Marraskuun lumi, ensi lumi on satanut Rauman kaduille, satanut sankasti
kinoksiksi kokoutuen. Miesmuistiin ei näin varhain ole rekikeliä
Raumalla ollut ja pianhan sen täytyy sulaa jälleen, arvelevat vanhat
kaupunkilaiset. Ei Raumalla ennen tammikuun loppua tule kunnon talvea.
Mutta rekikeli nyt vain on, hyvä onkin. Siitä ei pääse. Ja aivankuin
tämän harvinaisen ilon huumaamina pyrkivät kaikki hevosen omistajat
ajelulle. Kulkuset kilisevät, reet luisuvat huimaa vauhtia,
kadunkulmissa singoten ja suhahtaen niin, että jalankulkija saa
hengenhädässä hypätä polvenkorkuiseen kinokseen.
— Mokomatkin hurjat ajajat! ärähtää maalaiseukko seisoen avuttomana
lumen keskellä.
— Tulkaa toki pois, se menee kengänvarsista sisälle, poika katse
huolestuneena kehottelee.
— Kuka se siinä oikein ajoi?
— Upseeri ja sen rouva.
— Hyh, rouva vai, — hyh! murahtaa muori vihoissaan, kömpii kovalle
lumelle ja jatkaa lynköttäen matkaansa poikaansa taluttaen.
Kaukana kiitää reessä turkinkaulukseensa kääriytyneenä nuori
mustaviiksinen kaukaasialainen upseeri "donnansa" kera, jolla kasvot
ovat valkean läpikuultavat, silmäkarvat hienosti kaartuvat ja katseessa
tulinen säihky.
Tuolta torin kulmasta vilahtaa toinen reki ja kolmas, neljäs.
— Niillä on huvimatka! arvailee ohikiitävien rekien jälkeen ihaillen
porttikäytävästä tähystelevä koulutyttö.
Ja toverinsa kuiskaa hänen korvaansa:
— Sanonko minä, mitä ajattelen?
— Sano pois!
— Ne ovat komeita, nuo!
Tytöt vilkaisevat ympärilleen säihkyvin silmin ja pujahtavat kuin
pelästyneet linnut portista sisään.
Kuljen Valtakatua asemalle päin. Lyseon pihalla pitkässä rivissä
seisovat uhkaavina kaupunkiin majoitetun osaston kenttätykit, kahdeksan
kappaletta. Kivääri kädessä kulkee vahti, turkkiin puettu sotilas
edestakaisin tykkien luona muljauttaen äkäisesti jokaista kulkijaa,
joka uteliaana pysähtyy tarkastelemaan.
Eräs yhteislyseon opettajista astuu komealta koulurakennukseltaan
tullen Valtakadulle.
— Terve, joko meidän koululle tulee sotilaita?
— Ei vielä, mutta merikoulun ne ovat ottaneet. Sitä siivoa, sitä
siivoa! Kaunis merikoulu ei enää koskaan tule entiselleen. Lyseotakin
tahtovat.
Hän puhuu kiihkoissaan yhteen menoon koululaitoksen huolet sotatilan ja
majoituspulan johdosta.
— Vievät ne vielä lyseonkin.
— Lyseon, mahdotonta, ajattelepas hiukan — — —
* * * * *
Katulyhdyt loistavat, iltalumi sädehtii. Taivas on tähdessä.
Merikoulun pihalta kajahtavat sotilasten iltarukouksen soinnut tyyninä,
juhlallisina, ja sen lopussa tuttu, valtava sävel vyöryy yli pienen,
hämärän Rauman katujen ja kattojen.
Keisarihymni!
Jumala tsaaria suojele!
Kuuntelemme kuin maahan naulittuina, suuren kuoron sävelten valtaamina,
lumoamina.
* * * * *
Jumala tsaaria suojele!
* * * * *
Hymni taukoaa. Iltarukous on toimitettu. Kuljemme ääneti kotia kohti.
Toverini keskeyttää vaitiolon:
— Oletko koskaan todella ajatellut Venäjän valtakunnan mahtavuutta,
laajuutta?
— Mielen täyttää valtava ajatus keisarihymnistä, joka meillä aamun ehkä
sarastaessa alkaa kaukaisessa idässä, Venäjän vallan äärimmäisillä
rajoilla, ja päivän laskun mukana vyöryy yli Siperian kenttien
kaupungista kaupunkiin, sotaleiriltä toiselle, yli Uraalin, halki
Europan Venäjän, yhä voimassa kasvaen ja laajeten. Ja vihdoin illan
saapuessa meille se kajahtaa venäläisen pataljoonan iltarukouksissa
täällä Rauman pienessä satamakaupungissa Pohjanlahden rannalla
sointuisana, syvin, valtavin sävelin.
— Jumala tsaaria suojele!
— Oletko koskaan ajatellut Venäjän suuruutta? kysyy toverini uudelleen.
— Minä juuri sitä ajattelen.
— Se on suunnaton.
— Mutta suuruus ei aina merkitse voimaa.
— Venäjä on sisäisesti rikkinäinen.
— Ellei ihmettä tapahdu, nielee se pienen Suomen kansan kokonaan. Se on
iskenyt, rautakouransa meihin jo syvälle, eikä hellitä otettaan.
— Ellei joku sitä pakota hellittämään, joku vielä mahtavampi.
— Kukapa sitä pakottaisi. Luuletko, että Saksa ‒ ‒ ‒
Hän katseli ympärilleen epäröiden.
— Venäjä on kärsinyt raskaita tappioita.
— Mutta keskusvalloilla on vastassaan niin suuri ylivoima, että niiden
täytyy kukistua.
— Historiassa on harvoin tapahtunut, että yksimielinen, sisäisesti
voimakas ja tehtävästään tietoinen kansa on ylivoimankaan alle
kukistunut. Saksa on sisäisesti hyvin voimakas.
— Sinä puhut unelmia. Mitä Saksalla olisi tekemistä kaukaisessa
pohjolassa? Ei Saksa, mutta ehkä vallankumous.
— Joko Saksa taikka vallankumous. Joka tapauksessa nyt on Suomen
saavutettava vapautensa, nyt jos milloinkaan. Jos me nyt myöhästymme,
ei Suomen vapaudesta tulevaisuudessa ole mitään toiveita pitkiin
aikoihin. Nyt on meidän aikamme tullut.
— Mitä! Sinä puhut aivan kuin sinulla olisi jotain — jotain aavistusta
jostakin?
— Tiedän, että suomalaisia nuorukaisia kaikista kansankerroksista, eri
puolueihin lukeutuvia, on salaa, lukemattomia vaaroja uhmaten kulkenut
rajan yli, ja että he ovat liittyneet Saksan turvissa suomalaiseksi
sotilasjoukoksi, jonka päämääränä on taistellen vapauttaa Suomen kansa
venäläisestä ikeestä.
— Hyvä Jumala! Se — — sehän on — — — eikö se ole — — niinkuin Anjalan
liitto — — onko siihen oikeutta, eikö silloin rikota uskollisuudenvalaa
lailliselle hallitsijalle?
— Mitä on sanottava hallitsijasta, joka rikkoo kansalle antamansa
keisarisanan ja isiensä hallitsijavakuutukset?
— Sekin on väärin. Lain pyhyyttä ei saa loukata, vaikka se toiselta
puolelta rikottaisiinkin. Meidän oikeustaistelumme ja tulevaisuutemme
perustuu juuri lain pyhänä pitämiseen. Me vaadimme sen tunnustamista
myöskin Venäjän hallitukselta.
— Puhut jyrkästi. Sanasi ovat syvästi koskeneet minuun, mutta jos
sinulla on aikaa, koetan selittää oman vakaumukseni tässä kysymyksessä.
— Puhu, tahdon toverillisella arvonannolla kuunnella mielipiteitäsi
tästä suuresta ja mielenkiintoisesta kysymyksestä.
— Onko Saksaan menneillä nuorukaisilla ollut oikeutta ryhtyä kauas
tähtäävään yritykseensä? On selvää, että yritystä, jos se epäonnistuu,
pidetään lapsekkaana, nuorukaisten innostuspuuskana ja arvostellaan
ankarasti, mutta sittenkin se on kouraantuntuva ilmaus sorretun kansan
vapaudenhalusta, on vapaustaistelua. Eivätkö italialaiset, puolalaiset,
unkarilaiset muka ole olleet oikeutettuja vapaustaisteluihinsa?
Yleisessä mielipiteessä tämäkin yritys joka tapauksessa vie askeleen
eteenpäin Suomen vapauden aatetta.
— Miten erilainen onkaan Suomen asema ja suhde "emämaahan" verrattuna
muihin kansallisuuksiin, joiden vapausliikkeitä me innostuksella
seuraamme, esim. slesvigiläisiin, elsassilaisiin, irlantilaisiin.
Jokainen sivistynyt suomalainen tietää, että niinä ikimuistoisina
hetkinä, jolloin maamme liitettiin 1808—09 vuosien onnettoman sodan
jälkeen Venäjään, sitä ei tehty venäläiseksi maakunnaksi, vaan keisari
Aleksanteri I jalosti sanoi korottavansa Suomen kansakuntien joukkoon
ja vahvisti maan sisäisen itsehallinnon. Suomen säädyt tekivät
uskollisuudenvalan keisarille ja tämä sekä omastaan että jälkeläistensä
puolesta ikuisiksi ajoiksi vahvisti maan uskonnon ja perustuslait.
— Keisari Nikolai II aikana tämä Suomen säätyjen ja keisarin tekemä
sopimus haikailematta, säännöllisesti ja periaatteellisesti on rikottu,
ainoastaan vedoten raakaan väkevämmän oikeuteen, joka nujertaa
heikomman ja ottaa häneltä, mitä ikänä haluaa. Nikolai II:n itse
juhlallisesti vahvistama keisarivala on rikottu Suomen kansan ja sen
edustajien pyynnöistä, rukouksista huolimatta.
— Venäjän hallitsija ja Suomen suuriruhtinas on ne rikkonut.
— Mitä on suomalaisten tehtävä? Heidän tehtävänään on vaatia oikeutensa
tunnustetuiksi uudelleen ja koettaa järjestää Suomen ja Venäjän välit
sellaiselle kannalle, ettei raaka väkivalta minä hetkenä tahansa
voi niitä uudelleen rikkoa. Suomen kansa yksinään ei jaksa pakottaa
Venäjän hallitusta pitämään pyhinä epäämättömiä oikeuksiamme,
mutta, koska sopimukset Venäjän taholta ovat rikotut, ovat nuoret
suomalaiset päättäneet kääntyä hakemaan apua mahtavalta, rehelliseltä
ja kunniantuntoiselta Saksan valtiolta ja siihen toimenpiteeseen
heillä on nyt sekä moraalinen että puustavillinenkin oikeus juuri
katsoen Suomen erikoisasemaan ja Venäjän hallituksen tekemiin rikoksiin
perustuslakejamme vastaan.
— Sillä mihin Venäjä vetoaa sortotoimissaan? Ei suinkaan
perustuslakeihin ja sopimuksiin tai todisteluihin tekojensa oikeudesta,
vaan pääasiassa miekkaan ja pistimiin. Kun meidän vetoamisemme lakiin
ei auta, asetamme lopuksi venäläisten voimakeinoille, miekalle ja
pistimille vastapainoksi vielä lujemman miekan ja terävämmät pistimet.
— Voiko Suomea sitten uhata uudet vaarat sen johdosta, että suomalaisia
nuorukaisia taistelee Venäjän vihollisten riveissä? Jos nykyinen
Venäjän hallitus voittaa, olemme joka tapauksessa menettäneet kaiken,
Venäjän hallitus on järkähtämättömästi päämääräkseen pannut Suomen
erikoisaseman kukistamisen eikä asiaa yhtään lievennä esim. se seikka,
että paljon suomalaisia on vapaaehtoisesti astunut Venäjän armeijaan.
Mutta Saksaan kokoontuva vapaajoukkomme voi ehkä hyödyttääkin
isänmaatamme. Huomattuaan Suomessa vallitsevan mielialan venäläiset
eivät uskalla ottaa suomalaisia nuorukaisia oman armeijansa särkyvien
rivien täytteeksi. Jos tuo joukko voi pelastaa Suomen muut nuorukaiset
tästä mahdollisesta onnettomuudesta, on se jo saanut suuria aikaan.
Kuljimme kauan ääneti. Monet mietteet risteilivät aivoissamme.
— Jokainen tehköön vakaumuksensa mukaan, toverini lausui
hyvästellessään.
— Jos mitä tapahtuu, toivon, että ymmärrät minuakin.
— Ole vakuutettu siitä.
Puristimme toistemme kättä ja lähdimme kumpikin kotiimme
valmistuaksemme seuraavan päivän työhön.
Pari päivää jälkeenpäin saapui Raumalle eräs nuori
varsinais-suomalainen ylioppilas S. ja silloin muutamat raumalaiset
joutuivat ensi kerran suoranaiseen kosketukseen ylioppilasten
keskuudessa toimivan aktivistijoukon kanssa. Hänen tehtävänään oli
taivuttaa raumalaisia merikapteeneja kuljettamaan Saksaan pyrkiviä
nuoria miehiä Pohjanlahden yli Ruotsiin. Hän oli täynnä intoa ja
nuorukaisille ominaista seikkailuhalua. Kun hän puhui, hehkuivat
hänen silmänsä. Hän kertoi ylioppilaspiireissä vallitsevasta
yleisestä innostuksesta asiaan ja monista yhteisistä tovereistamme,
jotka olivat jo lähteneet. Tunsin useita noista miehistä ja tiesin,
etteivät he ainakaan olleet, kuten epäluuloiset joskus arvelivat,
rappiolle menneitä opiskelijoita, vaan ainakin osaksi ylioppilaskunnan
parhaimmistoa, joitten luvut olivat menestyneet hyvin.
Asialla oli salaperäinen tenhonsa. Joka kerran sai sen kuulla, ei
enää voinut lakata sitä ajattelemasta. Olihan yritys ennenkuulumaton
kansamme historiassa. Ja onko koskaan rikos taistella sorretun
kansan vapauden puolesta? Eikö koko ihmiskunnan historia laske
vapaustaisteluja jaloimmiksi kaikista vaiheistaan!
Oli itsestään selvää, että tämä nuori, Suomen vapauden kantajoukko
myöskin propagandalehdillä ja kirjallisuudella ajoi asiaansa.
Muiden muassa mainittu Raumalle saapunut ylioppilas S. toi mukanaan
jäljennöksen salaisesta Suomen nimismiehille jaetusta käskykirjeestä,
jossa määrättiin laajat rantaseudut tyhjennettäviksi ja asukkaat
siirrettäviksi keski-Suomeen, maan sydänseutuihin siinä tapauksessa,
että saksalaiset tekisivät maihinnousun Suomen rannikolle. Uudet
suunnitellut loukkaukset perustuslakejamme vastaan kulkivat jo
uhkaavina hulluina kansassa, samoin venäläisten vaatimus Suomen
pakottamisesta ottamaan osaa sodan rasituksiin — sodan, johon
kansallamme ei ollut pienintäkään harrastusta, ei ainakaan taisteluun
Venäjän puolella.
Ylioppilas S:n suunnitelma Raumalla epäonnistui. Yritys huomattiin
mahdottomaksi yksin sen perinpohjaisen tarkastuksenkin vuoksi, minkä
alaiseksi jokainen lähtevä laiva satamassa joutui. Jo itse satamaan
pääsy oli sangen vaikea. Pääsyynä epäonnistumiseen oli kuitenkin eräs
jo Helsingissä tehty erehdys. Asia jäi sikseen, mutta muutamat Raumalla
asuvat vasta valmistuneet virkamiehet ottivat tehtäväkseen ohjata
länsi-Suomen miehiä Saksassa perustettuun suomalaiseen pataljoonaan.
Kului sitten viikkoja iloisessa jännityksessä. Ne henkilöt, jotka
olivat tietoisia suomalaissaksalaisesta liikkeestä, sulautuivat
vähitellen muista eroavaksi seurapiiriksi, jolla oli sama tehtävä sekä
salaisuutenaan että suoritettavanaan. Näistä hetkistä asti alkoivat
venäläiset tuntua vihollisiltamme, sillä aavistimme, että taistelu
kerran oli alkava, ja kaikki kunnon Suomen miehet tulisivat ottamaan
siihen osaa.
Itse asiassa oli Raumalla majaileva upseeristo sivistynyttä, verrattain
miellyttävää väkeä. Varsinkin komendantti oli aina hyväntahtoinen,
mukautuva mies, jonka vaatimukset rauhallisella keskustelulla voitiin
tinkiä vähäisimpään määräänsä. Seurassa he olivat mitä kohteliaimmat,
kutsuivatpa useita kaupunkilaisia juhliinsa, näytelmäiltoihinsa,
joista taas oli seurauksena vastakutsuja y.m. Mutta kaikki tuo
kohteliaisuus tuntui kuitenkin molemmin puolin pakotetulta. Juopa
venäläisten ja suomalaisten välillä oli kerta kaikkiaan jo kasvanut
kiinnisolmiamattomaksi. Useissa piireissä jyrkästi paheksuttiin sitä,
että suomalaiset sivistyneet henkilöt yleensä voivat seurustella
venäläisten kanssa, ja meikäläiset alkoivat katsoa noita kutsumattomia
vieraita suorastaan vihollisiksi. Myöskin Rauman yhteislyseon elämään
nämä henkilöt erään ikävän tapahtuman yhteydessä tulivat vaikuttamaan
herättäen suurta mieltenkuohua.
Eräänä myöhäisenä marraskuun iltana sattui omituinen, ratkaiseva
tapaus, joka teki käännöksen alkamaltamme uralta mahdottomaksi.
Istuin parhaillani kotokamarissa ainevihkojen korjaustyössä. Ovelle
koputettiin.
— Sisään!
Kolme seitsemännen luokan poikaa astuu huoneeseen. He ovat hiukan
hermostuneita, toivottavat hyvää iltaa, mutta kukaan ei saa oikein
sanaa suustaan.
— No pojat, mitä teillä on sydämellänne?
Eräs nuorukainen silloin astuu esille, katsoo avomielisesti suoraan
silmiin ja lausuu luottavalla äänellä:
— Me olemme päättäneet lähteä Saksaan suomalaiseen sotilasjoukkoon, ja
Helsingistä on meidän käsketty kääntyä tässä asiassa maisterin puoleen.
Tunnen poskeni hehkuvan, olen täydelleen ällistynyt.
Siinä sitä ollaan. Anna pahalle pikkusormi, se vie koko käden.
— Mi — mitä te oikein olette aikoneet?
Vähän pettyneenä toistaa sama nuorukainen ilmoituksensa ja lausuu
entistä vakuuttavammin, että hän kerrottuaan asiasta helsinkiläisille
tutuilleen sai kehoituksen kääntyä "herra maisterin" puoleen.
— Tämä on jo liikaa! Minäkö opettajanne rupeaisin kiihottamaan teitä
nuorukaisia tuollaiseen arveluttavaan yritykseen? Minä kieltäydyn
jyrkästi sellaisesta tehtävästä. Sehän on aivan mahdotonta. Te ette voi
jättää kouluanne. Ajatelkaa asiaa järkevästi. Ensi vuonna voitte tulla
ylioppilaiksi, mutta jos nyt lähdette tuolle perin hämäräperäiselle
retkelle, jäävät lukunne kokonaan kesken. Te tulette katkerasti
katumaan tekoanne. — — —
* * * * *
— Anteeksi, me olemme päättäneet ehdottomasti, peruuttamattomasti
lähteä. Jos maisteri ei suostu neuvomaan meille tietä, käännymme
toisten henkilöitten puoleen, ja — — — ei maisterin tarvitse luulla,
ettemme me olisi asiaa tarkasti ajatelleet.
— Asiaa ajatelleet! Te juuri ette ole ajatelleet asiaa ollenkaan
tarkasti, ette yleensä kykene ajattelemaan tällaista asiaa enemmän kuin
mitään muutakaan tarkasti ja, ja — — — ja te teette väärin vanhempianne
kohtaan. Tarvitaanhan Suomessakin miehiä.
— Jos kaikki ajattelisivat niin, ei kukaan lähtisi Saksaan, ylimalkaan
ei Suomen vapausliikettä olisi olemassakaan, vastaa eräs terävästi.
— Mutta enhän minä voi lähettää teitä, ettekö ymmärrä, minähän olen
teidän opettajanne, koetan estellä tuskan hiki otsalla.
— No sitten meidän täytyy mennä toiselle taholle. Ajattelimme vain,
että juuri te olisitte voinut — — —
He kääntyvät ovea kohti katkeran pettymyksen ilme uljailla, nuorilla
kasvoillaan.
— Älkäähän menkö, tulkaa tänne, istukaa, keskustellaan nyt toki asiasta
vakavasti.
He palaavat epäröiden.
— Mitäpä siinä sitten enää on keskusteltavaa?
— Mutta vanhempanne?
— Me olemme puhuneet vanhemmillemme. He päästävät meidät lähtemään.
— Puhutteko totta?
He katselivat kuin syvän loukkauksen kärsineet.
— Luuleeko maisteri, että me kehtaisimme valehdella tällä hetkellä?
— Oletteko siis todella päättäneet lähteä Saksaan?
Poikien katse kirkastuu.
He selittävät hekin kantansa rehellisesti, avomielisesti ja uljaasti —
— — ennen kaikkea niin luottavaisesti, että tunnen miten vesikarpalot
tahtovat tunkeutua silmiini. Minua haluttaa syleillä heitä, tunnen
huumaavaa riemua rinnassani kuin ennenkuulumatonta musiikkia.
Ja hekin puhuvat historiasta nuo nuorukaiset. Miten ihmeesti he
tuntevatkaan vapaustaistelujen historiaa. Onhan sekin yritys
onnistunut, katkaisihan sekin kansa orjuutensa kahleet. Miksi ei sitten
Suomi voisi tulla itsenäiseksi?
Mitä oli tehtävä! Huokaus pusertui rinnasta noita nuoria hehkuvia
kasvoja katsellessa. He menevät joka tapauksessa. Tunsin itse tarkoin,
miten tuo harvinainen yritys veti puoleensa jokaista, joka sen tuli
tuntemaan. Ja noiden nuorten uskalikkojen opettaja oli myöskin nuori.
Hän oli ajatellut samaa asiaa hehkuvin mielin, täynnä suunnitelmia ja
ihailua sitä joukkoa kohtaan, joka oli uskaltanut yrittää toimilla ja
teoilla ajaa isänmaansa vapaudenasiaa.
Mitä oli tehtävä? Puheet eivät auttaneet. Saattoi aivan tuntea, että
kaikki kehotukset ja vastustelut olivat turhia. Kuka voi myrskyn
pauhua hillitä nuhdesaarnoilla. Kevätmyrskyt kiitävät omia teitään,
ne murskaavat vastustamattomalla voimalla kuin leikkiä lyöden luonnon
kahleet.
Noiden nuorukaisten näöltään tyynen pinnan alla olivat kevätmyrskyt
kuohumassa, ja ne tekivät siellä jo vastustamatonta työtään.
Tässä oli mahdoton tehdä mitään ja yhtä mahdoton olla mitään tekemättä.
He saivat lopultakin tietää, mitä tahtoivat. Omatunto kyllä soimasi,
syytti, kalvoi kauan. Seuraavat päivät olivat raskaita, epätoivoisia.
Olisiko pitänyt vielä puhua heidän vanhemmilleen? Ehkä he sittenkin
laskivat hätävalheen selittäessään vanhempiensa suostuvan lähtöön.
Sehän olisi perin inhimillistä sekin.
Mutta lukukauden loppu läheni. Heidän vanhempansa olivat kaukana
maalla. Kaikkia heitä oli mahdoton tavata.
Siitä hetkestä asti oli itsestään selvä asia, että heidän opettajansa
oli lähteminen samaa tietä. Olihan mahdotonta saada enää mitään rauhaa
tämän illan jälkeen.
Ja siellä kaukana vieraassa maassa kaikki Rauman pojat kohtasivat
toisensa, äkseerasivat samalla harjoituskentällä. Eri teitä, kukin
omine seikkailuineen ja kokemuksineen he saapuivat leirille ja — —
kaikki he Suomen vapaustaistelun päätyttyä näkivät jälleen kotinsa ja
vanhempansa.