.
Hyvästi Turku, Varsinais-Suomi, kotiseutu!
Juna kiitää kylien, vainioiden ja metsien läpi pohjoista kohti. Vaunut
ovat kylmät. Ikkunoista käy viima.
Ilta pimenee. Synkkinä kohoavat kuusimetsät tummaa taivaanrantaa
vasten. Tähdet syttyvät niin kirkkaina kuin ne yksin Suomessa voivat
kimmeltää.
Tupien valot vilkkuvat pimeästä, — rauhallisten maalaistupien valkeat.
Siellä joulukuuset jo ovat nurkassa sulamassa ja ihmiset hyörivät
suloisissa jouluaskareissaan. Miten onnelliselta tuntuukaan elämä
tuolla maaseudun pirttien rauhaisissa kätköissä, työ ja ahertaminen,
elämä iloineen ja suruineen. Suomessa on vielä rauhaa, leipää ja
huvituksia. Sota-ajan rasituksia ei vielä tunneta. Vain asemilla oleva
sotilasvahti muistuttaa epätavallisista oloista.
Mieltä raukaisee, lukeminen ei huvita, ajatukset hyppivät milloin
minnekin rauhaa saamatta.
Tartun yhä uudelleen kirjaan. Pari sivua luettuani en muista sisällöstä
mitään.
Tämähän on mieletöntä! Heitän kirjan penkille, nojaan syvälle istuimeen
ja koetan olla välittämättä vaunuyleisöstä.
Varkain livahtaa ajatus kotiin, rauhalliseen maalaispappilaan.
Äkkinäisellä liikkeellä koetan saada ajatukseni muualle.
Konduktööri astuu vaunuun.
— Piletit!
Oma lippuni on Kemiin, toverini Tampereelle. Ojennan piletin
konduktöörille. Hän tarkastelee sitä.
— Pitkä matka.
— Ja tässä pakkasessa! valittelen.
— No niin kauan kun saa vaunussa matkustaa, vastaa hän leveästi, ei
pakkanen haittaa.
Virkamies lähtee vaunusta.
— Mitähän se meidän kanssa rupesi puheisiin, kyselee toverini rauhaton
ilme kasvoillaan.
— Tavallista lörpötystä!
Juna kiitää nopeasti, veturi sähisee, savu ja kipinät lehahtavat
pimeään metsään. Sinne jälelle jäävät Loimaat, Mellilät, Humppilat,
Toijalat.
Iltamyöhään saavumme Tampereelle. Juna pohjoiseen lähtee vasta 2 tunnin
kuluttua. Menemme kaupungille kävelemään.
Tampere on pukeutunut viehättävään talvipukuun. Katuelämä on
vilkas, puistot talvihuurteessa. Kahvilat, ravintolat, elävät kuvat
täynnä väkeä, Kuulemme ihmisten puhuvan suurista varustustöistä,
juoksuhautojen kaivamisesta Tampereen lähistöllä, jopa itse sen
kuuluisissa puistoissakin.
— Kaivakoot nyt juoksuhautansa Pietariin asti, sinne heille juoksu
tulee kumminkin, toverini kiivailee.
Vanhat valitukset venäläisen sotaväen majoituksesta, heidän röyhkeistä
vaatimuksistaan, jopa väkivaltaisuuksistaankin ovat yhä puheenaiheena.
Pitäväthän he Suomea miltei vihollismaana. Eräs nuori upseeri kuului
luulleen tulleensa Suomeen kapinaa kukistamaan ja ihmettelevän kansan
rauhallisuutta.
Se tapa, millä suomalaiset sodan alussa suhtautuivat venäläisiin,
olisi ansainnut erikoisen kiitoksen ja arvonannon Venäjän hallituksen
taholta. Mitä kauneimmalla tavalla suomalaiset vaaran tullen
osoittivat uskollisuuttaan, mutta Venäjän hallitus juuri silloin
uusilla toimillaan ja suunnitelmillaan mitä syvimmin loukkasi kansamme
oikeudentuntoa ja katkeroitti mielet maassa. Suomalaiset olivat
uskollisuutensa palkaksi toivoneet saavansa oikeutensa takaisin.
Venäläisten toimet vieroittivat meidät sitä enemmän tuosta kansasta,
jolta ei maallemme mitään oikeutta ollut odotettavissa. Keskinäinen
luottamus oli ainiaaksi menetetty.
Ihmeellinen tunnelma täyttää mielen katsellessamme yli jäätyneiden
järven selkien länttä kohti talviyöhön, jossa vain tähdet välkkyvät.
Olemmehan täällä historiallisella maaperällä. Tuolla kaukana on Nokia,
missä pohjalaiset muinoin taistelivat Flemingin rautakylkiä vastaan.
Kenties siellä kerran taas välkkyvät leiritulet ja taistelu käy
Tampereesta, noita venäläisten kaivamia juoksuhautoja vastaan. Vielä
kait siellä Pohjanmaalla Ilkan työt elävät kansan suussa.
Palaamme takaisin asemalle. Liike on vilkas. Junat saapuvat ja
lähtevät, mutta pohjoiseen lähtevä juna ei saavu aikanaan. Kuuluu
myöhästyneen kauan. Tunti kuluu, toinenkin. Odotus alkaa jo
hermostuttaa. Hiljaa sadattelemme koko rautatielaitosta ja varsinkin
sen hallitusta. Hallituksen sadatteleminenhan oli siihen aikaan tullut
tavaksi. Emmekä me olleet ainoat hermostuneet matkustajat.
Asemasillalla kulkee taaja joukko ihmisiä edestakaisin matkalaukut
kädessä, huolestunut ilme kaikkien kasvoilla.
— Varokaa Tampereen asemalla, oli eräs tuttavani sanonut. — Siellä
vilisee vakoojia. Ne voivat astua junaan ja seurata mukana.
Ja nyt meidän täytyy kävellä yli 2 tuntia edestakaisin tällä
petollisella asemasillalla tietämättä, missä vakoilijain silmät
kiiluvat meitä seuraten.
Toverini ostaa varovaisuuden vuoksi piletin Ouluun. Taas jatkamme
kävelyä visusti tarkastellen jokaista vastaantulijaa. Kaksi miestä
erikoisesti herättää huomiotamme aluksi sen vuoksi, että kuulemme
heidän ostavan matkalipun Kemiin.
— Siinä ne mukaan lähtevät vakoojat nyt ovat. Sehän on selvä,
aprikoimme. Toinen heistä on vilkas, tummaverinen, toinen
pitkätukkainen, vaaleaverinen, silmälasit nenällä. Hän katselee
meitä joka kerta ohikulkiessamme synkin, epäluuloisin katsein saaden
vastaukseksi yhtä leppymättömiä silmäyksiä.
— Oikea vakoojan ulkomuoto, arvelee toverini. Päätämme joka tapauksessa
mennä eri vaunuun päästäksemme tuosta epämiellyttävästä seurasta.
Juna porhaltaa asemalle. Ovet tempaistaan auki, ihmistulva syöksähtää
kylmään yöilmaan. Toiset pyrkivät vaunuihin sisälle. Saamme onneksi
pikku osaston haltuumme ja odotamme myhäillen lähtöä.
Mutta kauan viipyy veturi vihellellen, valitellen, muutellen raiteelta
toiselle, ja kärsimättömyys alkaa uudelleen vallata mielen.
— Mitä se nyt siinä pihisee koko ikänsä!
— Yskän lienee saanut kylmässä.
Vihdoin, vihdoinkin huojahtaa vaunu ja hyvän sysäyksen saatuamme
kiidämme jälleen kevyesti eteenpäin.
Mutta samalla aukeaa ovi, ja juuri nuo epäilemämme henkilöt astuvat
vaunuun asettuen aivan läheisyyteemme istumaan.
— Hepä täältä puuttuivatkin!
Tunnelma on kuin onkin särkynyt. Koetamme käytöksellämme
suorastaan osoittaa noille tunkeilijoille, että haluamme pysyä
heille mahdollisimman vieraina. Heidän katseensa, varsinkin tuon
pitkätukkaisen, ovat, mikäli mahdollista, vielä epäystävällisemmät.
On myöhä yö. Sovittaudumme nukkumaan, mutta uni ei tule silmiin.
Vain yleinen rasitus tuntuu sekä ruumiissa että sielussa. Ja joka
kerta silmät ummistettuani olen tuntevinani tuon pitkätukkaisen
matkakumppanimme synkät, vakoilevat katseet.
Juna kulkee perin hitaasti. Eräällä pikkuasemalla seisotaan taas pari
tuntia. Sotilastarpeita kulettava juna kuuluu jääneen jonkun mäen alle
ja meidän veturimme on täytynyt lähteä sitä auttamaan. Siten juna
myöhästyy myöhästymistään. Harmaa talviaamu sarastaa. Taivaanranta on
verenpunainen, ilmassa sumua. Pakkanen yhä kiihtyy. Savut nousevat
kohtisuoraan korkeuteen. Jo katsellessaan ulos saa kylmänväristyksiä.
Epäilyttävät matkatoverimme nukkuvat, tai ovat nukkuvinaan. Vihdoin he
alkavat tehdä nousua. Pitkätukkainen katsahtaa ensin toveriini, sitten
minuun, näyttää ällistynyttä naamaa.
— A-a-anteeksi, mitä kello on? hän kysyy.
— Kahdeksan, vastaan lyhyesti ja alan katsella ulos ikkunasta.
Hän änkyttää jotain kiitoksen tapaista, mutta tunnen, että tämä ensi
keskustelumme on vain pahentanut välejämme.
Päivemmällä elämä alkaa vilkastua. Asemilla kulkevat paksuturkkiset
herrasmiehet sikari hampaissa. Sotilaat kyyröttelevät odotushuoneissa
tulisijan ympärillä. Koko Suomi tuntuu värisevän vilusta. Juna
on myöhästynyt yli puolen vuorokautta. Rautatievirkailijoita ja
kaikenkarvaisia liikennetarkastajia kulkee junassa koettaen saada
selville myöhästymisen syitä. Matka jatkuu pitkin lakeaa, lumista
Pohjanmaata.
Seinäjoella on liike vilkas, pakkasta 40 astetta. Vaunu alkaa olla
tulvillaan väkeä. Oikea joululiike vallitsee Pohjanmaan rautatiellä.
Eräs keski-ikäinen herrasmies alkaa keskustella.
— Minne on matka? —
— Ouluun, vastaan rohkeasti.
— Niinkö, oletteko kotoisin Oulusta?
— En, matkustan sukulaisten luo joulua viettämään.
— Oletteko ennen käynyt Oulussa?
— En koskaan.
Hän innostuu kehumaan Oulua, Pohjanmaan helmeä, sen kauneutta,
sen liike-elämää. Hän on innostunut kotiseudun ystävä ja puhuu
mukaansatempaavasti.
Ennen Ouluun tuloa on passitarkastus. Santarmi suomalaisten
poliisimiesten seuraamana kulkee junan läpi. Poliisikamarin leimat
nähtyään he ovat tyytyväisiä. Kaikki käy hyvin, paperit ovat
asianmukaisessa kunnossa. Pohjanmaalla näkyy olevan tiukka järjestys.
Kuulemme, että Tornioon ei pääse muuten kuin kaupungin poliisilaitoksen
antamilla lupalipuilla.
Oulussa lausumme jäähyväiset matkatovereillemme. Juna kiitää puhkuen ja
sähisten Kemiä kohti. Se on pian jo vuorokauden myöhästynyt.
Vaunussa on nukuttava toinenkin yö. Kylmä viima tuo nuhaa ja
yskää. Pakkanen vain ei hellitä. Pohjanmaan lakea luonto kuitenkin
ulappamaisilla näyillään virkistää mieltä.
Joskus matkustajat katselevat meitä epäluuloisin silmin. Sanoopa eräs
vanha herra kerran kiivaasti:
— Miksi joka junassa matkustaa niin paljon nuoria miehiä pohjoiseen?
Ties missä niitä tarvitaan.
Vakoojamme yhä istuvat itsepäisesti vaunussa. Tulkoot nyt vaikka
loppuun asti. Olemme jo aivan väsyneet heihin ja ylenkatsomme heitä
täydellisesti.
Kemi lähenee.
Pohjanlahden ylimenoa varten olemme varustaneet mukaan pienehkön
pullon paloviinaa vahvistaaksemme ruumistamme meren kylmää viimaa
vastaan. Mutta eräs vaunussa olijoista kertoo, miten ankara tarkastus
Kemin asemalla toimitetaan juuri väkijuomien varalta. Sydämemme alkaa
pamppailla, pullo povessa ihan polttaa ja onpa kuin siitä kuuluisi
hermostuttava pihinä. Tietysti se keksitään heti. Mikä neuvoksi? Nopea
sotaneuvottelu pidetään vaunusillalla. Kaupunki näkyy, voimme olla
millä hetkellä taliansa asemalla ja passintarkastajien kynsissä.
Haikein mielin otamme kumpikin pitkän naukun, minkä jälkeen pullo
uhrataan — Suomen valtion rautateille. Melkein samassa hetkessä juna
pysähtyy Kemin asemalle.
— Parempi maassa kuin jumalattoman suussa! Jumalattomilla tässä
tietenkin tarkoitetaan tullinuuskijoita.
Matkan ensimäinen päätekohta on saavutettu. Tiedämme toistaiseksi
vain, että meidän on päästävä Osula nimiseen matkailijakotiin. Turussa
ilmoitettiin, että täällä on opas asemalla jokaista junaa vastassa
tuntomerkkinään matkailijakodin nimellä varustettu lakki. Tähystelemme
ympäri asemaa. Osulan miestä ei näy missään. Santarmit tähystelevät
oikealta, poliisi vasemmalta. Venäläiset sotilaat seisovat käytävän
suulla tarkastellen matkalaukkuja. Sattumalta tulen vilkaisseeksi
taakseni.
Äläpäs!
Epäilyttävät matkatoverimme seisovat siellä neuvottomina,
ällistyksissään kuin mekin.
Taisi tulla kumma juttu. Opasta ei näy missään.
No, kaupunkiin on lähdettävä. Astumme asemarakennukseen.
"Stoi, passport, passport!"
Sotilasvahti tarkastaa passit ja matkalaukut.
"A konjak jeest", myhäilee paksuposkinen musikka tavaroitamme
kopeloiden.
— Nietu.
Astumme sitten onnellisesti läpäistyämme sekä Skyllan että Kharybdiksen
aseman edustalla odottelevien ajurien luo. Kiipeämme ajoneuvoihin.
"Osulaan, olkaa hyvä!"
— Jaha, jaha, käykäähän istumaan.
Reki kiitää vinhaa vauhtia Kemin katuja. Katselen taakseni. Toiset
ajopelit seuraavat meitä. Tämäpä vasta on kirottua. Matkalla ehtii
utelias ajuri kysymään: — Mihinkäs pojat matkaavat?
— Tornioon.
— Taitavat mennä Tornion toisellekin puolelle. Kyllä jo ymmärrän, hän
vakuuttaa silmää iskien. — Olen siellä käynyt minäkin.
— Tuohon ehkä voi luottaa, arvelen ja kysyn:
— Onko sinne hyvä tie?
— Hyv on tie, pääsee jalan ja hevosella.
Reki pysähtyy pienen puutalon oven eteen.
Sydän sykkii kiihkeästi.
Nyt tulee tärkeä hetki. Astumme laajahkoon eteiseen. Isäntä saapuu,
leveäharteinen, jämeräkatseinen mies, poronnahkapieksut jalassa.
Todellakin voimakas ilmiö.
Annan käteni leveään, tukevaan kouraan, pistän viidenpennin-lantin
isännän avattuun käteen lausuen sanan "kuusi". Se on rahan ensimäisen
ja viimeisen numeron summa. Siinä on omituinen tunnusmerkkimme. Jospa
sitä ei tunnustettaisikaan. Mitä sitten?
Isäntä hymähtää, katsoo rahan vuosiluvun. Hänen katseensa välähtää,
koko mies saa eloa.
— Tervetuloa, kyllähän meillä on huoneita. Mennäänpä tänne perälle.
Samassa tuo pitkätukkainen Tampereelta tullut vakooja astuu
huoneeseen tovereineen. Uteliaana katson tapahtumaa. Suunnattomaksi
ällistykseksemme hän tekee aivan samat merkit mitkä mekin. Mehän olemme
samaa joukkoa!
Kaikki saamme huoneet. Hetken kuluttua isäntä tuo meidät kokoon,
yhteensä 6 miestä, toisiimme tutustumaan.
En malta olla kertomatta, mikä synkkä epäluulo sielussani oli kytenyt
matkatovereitani kohtaan ja pyydän heiltä nyt sydämestäni anteeksi
epäilyksiäni. He nauravat makeasti asialle ja tekevät puolestaan meille
saman rehellisen tunnustuksen. Siitä johtui siis tuo molemminpuolinen,
jääkylmä pidättyväisyys. Miten hauskaksi olisimme voineet tehdä
junamatkan, jos heti alussa olisimme oppineet tuntemaan toisemme.
Päätämme tulevan matkan tehdä sitä hauskemmaksi.
— Mistä se nyt Ruotsin puolelle käy tie? utelemme isännältä.
— Sileä on tie yli meren.
— Mitenkähän paraiten pääsee Pohjanlahden yli?
— No, ei tarvita muuta kun vähän aikaa viitsitte siirtää toista jalkaa
toisen eteen. Tie on tasainen kuin lattia!
— Miten suurissa joukoissa ne ovat menneet yli, edelliset?
— Kymmenkunta ja puolikymmentä miestä kerrallaan, onpa meillä joskus
asunut nelisenkymmentäkin miestä.
— Eikö teitä epäillä, eivätkö poliisit ole saaneet asiasta vihiä?
— Ovatpa toki pari kertaa käyneet meillä nuuskimassa, mutta minä
yksinkertainen mies en koskaan tiedä mitään. En enempää, kuin mitä
matkailijakodin isäntä yleensä tietää matkustajista.
Illallinen on hyvä. Kinkkua leikataan vahvoja viipaleita; puurot,
maito ja kahvit — jouluateria. Emme aavistaneet vielä, että seuraavina
vuosina tämäntapaisia ruokapöytiä sai nähdä vain harvoin — mehevimmissä
unissaan!
Illallisen kuluessa isäntä ilmoittaa, että pariin, kolmeen päivään emme
pääse eteenpäin. Matka on käynyt vaaralliseksi. Torniossa on otettu
miehiä kiinni. Pari suomalaisten piilottamaa itävaltalaista upseeria
on paljastettu ja vangittu lähellä Kemiä. Oli sattunut sarja muitakin
ikäviä tapahtumia, minkä vuoksi ylimeno joulunpyhiksi oli keskeytetty,
santarmit ja poliisit kun nyt osoittivat erikoista valppautta.
Tieto on meille sangen epämieluinen. Olimme täynnä intoa, hehkuimme
toimintahalua. Toivoimme vain nopeasti pääsevänsä matkan päähän
tosityöhön. Ja kukapa takaa, ettei pakomme 3 päivän kuluessa tule
kotiseudullamme tunnetuksi?
— Ihmettelen kovasti tuloanne, saavutte kuin pyrylinnut. Olimme
lähettäneet kaikille asiamiehille tiedon tien tukkeutumisesta, koetti
tuo kunnon mies selitellä.
— Olemme siis lähteneet vähän ennen kuin tieto saapui meidän
paikkakunnallemme.