Margareeta.
MARGAREETA.
Richard!
GLOSTER.
Mitä?
MARGAREETA.
Se ei sulle.
GLOSTER.
Anteeksi suokaa; luulin että mulle
Ne olivat nuo tylyt nimet kaikki.
MARGAREETA.
Niin olivat; mut vastaust' en pyynnyt.
Oi, lopettaa mun anna kiroukseni!
GLOSTER.
Sen minä tein, ja loppu on -- Margareeta.
ELISABETH.
Näin kirouksenne kääntyi itsehenne.
MARGAREETA.
Kuvakuningatar, vallastani varjo!
Miks sokeroitset tuota lukin jolkkaa,
Jok' on sun surmaseittiinsä jo saanut?
Hupakko! Tappoveistäs itse hiot;
Mut kerran vielä kiroomaan mua kaipaat
Mujuista tuota kyssää, rupikonnaa.
HASTINGS.
Kirosi hurjat päätä, väärä velho;
Tuhokses muuten meiltä maltin viet.
MARGAREETA.
Hyi, hävetkää! Te multa maltin viette.
RIVERS.
Hyv' oisi teidän tietää tehtävänne.
MARGAREETA.
Mua palvella on teidän tehtävänne.
Ma kuningatar oon, te alamaiset:
Se tehtävä ois teidän hyvä tietää.
DORSET.
Hänt' älkää härnätkö, hän ei lie viisas.
MARGAREETA.
Vait, herra markiisi, te nokkaviisas!
Nuor' arvonne on leima, tuskin käypä.
Oi, jospa tuntis tuore aatelinne,
Kuink' ilman sitä olisitte kurja!
Ken ylhääll' on, saa monet puuskat kestää,
Ja jos hän kaatuu, murskaantuu hän aivan.
GLOSTER.
Hyvä neuvo! -- Opiks olkoon markiisi!
DORSET.
Teit' yhtä hyvin koskee se kuin mua.
GLOSTER.
Enemmän; minä synnyin ylähällä;
Pesämme rakettu on setrin latvaan,
Se leikkii myrskyssä ja päivää pilkkaa.
MARGAREETA.
Ja varjoo päivän, voi! Mun päivänikin,
Mun poikani nyt kuolon varjoss' on;
Sen kirkkaan sädevalon vihas musta
Ikuiseen pimeyteen on verhonnut.
Te meidän pesässämme pesitte. --
Näkevä Jumala, sit' älä kärsi!
Verillä saatu veriin hukkukoon!
BUCKINGHAM.
Vait! vait! -- hävystä, jos ei rakkaudesta.
MARGAREETA.
Häpyä, rakkautt' älä mainitsekaan:
Hävyttä teurastitte multa toivon,
Ja rakkaudetta mua kohtelitte.
Mull' elo häpeää on, rakkaus vihaa,
Ja tässä häpeässä vihan' elää.
BUCKINGHAM.
Herjetkää, herjetkää!
MARGAREETA.
Buckingham prinssi, kättäs suutelen ma
Sopuuden merkiksi ja ystävyyden:
Sun hyvin käyköön ja sun jalon heimos!
Sun vaippaasi ei meidän veri tahraa,
Ja sinua mun kironi ei koske.
BUCKINGHAM.
Ei muita liioin; kirot aina jäävät
Sen huulille, jok' ilmaan niitä purkaa.
MARGAREETA.
Ei, pilviin nousevat ne, herättäen
Jumalan rauhan vienost' unestaan.
Oi, Buckingham, sa varo tuota koiraa!
Se liehakoidessansa sua puree,
Ja kuolinhaavan syö sen myrkkyhammas.
Sen miehen seuraa karta, varo häntä!
Häness' on synnin, kalman, hornan leima,
Ja kaikki näiden väki kuulee häntä.
GLOSTER.
Mitä hän sanoo, mylord Buckingham?
BUCKINGHAM.
Ei mitään, prinssi, mistä huolin minä.
MARGAREETA.
Haa! Neuvoani pilkkaatko ja mairit
Pirua tuota, josta varottelin?
Oi, muista tää, kun kerran murenella
Hän sydäntäsi raataa; sano silloin,
Ett' oli Margareeta ennustaja. --
Jok' ainut hänen vihans uhriks tulkaa
Ja teidän hän ja Jumalan te kaikki!
(Poistuu.)
HASTINGS.
Kiroista noista karvani mun nousee.
RIVERS.
Mun myöskin. Kuinka saa hän olla irti?
GLOSTER.
Ma hänt' en moiti: kautta pyhän äidin
Hän kärsi liikaa vääryyttä, ja kadun,
Ett' osaks' siihen mullakin on syytä.
ELISABETH.
Ei mitään syytä mulla, tietääkseni.
GLOSTER.
Te siitä vääryydestä hyödyn saitte.
Erästä autoin liian tulisesti,
Hän sit' on muistamaan nyt liian kylmä.
Niin, Clarence, totta vie, sai kelpo palkan:
Lätissä vaivastaan on lihomassa; --
Sen Jumal' anteeks suokoon syyllisille!
RIVERS.
Hyveellist' on ja kristillistä aivan
Rukoilla vahingoittajainsa eestä.
GLOSTER.
Niin teen ma aina; (Syrjään.) viisaus sen käskee;
Kirous nyt vaan lankeis omaan päähän.
(Catesby tulee.)
CATESBY.
Teit', arvo rouva, majesteetti kutsuu;
Teit' armo, myös; ja teitä, jalot loordit.
ELISABETH.
Ma tulen, Catesby. -- Seuraatteko, loordit?
RIVERS.
Me teidän tahtoanne noudatamme.
(Kaikki menevät paitsi Gloster.)
GLOSTER.
Teen pahan, ja siit' ensin itse huudan,
Sen tuhon, jota salaa valmistelin,
Sen raskahana muiden niskaan syydän.
Clarencea, jonk' autoin varmaan kätköön,
Ma itken moisten houkkioiden nähden
Kuin ovat Stanley, Hastings, Buckingham;
Sanon, että kuningatar puolueineen
Kuningast' ärsytteli veljeheni;
Sen uskovat he, kostoon yllytellen
Nyt Riversille, Vaughanille, Greylle;
Ma huokaan, viittaan raamattuun ja sanon:
Hyvällä Herra käskee pahaa kostaa.
Näin alastoman konnuuteni verhoks
Räsyä vanhaa pipliasta kiskon,
Pyhältä näyttäin piruimmillanikin.
(Kaksi murhamiestä tulee.)
Vait! Hiljaa! Tuossa ovat pyövelini. --
No, pojat uljaat, rohkeat ja reippaat,
Käsiksi käyttekö nyt tuohon toimeen?
1. MURHAAJA.
Kyll', arvo herra; valtakirja vaan,
Niin että sisään päästään hänen luokseen.
GLOSTER.
Hyvinpä harkittu! Se täss' on valmis.
(Antaa heille valtakirjan.)
Kun työ on tehty, menkää Crosby-placeen.
Mut liukkaat olkaa toimissanne, miehet,
Karaiskaa mieltänne; hänt' älkää kuulko;
Clarence on sulosuinen: sydämmenne
Vois heltyä, jos häntä kuuntelette,
1. MURHAAJA.
Ei hätää! Meill' ei mieli jaarituksiin;
Ei lörpäst' ole toimiin; kieltä emme
Me käyttää aio, kättä vaan, sen takaan.
GLOSTER.
Te vuodatatte myllynkiviä,
Kun narrin silmä tiukkuu kyyneleitä!
Ma pidän teistä, pojat; joutuun toimeen!
No, rientäkää!
1. MURHAAJA.
Kyll', armollinen herra.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Lontoo. Huone Towerissa.
(Clarence ja Brakenbury tulevat.)
BRAKENBURY.
Miks olette niin synkkä tänään, prinssi?
CLARENCE.
Oi, yö se oli kauhistava, täynnä
Pahoja unia ja ilkinäkyjä!
Niin totta hurskas kristitty kuin olen,
En moista yötä tahtois elää toista,
Vaikk' iloja ma mailman täyden saisin;
Niin täynnä tuskaa, kauhua se oli.
BRAKENBURY.
Mit' unta näitte? Sanokaa, ma pyydän.
CLARENCE.
Näet, karkuun olin päässyt Towerista
Ja laivamatkall' olin Burgundiin,
Ja seurassani oli veli Gloster.
Hän kajuutasta kannelle mun kiskoi;
Siit' Englantiin nyt katseltiin, ja mieleen
Tuhannet johtui tuskat, joilla sota,
Tuo Lancasterin välinen ja Yorkin,
Meit' oli etsinyt. Mut kun me tuossa
Kannella vaaruvalla astelimme,
Livahti Gloster, näet, ja veti minut,
Kun aioin häntä auttaa, kannelt' alas
Kuohaaviin valtameren aaltoihin.
Oi, mikä tuska oli veteen kuolla!
Tuo häijy aallon kohu korvissani!
Nuo surman hirmunäyt silmissäni!
Tuhannet laivanraadot virui siellä,
Tuhannet ruumiit, joita kalat nirhoi;
Ankkurit, kultaharkot, helmiriitat,
Juveelit verrattomat, kalliit kivet
Sekaisin mätättyinä meren pohjaan.
Pääkalloiss' oli jotkut; onteloissa,
Miss' ennen silmät sijaitsi, nyt säihkyi,
Pilkaksi silmäin, kivet kiiluvaiset,
Jotk' ailakoivat meren liejupohjaa,
Ivaten kuolleen luita ympärillään.
BRAKENBURY.
Kuink' oli teillä kuolinhetkell' aikaa
Syvyyden salaisuutta tarkastella?
CLARENCE.
Minusta oli; henkitoreiss' olin
Jo useinkin, mut kade luode aina
Pidätti sielun eikä päästänyt
Sit' aavaan, vapaaseen ja tyhjään ilmaan,
Vaan palppaavaan sen painoi sydämmeeni,
Jok' oli katkosta sen ylön antaa.
BRAKENBURY.
Teit' eikö kuolontuska herättänyt?
CLARENCE.
Ei, uni jatkui kuolemankin jälkeen.
Nyt vasta alkoi sielussani myrsky!
Tuo runon kuulu yrmy lautturi
Mua tuonen mustan virran yli saattoi
Ikuiseen pimeyden valtakuntaan.
Tulokkaan sielun siellä ensin kohtas
Suur' appeni, tuo kuulu Warwick, joka
Huus ääneen: "Millä pattovalan kostaa
Pimeyden valta Clarence petturille?"
Katosi näin. Ja sitten tuli haamu,
Kuin enkel' ihanainen, valkohiukset
Verillä tahratut; se huusi ääneen:
"Clarence on täällä, viekas, luihu Clarence,
Jok' otti hengen multa Tewksburyssä; --
Oi, raivottaret, piinaan hänet viekää!"
Ja silloin lauma ilkiperkeleitä
Mua ympäröi ja korvihini ulvoi
Niin kauheasti, että niiden huutoon
Heräsin vavisten, ja kauan jälkeen
Viel' uskoin, että olin helvetissä;
Niin kamalasti vaikutti se uni.
BRAKENBURY.
Ei ihme, prinssi, että kauhistuitte;
Minäkin kauhistun, kun tuota kuulen.
CLARENCE.
Oi, Brakenbury! Minä tein tuon kaiken
Mi todistaa nyt sieluani vastaan,
Edwardin tähden; ja hän näin sen maksaa;
Jumala, jos ei harras rukous sua
Voi lepyttää, vaan kostaa tahdot työni,
Vihasi käännä toki minuun yksin!
Laps raukka säästä, oi, ja syytön vaimo!
Jää, vartijani, luokseni, ma pyydän:
On mieli raskas, nukkua ma soisin.
BRAKENBURY.
Jään kyllä; Luoja suokoon hyvää unta! --
(Clarence nukahtaa.)
Ajat ja levon hetket suru rikkoo,
Yöst' aamun tekee, keskipäiväst' yön.
Nimeä vaan on ruhtinasten herraus,
Sisäisen vaivan ulkonainen loiste;
Ja luulo-nautinnoistaan heill' on usein
Vaan mailman täysi levotonta huolta.
Nimestä halvast' arvo ruhtinaan
Vaan tyhjäll' eroaapi kaiullaan.
(Molemmat murhamiehet tulevat.)
1. MURHAAJA.
Hoi! Kuka siellä?
BRAKENBURY.
Mit' aiot, mies? Ja kuinka tulit tänne?
1. MURHAAJA.
Tahdon puhutella Clarencea, ja tulin tänne omin jaloin.
BRAKENBURY.
Mut miks noin vähin puhumin.
1 MURHAAJA.
Parempi vähin puhumin kuin pitkin. --
Suu kiinni vaan, ja esiin valtakirja.
(Antavat paperin Brakenburylle, joka lukee sen.)
BRAKENBURY.
Mua tässä velvoitetaan jättämään
Ylevä Clarence herttua teidän käsiin.
En tahdo tutkistella, mik' on mieli,
Vaan tahdon siinä mieless' olla syytön.
Täss' avain on ja tuossa herttua nukkuu.
Vien kuninkaalle tiedon, että teille
Näin olen virkani ma luovuttanut.
1. MURHAAJA.
Niin, tehkää se; se on viisas teko. Hyvästi vaan!
(Brakenbury menee.)
2. MURHAAJA.
Sano, pistämmekö häntä kesken untaan?
1. MURHAAJA.
Älkäämme; hän sanoo, että olimme pelkureita, kun herää.
2. MURHAAJA.
Kun herääkö! Hän ei herää ennen kuin suurena tuomiopäivänä.
1. MURHAAJA.
Niin, silloin hän sanoo, että pistimme häntä kesken untaan.
2. MURHAAJA.
Tuo sana tuomio se minussa herättää jonkinlaista tunnonvaivaa.
1. MURHAAJA.
Mitä? Pelkäätkö?
2. MURHAAJA.
En tappaa häntä, siihen kun on minulla valtuus, vaan joutua
tuomionalaiseksi siitä taposta, ja siitä ei mikään valtuus minua
varjele.
1. MURHAAJA.
Luulin, että olit päätöksen tehnyt.
2. MURHAAJA.
Niin olenkin: jättää hänet eloon.
1. MURHAAJA.
Minä siis palajan Glosterin herttualle sitä kertomaan.
2. MURHAAJA.
Älä; maltahan vähän! Toivon, että tämä hurskas tuuli vähitellen
kääntyy; sitä ei tavallisesti kestä kauemmin kuin että ehtii lukea
kahteenkymmeneen.
1. MURHAAJA.
No, miltä nyt tuntuu?
2. MURHAAJA.
Onhan sitä minussa vielä vähän omantunnon sakkaa.
1. MURHAAJA.
Muista palkkaamme, kun työ on tehty.
2. MURHAAJA.
Niin oikein! Hän kuolkoon! Unhotin palkan.
1. MURHAAJA.
Missä on nyt sinun omatuntosi?
2. MURHAAJA.
Glosterin herttuan kukkarossa.
1. MURHAAJA.
Ja kun hän avaa kukkaronsa maksaakseen palkkamme, niin lentää
omatuntosi matkaan.
2. MURHAAJA.
Vähät siitä! Menköön vaan! Ani harva, jos kukaan, siitä huolii.
1. MURHAAJA.
Entä, jos se tulee takaisin sinuun.
2. MURHAAJA.
Minä en rupea sen kanssa tekemisiin; se tekee miehestä pelkurin. Jos
varastat, niin heti se syyttää; jos vannot, niin oiti se sättii; jos
makaat naapurin vaimon kanssa, niin kohta se sinut ilmaisee; se on
semmoinen punastuva, kaino henki, joka panee miehen sydämmen pyörälle;
se tekee jos jonkinlaisia estelyksiä; pakotti minua taannoin antamaan
takaisin rahakukkaron, jonka sattumalta olin löytänyt; se tekee
miehestään kerjäläisen; se on kaikista kaupungeista ja kauppaloista
karkoitettu vaarallisena kapineena; ja jokaisen, joka tahtoo elää
hyvin, täytyy luottaa omaan itseensä ja elää ilman sitä.
1. MURHAAJA.
Kas, hiisi olkoon! Nyt se on mennyt minun kyynärpäähäni ja puhuttelee
minua, etten tappaisi herttuata.
2. MURHAAJA.
Ota pirusta vaari, äläkä usko sitä; se tahtoo vaan mielistellä sinua,
että saisi sinut huokailemaan.
1. MURHAAJA.
Minulla on vahva luonto; minusta se ei saa urakkaa.
2. MURHAAJA.
Puhut niinkuin reima mies, joka on arka maineestaan. No, käymmekö
työhön käsiksi?
1. MURHAAJA.
Anna hänelle aivokoppaan miekankahvastasi, ja paiskaa hänet sitten
viiniaamiin tuonne sivuhuoneeseen.
2. MURHAAJA.
Oiva keksintö! Siitä tulee likopala.
1. MURHAAJA.
Vait! Hän herää.
2. MURHAAJA.
Iske!
1. MURHAAJA.
Ei, puhutelkaamme häntä ensin.
CLARENCE (herää).
Hoi, vartija! Tuo tänne viiniä!
1. MURHAAJA.
Viiniä saatte, herra, tarpeeksi kohta paikalla.
CLARENCE.
Jumalan nimessä, ken olet sinä?
1. MURHAAJA.
Ihminen, niinkuin tekin.
CLARENCE.
Mut sull' ei kuninkaallist' ole kieltä.
1. MURHAAJA.
Ja teill' ei kuninkaallist' ole mieltä.
CLARENCE.
Sull' ukkosen on ääni, katse nöyrä.
1. MURHAAJA.
Kuninkaan mull' on ääni, katse oma.
CLARENCE.
Hämärä puhees on ja kuolettava.
Mua uhkaa silmänne. Miks kalpenette?
Ken teidät laittoi? Asiaako teillä?
MOLEMMAT MURHAAJAT.
On, on, on, --
CLARENCE.
On minut murhata?
MOLEMMAT MURHAAJAT.
Niin, niin.
CLARENCE.
Sydäntä teill' on tuskin ilmoittaa se,
Ja sydänt' ei siis ole sitä tehdä.
Mill', ystävät, teit' olen loukannut?
1. MURHAAJA.
Meit' ette loukannut, vaan kuningasta.
CLARENCE.
Te mailman miehistäkö valituimmat
Murhaamaan viatonta? Mitä rikoin?
Ken todistajana mua syyttää tässä?
Ketk' ovat valamiehet vikapääksi
Mun julistaneet? Kuka Clarence raukan
Tuominnut katkeraan on kuolemaan?
Laitonta uhata mua kuolemalla,
Ennenkuin laki mun on syypääks saanut.
Jos syntivelastanne toivotte
Kristuksen kalliin veren lunastusta,
Niin menkää, käsin älkää käykö minuun!
Kirottu työ on, jota yritätte.
1. MURHAAJA.
Sen, minkä teemme, teemme käskystä.
2. MURHAAJA.
Ja käsky kuninkaan on.
CLARENCE.
Sokko parka!
Tuo suuri kuningasten kuningas
Lain taulussansa sääsi: älä tapa!
Ivata hänen käskyäänkö aiot
Ja tehdä ihmismurhan? Varo itses!
Hän, näet, pitää kädessänsä koston
Ja lennättää sen rikkojien päähän.
2. MURHAAJA.
Ja saman koston lennättää hän sinuun
Miestaposta ja valapattuudesta.
Sa sakramentin otit, pitääksesi
Sodassa Lancasterin huoneen puolta.
1. MURHAAJA.
Ja Herran nimen kavaltajana
Valasi söit ja säiläll' ynseällä
Kuninkaas pojan ruumiin teurastit.
2. MURHAAJA.
Jot' auttaa vannoit sekä turvata.
1. MURHAAJA.
Miks meihin käännät Herran jyrkän käskyn,
Jot' olet rikkonut niin suurest' itse?
CLARENCE.
Ah! kenen tähden tein tuon ilkityön?
Edwardin, oman veljen tähden. Siksi
Hän teit' ei laittanut mua murhaamaan:
Se synti häntä painaa niinkuin mua.
Jos Jumala sen teon kostaa tahtoo,
Niin tietkää, että Hän sen tekee julki.
Te voiman kädest' älkää vitsaa viekö:
Hän vääryyttä ja laittomuutt' ei kaipaa
Vihoittajaansa täältä tuhotakseen.
1. MURHAAJA.
Ken sua silloin verityöhön käski,
Kun Plantagenetien kevätkukan,
Kuningastaimen uljaan, hengilt' otit?
CLARENCE.
Vihani, perkele ja veljen lempi.
1. MURHAAJA.
Tekosi, velvoitus ja veljes lempi
Ne meitä vaativat sua murhaamaan.
CLARENCE.
Ken veljeäni lempii, mua ei vihaa;
Ma hänen veljens' oon ja häntä lemmin.
Jos työnne teette palkasta, niin menkää,
Luo Gloster veljeni ma teidät laitan;
Enemmän elämästäni hän maksaa
Kuin Edward kuolemani sanomasta.
2. MURHAAJA.
Petytte aivan: Gloster vihaa teitä.
CLARENCE.
Ei, ei; hän mua rakastaa ja lempii.
Pois hänen luokseen menkää.
MOLEMMAT MURHAAJAT.
Kyllä mennään.
CLARENCE.
Sanokaa, että jalo isämme,
Kun voittokäsin siunas meidät kolme,
Kehoittain meitä hellään rakkauteen,
Ei aavistanut tätä veljesriitaa:
Oi! sitä muistuttakaa Glosterille,
Niin itkee hän.
1. MURHAAJA.
Niin, myllynkiviä,
Joit' itkemään hän neuvoi meitäkin.
CLARENCE.
Hänt' älkää panetelko, hän on hyvä.
1. MURHAAJA.
Kuin syksyn lumi, niin. -- Te erhetytte:
Hän meidät laittoi teitä surmaamaan.
CLARENCE.
Ei, mahdotonta! Turmaani hän itki,
Mua halaili ja nyyhkytti ja vannoi
Kaikk' uhraavansa minut pelastaakseen.
1. MURHAAJA.
Sen tekeekin: maan orjuudesta teidät
Pelastaa taivaan iloon.
2. MURHAAJA.
Taivaan kanssa
Nyt sopikaa; nyt teidän kuolla täytyy.
CLARENCE.
Pyhyyden tunnettako sielussasi,
Kun taivaan kanssa sopimaan mua neuvot,
Ja oman sielusi niin sokaat, että
Soditat taivasta ja minut murhaat?
Oi! muistakaa: sen vihat vielä saatte,
Ken tähän teidät saattoi.
2. MURHAAJA.
Mitä tehdä?
CLARENCE.
Pelastaa sielunne ja heltyä.
1. MURHAAJA.
Heltyä! Pelkuri ja nainen heltyy.
CLARENCE.
Peto ja perkele, ne eivät helly. --
Ken teistä, ruhtinaana synnyltään
Ja tyrmään kytkettynä, niinkuin minä,
Ei rukoilisi henkens' edestä,
Jos kaksi moista murhaajaa hän kohtais? --
Katseessas, ystäväni, piilee sääli;
Oi! Jos ei silmäsi nyt imartele,
Mua puolla, rukoile mun puolestani,
Samassa kuin jos hädäss' oisit itse.
Kerjäävää prinssiä kerjurikin säälii.
2. MURHAAJA.
Takanne, herra, katsokaa.
1. MURHAAJA.
Tuon saat, ja tuon;
(Pistää Clarencen kuoliaaksi.)
jos se ei vielä tepsi,
Niin upotan sun viiniaamiin tuonne.
(Raastaa pois ruumiin.)
2. MURHAAJA.
Verinen teko, armottoman julma!
Oi, että niinkuin Pilatus nyt voisin
Tään ilkimurhan käsistäni pestä?
(Ensimmäinen murhaaja palajaa.)
1. MURHAAJA.
No, mitä aattelet, kun et mua auta?
Sun vitkautes saa vielä herttua kuulla.
2. MURHAAJA.
Jos kuulis, että veljensä ma säästin!
Sin' ota palkka; kaikki hälle kerro.
Oi! minä kadun tätä herttuan murhaa.
(Menee.)
1. MURHAAJA.
Mut en vaan minä; mene matkaan, raukka!
Johonkin läpeen ruumihin nyt kätken,
Siks kunnes herttua sen hautaan laittaa.
Kun palkan saan, niin olkoon täällä hiis;
Kaikk' ilmi tulee; joutuun matkaan siis!
(Menee.)