Ensimmäinen kohtaus.
Lontoo. Katu.
(Gloster tulee.)
GLOSTER.
Nyt nurpeuden talven meillä muutti
Aurinko Yorkin kesäks ihanaksi;
Ja pilvet, huonettamme uhkaavaiset,
Syvälle meren helmaan painui kaikki.
Nyt kiertää voiton seppel' otsaamme,
Aseiden pirstat voitoksina riippuu,
Kolea häikkä ilojuhliin vaihtuu
Ja jylhä marssi vienoon tanssisoittoon.
Vihainen vaino otsans' oikoo rypyt
Eik' enää, rautaratsun selkään nousten,
Pelota hengilt' ärjää vihamiestä,
Vaan luutun suloviettelystä noutain
Tepittää sieväst' impikammioon.
Mut minä, -- jot' ei leikintekoon luotu
Eik' ilvehtimään mielaan peilin kanssa, --
Tekoa raakaa, vailla lemmen hurmaa,
Mill' irtaan immen eessä imarrella, --
Niin, minä, viekkaan luonnon vikamuoto,
Somuuden sopusuhtaa vaille jäänyt,
Kuvaton, keskoinen ja ennen aikaa
Puol'eräisenä henki-ilmaan tuotu,
Niin muodoton ja rampa, että koirat
Mua haukkuvat, kun niiden ohi liikkaan, --
Minä en tähän löyhään rauhan aikaan
Muull' aikaani voi huventaa kuin sillä,
Ett' auringossa varjoani katson
Ja omaa jolsuuttani julki laulan.
Sen vuoks, kun rakastajana en saata
Sukoilla tätä sulosuista aikaa,
Ruveta konnaks olen päättänyt
Ja ajan turhan ilon vihaajaksi.
Viritin paulat, kudoin julmaa juonta,
Unilla, kirjeill', ennustuksilla
Kuningasta ja Clarence veljeäni
Veriseen vihaan yllyttääkseni;
Ja jos on Edward kuningas niin suora
Kuin minä luihu, kavala ja viekas,
Niin vielä tänään Clarence tyrmään joutuu.
On, näet, ennustettu, että Y
Edwardin suvulle on surman syy.
Sukella sieluun, aatos: Clarence tulee. --
(Clarence, vartijain saattamana, ja Brakenbury tulevat.)
Kah! Hyvää päivää, veikko! Miksi armoll'
On aseellinen vahti?
CLARENCE.
Majesteetti,
Turvaani huolehtien, tämän seuran
On pannut saattamaan mua Toweriin.
GLOSTER.
Ja mistä syystä?
CLARENCE.
Nimeni on Yrjö.
GLOSTER.
Ah, prinssi hyvä, tuo ei teidän syynne;
Kumminne olis vangita hän voinut.
Oi, varmaan majesteetilla on tuuma
Uudesti kastaa teidät Towerissa.
Mut mistä tämä, Clarence? Saanko tietää?
CLARENCE.
Miks' ei, jos itse tiedän: viel' en tiedä
Niin mitään, totta vie; mut sen vaan kuulin,
Ett' uniin uskoo hän ja ennustuksiin;
Pois aapistost' Y-kirjaimen hän tahtoo:
Povarin sanoo ennustaneen, että
hänen heimoltansa vallan kettäää;
Ja kun mun nimen' Yrjö alkaa Y'llä,
Hän mua siitä luulee, paha kyllä.
Tää, kuulemma, ja tämänlaiset oikut
Hänt' yllyttivät vangitsemaan minut.
GLOSTER.
Noin käy, kun naiset hallitsevat miestä!
Ei, kuningas sua Toweriin ei pannut,
Ei, Clarence, puolisonsa, Lady Grey,
Se häntä tähän turkkatuumaan työnsi.
Hän, kuten tiedät, ja Antony Woodville,
Tuo kunnon miesi, hänen veljyensä,
Toweriin Hastingsinkin toimittivat,
Jost' on hän vasta tänään irti päässyt.
Meit' uhkaa vaara, Clarence, uhkaa vaara.
CLARENCE.
Niin, jumaliste, kaikkia se uhkaa,
Pait kuningattaremme heimokuntaa
Ja yötyreitä noita, jotka käyvät
Kuninkaan väliä ja mistress Shoren.
Kai kuulit, että täytyi Hastingsinkin
Nöyrästi hältä vapauttaan kärttää.
GLOSTER.
Niin, kärttämällä tuota jumalaa
Kamariherra vapautensa saa.
Niin, mutta kuule: luulen, ett' on paras,
Kuninkaan lemmiss' yhä ollaksemme,
Ruveta Jaanan liveriin ja leipään.
Hän ja tuo luulevainen leskikulu,
He, aateliksi tultuaan, nyt ovat
Jykevät kielikellot valtiossa.
BRAKENBURY.
Anteeksi, hyvät prinssit; mutta jyrkkään
Kuningas kieltänyt on, ett'ei kukaan,
Mink' ollee arvoinenkin, kahdenkesken
Saa puhutella hänen veljeänsä.
GLOSTER.
Vai niin, lord Brakenbury! Jos suvaitsette,
Niin kuulla saatte kaikki puhelumme;
Maanpetost' ei se koske, ystäväni:
Sanoimme vaan, ett' älykäs ja hurskas
Kuningas on, ja kunnon kuningatar
Ikäinen, kaunis, eikä luulevainen,
Ja jalat Shoren vaimoll' ett' on kauniit
Ja suu kuin kirsikka ja sirkut silmät
Ja mitä makein kieli; lisäks, ett' on
Kuningattaren suku aateloitu.
Mit' arvelette, herra? Eikö totta?
BRAKENBURY.
Tuon kanss' ei mulla mitään tekemistä.
GLOSTER.
Ei Shoren vaimon kanssa tekemistä?
Niin, keill' on hänen kanssaan tekemistä,
Sen tehkööt salaa kaikki, paitse yksi.
BRAKENBURY.
Ja ken se yksi?
GLOSTER.
Vaimon mies, sa hölmö!
Mua solmiako tahdot?
BRAKENBURY.
Prinssi hyvä,
Rukoilen anteeksi ja pyydän: älkää
Enempää puhutelko herttuaa.
CLARENCE.
Sa tehtäväsi teet; sua tottelemme.
GLOSTER.
Kuningattaren hylkiminä meidän
Totella täytyy. Jää hyvästi, veikko!
Kuninkaan luokse käyn; mit' ikään mulle
Toimeksi antanet, -- niin, käske vaikka
Edwardin leskeä mun siskotella, --
Teen kaikki sinut vapauttaakseni.
Mut tämä veljeyden syvä loukka
Mua koskee syvemmin kuin aavistatkaan.
CLARENCE.
Niin, meit' ei kumpaakaan se miellyttäne.
GLOSTER.
Sun vankeuttasi ei kauan kestä;
Sun pelastan tai itse sijaas astun.
Siis mieltäs malta.
CLARENCE.
Täytyy. Hyvästi!
(Clarence, Brakenbury ja vartijat poistuvat.)
GLOSTER.
Niin, mene sinne, mist' et palaa koskaan,
Typerä, tuhma Clarence! -- Niin sua säälin,
Ett' oiti sielus taivaaseen ma laitan,
Jos taivas lahjan meidän kädest' ottaa.
Ken tuossa? Äsken vapautettu Hastings?
(Hastings tulee.)
HASTINGS.
Hupaista huoment', armollinen herra!
GLOSTER.
Kamariherra hyvä, samaa teille.
No, tervetullut taaskin taivasalle.
Mut miltä loordin tuntui tyrmäss' olla?
HASTINGS.
Pitäähän vangill' olla kärsimystä;
Mut kyllä kerran tiedän kiittää niitä,
Jotk' ovat syypäät olleet vankeuteeni.
GLOSTER.
Tietysti, tietysti; ja samoin Clarence;
Nuo teidän vainoojanne myös on hänen
Ja hälle saman tehneet, minkä teille.
HASTINGS.
Voi sentään, että kotka kytketään,
Kun haukat saa ja sääsket mielin ryöstää!
GLOSTER.
Mit' uutta kuuluu ulkoa?
HASTINGS.
Niin pahaa
Ei ulkoa kuin täältä linnasta:
Kuningas sairas, heikko on ja synkkä;
Pahinta pelkäävät jo lääkäritkin.
GLOSTER.
Ikävä tieto, santta Paavali!
Oo, hurjasti hän elänyt on kauan
Ja vallaspersoonaansa kulutellut;
Sydäntä särkee, kun sit' aatteleepi,
Hän onko vuoteen omana?
HASTINGS.
On aivan.
GLOSTER.
Edellä menkää; minä tulen heti.
(Hastings menee.)
Ei elää voi hän, ei saa kuolla ennen
Kuin Yrjö taivaaseen on passin saanut.
Nyt käyn ja Clarenceen hänt' ärsytän
Valeilla, joita kuvaan aimo syillä;
Ja jos vaan tarkka tuumani ei petä,
Niin Clarence ei näe huomispäivää. Sitten
Jumala Edwardin saa armoons' ottaa,
Ja mulle mailman telmäkentäks suoda.
Warwickin kuopustyttären ma nain;
Hält' isän tosin surmasin ja miehen,
Mut paras keino lutkaa lohduttaa
On isäks ruveta ja mieheks hälle.
Sen teenkin, en niin paljo rakkaudesta,
Kuin muiden salatarkoitusten tähden,
Joit' aion tällä naimisella voittaa.
Mut hevosetta lähden markkinoille:
Viel' elää Clarence, Edward kuninkoipi;
Kun poiss' on nuo, niin laskun tehdä voipi,
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Lontoo. Toinen katu.
(Kuningas Henrik kuudennen ruumista kannetaan avonaisessa
arkussa; ylimyksiä vartioväkenä, tapparakeihäät kädessä;
Lady Anna surupuvussa.)
ANNA.
Alas, alas kunniakas taakkanne, --
Jos kunnian voi panna ruumisarkkuun --
Ett' itkeä ma saan ja valitella
Tuon hurskaan Lancasterin äkkisurmaa. --
Jääkylmä hahmo pyhän kuninkaan!
Sa, vaalas tuhka Lancasterin heimon!
Kuninkaan veren tähde veretön!
Mun salli esiin kutsua sun hahmos,
Ett' Anna raukan kuulet valitukset,
Edwardin, poikas lesken, poikas, jonka
Se käsi tappoi, joka nuo löi haavat.
Kah, noihin ikkunoihin, joista ulos
Elosi lähti, voidett' avutonta
Nyt poloisista silmistäni valaan: --
Kirottu käsi, joka nuo tek' aukot!
Kirottu sydänkin noin sydämmetön!
Kirottu veri, joka veres laski!
Viel' olkoon julmempi sen kurjan osa,
Ken surmas kautta meidät kurjiks saattoi,
Kuin mitä lukin, kyyn tai rupikonnan
Tai minkä myrkkylieron osaks soisin!
Jos lapsen saa hän, keskoinen se tulkoon
Ja epäsikiö ja rujoluoma,
Jok' inhottavall' epämuodollaan
Toivoisan äitinsäkin säikäyttää!
Isältään periköön se ilkeyden!
Ja jos se vaimon saa, niin tämä tulkoon
Polommaks vielä hänen kuoltuaan
Kuin minä nuoren mieheni ja sinun! --
Nyt Chertseyyn pyhä taakka tää; sen sinne
Paavalin kirkosta nyt hautaan viemme.
Kun väsytte, niin huotkaa; sill'aikaa
Ma ruumist' itken Henrik kuninkaan.
(Kantajat nostavat ruumisarkun maasta ja kulkevat eteenpäin.)
(Gloster tulee.)
GLOSTER.
Seis, kantajat, ja ruumis maahan pankaa!
ANNA.
Mik' ilkinoita tänne toi tuon lemmon
Ehkäämään pyhää rakkauden työtä?
GLOSTER.
No, ruumis maahan, konnat! Ken ei kuule,
Ma siitä, santta Paavali, teen ruumiin.
1. YLIMYS.
Pois, arkun tieltä väistykää, mylord.
GLOSTER.
Hävytön koira! Seis, kun minä käsken!
Pois rinnoiltani pertuskasi siirrä,
Tai, kautta Paavalin, sun maahan paiskaan
Ja sinut survon, korska kerjäläinen!
(Kantajat laskevat arkun maahan.)
ANNA.
Kah! Vapisette kaikki! Pelkäättenkö?
Ah! Teit' en moiti, kuolevia teitä:
Pirua kuolevaisen silm' ei siedä, --
Pois, sinä hirvittävä hornan airut!
Vallassas oli vaan tuon kuolleen ruumis,
Mut hänen sieluaan et saa; siis, poistu!
GLOSTER.
Sulo pyhimys, noin älä noidu, hurskas!
ANNA.
Ruma perkel, älä häiri, Herran tähden!
Täst' onnen maasta helvetin sa teit,
Kiroilla, tuskan huudoilla sen täyttäin.
Jos ilo sull' on nähdä inhat työsi,
Niin tuoss' on teurastustes taidon näyte. --
Oi, herrat, nähkääs: Henrik vainaan haavat
Suuns' avaa jäykän uuteen veren vuotoon!
Punastu, häpee, rujo luodenkanto,
Kun läsnäolosi saa kylmät, tyhjät
Ja verettömät suonet verestämään:
Tekosi luonnoton ja petomainen
Tään perin luonnottoman tulvan nostaa. --
Jumala, joka loit tän veren, kosta!
Maa, mantu, joka joit tän veren, kosta!
Murhaajan päähän nuoles iske, taivas!
Maa, ratkee, niele hänet elävältä,
Kuin veren nielit hyvän kuninkaankin,
Tuon hornan palkkalaisen teurastaman!
GLOSTER.
Rakkauden ohjett' ette tunne, rouva:
Hyvällä pahaa kosta; sitä siunaa,
Ken sua kiroo.
ANNA.
Konna, sin' et tunne
Lakia Jumalan etk' ihmisten;
Pahinkin peto tuntee säälimystä.
GLOSTER.
Mut minä en, ja siis en ole peto.
ANNA.
Oo, ihme: perkeleetkin puhuu totta!
GLOSTER.
Ihmeempää, että enkelit noin raivoo. --
Jumalan ihanainen naiseksi,
Suvaitkaa luulluista mun synneistäni
Täss' edessänne täysin puhdistaita.
ANNA.
Ruttoinen vihalainen mieheksi,
Suvaitse tietyistä sun synneistäsi
Mun täysin kirota sua, kirottua.
GLOSTER.
Somempi kuin voi mainitakaan kieli,
Suvaitkaa hetki mulle puolustukseen.
ANNA.
Rumempi kuin voi aatellakaan mieli,
Sill' itses puolustat, ett' astut hirteen.
GLOSTER.
Mun syyhyn saattais moinen epätoivo.
ANNA.
Mut epätoivo tuo sua puolustaisi;
Näin koston ansaitun sa itse saisit,
Jok' ansiottomasti muita tapoit.
GLOSTER.
Mutta entä, jos en tappanutkaan heitä?
ANNA.
Niin eläisivät; mutta kuolleit' ovat
Ja sinun kauttas, hornan palkkalainen.
GLOSTER.
En miestäs surmannut.
ANNA.
No, siis hän elää,
GLOSTER.
Ei, kuollut on hän: Edward hänet tappoi.
ANNA.
Sen valehtelit omaan päähäs, herja:
Sen verenpä sen näki Margareeta
Sun murhaveitsestäsi höyryvän,
Jonk' oisit hänen rintahansa syössyt,
Jos iskua ei torjunut ois veljes.
GLOSTER.
Mua hänen herjakielens' ärrytti,
Mun, syyttömän, kun päähän syyn hän syyti.
ANNA.
Sua oma verivimmas ärrytti,
Jok' uneksi vaan aina teurastusta.
Tapoithan tämän kuninkaan.
GLOSTER.
Sen myönnän.
ANNA.
Vai myönnät, mäyrä? Myöntäköön myös Luoja,
Ett' ilkityöstäs kadotukseen joudut!
Oi, lempeä hän oli, jalo, hurskas.
GLOSTER.
Siis omiansa taivaan kuninkaalle.
ANNA.
Hän taivaass' on, mut sinne sin' et tule.
GLOSTER.
Mua kiittäköön, kun autoin häntä sinne;
Hän sopii sinne paremmin kuin maahan.
ANNA.
Ja sinä sovit parhain helvettiin.
GLOSTER.
Viel' yhteen paikkaan, -- saanko sanoa?
ANNA. Niin, vankityrmään.
GLOSTER.
Teidän makuusuojaan.
ANNA.
Paetkoon rauha sinun makuumailtas!
GLOSTER.
Niin tekee, kunnes makaan teidän luona.
ANNA.
Ma toivon vaan.
GLOSTER.
Ma tiedän sen. -- Mut, Anna, --
Purevaa tätä sanasutka-kiistaa
Kalsompaan äänitapaan vaihtaaksemme --
Syy Plantagenetien äkkisurmaan,
Niin Henrikin kuin Edwardin, se eikö
Lie moitittavampi kuin itse teko?
ANNA.
Sin' olit syy ja kirottu myös teko.
GLOSTER.
Sulonne tähän tekoon oli syynä,
Sulonne, joka unessa mua kiusas
Käsiksi käymään koko mailman surmaan
Vaan hetken ilost' iharinnoillanne.
ANNA.
Jos uskoisin sua, murhamies, niin raastais
Sen sulon poskiltani pois nää kynnet.
GLOSTER.
Nää silmät moist' ei sietäis sulon hukkaa;
Mun nähteni sit' ette turmeleisi;
Siit' elvyn niin kuin mailma auringosta;
Mun päiväni se on, mun elämäni.
ANNA.
Yö päivälles, ja surma elämällesi.
GLOSTER.
Äl' itseäsi kiroo, sulo luomus:
Kumpikin olet.
ANNA.
Soisin, että oisin,
Niin että sinulle ma kostaa saisin.
GLOSTER.
Olisi mitä luonnottomin teko
Hänelle kostaa, joka sua lempii.
ANNA.
Olisi oikea ja viisas teko
Hänelle kostaa, joka miehein tappoi.
GLOSTER.
Ken, armas, sulta miehen vei, sen teki
Paremman miehen hankkiakseen sulle.
ANNA.
Parempaa miest' ei hengi päällä maan.
GLOSTER.
On mies, ken paremmin kuin hän sua lempii.
ANNA.
Ken se?
GLOSTER.
Plantagenet.
ANNA.
Se nimi hällä.
GLOSTER.
Niin sama nimi, paremman vaan lainen.
ANNA.
Miss' on hän?
GLOSTER.
Tässä.
(Anna sylkee häneen.)
Miksi minuun syljet?
ANNA.
Oo, ett' ois surman myrkkyä se sulle?
GLOSTER.
Noin ihanassa milloin asui myrkky?
ANNA.
Niin, vihatumpaan milloin osui myrkky?
Pois, konna! Silmäni sa sokaiset.
GLOSTER.
Sun silmäs, armas, soaissut on minun.
ANNA.
Oo, jospa basiliskeja ne oisi
Ja kuoliaaks sun löisivät!
GLOSTER.
Oi, jospa'
Niin saisin kuolla kerrassaan; nyt minut
Ne elävältä surmaavat. Nuo silmät
Kiers' itkun suolaisen mun silmistäni,
Lapsekkain kyynelin ne soaisten,
Nää silmät, joit' ei kostuttanut sääli.
Kun itkivät York isäni ja Edward
Rutlandin parkuhuudon kuullessansa,
Kun musta Clifford häneen miekkans' iski,
Tai uljas isäsi kun lapsen lailla
Isäni synkän kuolintarun kertoi
Ja kymmenesti suupui nyyhkytykseen,
Ett' oli kuulijainkin silmät märjät
Kuin lehvät sateessa; ja näissä kauhuiss'
Urokas silmän' itkun hellän hylki,
Ja mit' ei surut nää siit' irti saaneet,
Sen sulos sai; mun soannut on itku.
En ystävää, en vihamiestä kärtä,
Ei mairesanaa kielenikään tunne,
Mut nyt kun sulosi ma palkaks toivon,
Niin ylväs sydän kärttää, kieli mairii.
(Anna katsoo häntä halveksivasti.)
Äl' ivaan moiseen huuliasi säännä.
Ne suuteloit' on eikä pilkkaa varten.
Jos et voi kostoltasi anteeks suoda,
Teräväkärkisen saat tuossa miekan:
Se tähän uskolliseen poveen paina,
Vapauta sua jumaloiva sielu,
Sen kuoliniskulles nyt paljastan ma,
Rukoillen polvillani kuolemaa.
(Paljastaa rintansa; Anna tavoittaa häntä miekalla.)
Äl' esty; Henrik kuninkaan ma tapoin,
Vaan sulosi mua siihen houkutteli.
No, joudu! Minä Edward prinssin pistin;
(Anna tavoittaa häntä miekalla.)
Vaan näkösi taivainen mua kiihoitti.
(Anna antaa miekan vaipua.)
Nyt nosta miekka, taikka minut nosta!
ANNA.
No, nouse, teeskelijä! Surmaas toivon,
Mut en sen toimittaja tahdo olla.
GLOSTER.
Mun käske toimittaa se, ja sen täytän.
ANNA.
Sen olen tehnyt.
GLOSTER.
Vihoissasi teit sen.
Se sano uudelleen, niin tämä käsi,
Mi lemmen tähden lemmen surmas sulta,
Nyt surmaa vielä taatummankin lemmen,
Näin syypääks sinut tehden kahteen surmaan.
ANNA.
Jos mieles tuntisin ma!
GLOSTER.
Se kielelläni asuu.
ANNA.
Molemmat voivat pettää.
GLOSTER.
Ei silloin mikään taattu.
ANNA.
No, hyvä, tuppeen miekka!
GLOSTER.
Siis rauhan mulle takaat!
ANNA.
Sen saat sa tietää vasta.
GLOSTER.
Siis toivoako saanen?
ANNA.
Sen kaikki saavat, toivon.
GLOSTER.
Tää sormus ota multa.
ANNA.
Ken ottaa, viel' ei anna.
(Panee sormuksen sormeensa.)
GLOSTER.
Niin kuin tää sormus sormeasi kiertää,
Poveskin sydän-raukkaseni kietoo!
Kumpaakin helli, kumpikin on sinun.
Ja jos suot ihastuneen orja-raukan
Sun sulokädestäsi armon pyytää,
Niin ijäks hänen onnensa sa turvaat.
ANNA.
Mik' on se?
GLOSTER.
Että tämän surun toimen
Jätätte hälle, jolla enemmän
On syytä suruun, sekä Crosby-placeen
Menette oiti; Chertseyn luostariin kun
Pyhillä menoill' olen haudannut
Tään jalon kuninkaan ja hautansakin
Katuman kyynelillä kastellut,
Tapaamaan teitä riennän viipymättä.
Monesta salasyystä rukoilen nyt:
Luvatkaa tämä.
ANNA.
Sydämmestän' aivan.
Ja minua se suurest' ilahduttaa,
Ett' olette näin katumukseen tullut. --
Tressel ja Berkley, mua seuratkaa.
GLOSTER.
Sanokaa jäähyväiset.
ANNA.
Kannattaako?
Mut koska mairimaan mua opetitte,
Kuvailkaa, että tein jo jäähyväiset.
(Lady Anna, Tressel ja Berkley menevät.)
GLOSTER.
Edelleen ruumis viekää.
2. YLIMYS.
Chertseyynkö, jalo herra?
GLOSTER.
White-Friarsiin; mua siellä vartokaa. --
(Ruumissaatto lähtee.)
Näin onko koskaan naista kosittu?
Näin onko koskaan naista voitettu?
Omata tahdon hänet, mut en kauan.
Kuin? Minä, miehens', appens' surmaaja,
Näin häneen isken kesken vihan vimmaa,
Kirous huulillaan ja silmiss' itku
Ja vihan veritodistaja läsnä.
Jumala, hänen tuntonsa ja kaikki
Mua vastass' on, muut auttajaa ei mulla
Kuin perkele ja tekopyhä katse,
Ja sentään voitan, -- kaikki tyhjää vastaan!
Haa!
Jo unhottiko uljaan Edward prinssin,
Miehensä, jonka vihapäissä tapoin
Kuukautta kolme sitten, Tewksburyssä?
Sulompaa, lempeämpää ylimystä,
Niin luonnon ihan tuhlaamalla luomaa,
Nuort', uljast', ylvää, kuninkaallist' aivan
Ei avarassa maailmassa toista:
Ja sentään katseens' alentaa hän minuun,
Jok' armaan tämän kukantaimen taitoin
Ja hälle leskivuoteen kolkon laitoin!
Minuhun, epämuotoiseen ja nilkkuun,
Jok' en niin puolta ole Edwardista!
Ropohon panen herttuakuntani,
Ett' olen erehtynyt muodostani:
Hän näkee, piru vie, mit' en näe itse,
Ett' olen sentään ihmeen kaunis mies.
Mun täytyy ostaa itselleni peili
Ja pitää tusinoittaan räätäleitä,
Ruhoni saadakseni sieväks oikein.
Kun näin nyt oman suosioni voitin,
Niin täytyneehän siitä jotain maksaa.
Mut ensin tämän veikon hautaan saatan,
Ja sitten tillitellen kullan luokse.
Sa armas päivyt, peilin virkaa täytä,
Kuvani mulle käydessäni näytä!
(Menee.)
Kolmas kohtaus.
Lontoo. Huone hovilinnassa.
(Kuningatar Elisabeth, lord Rivers ja lord Grey tulevat.)
RIVERS.
Tyvetkää, rouva; pian majesteetti
Takaisin entisen saa terveytensä.
GREY.
Tuo huolenne vaan häntä huonontaa;
Siis, Herran tähden, hyvill' olkaa mielin
Ja hilpein puhein häntä hauskutelkaa.
ELISABETH.
Jos kuolee hän, niin mikä mua kohtaa?
GREY.
Ei muu kuin moisen miehen tappio.
ELISABETH.
Mut moisen miehen tappio on kaikki.
GREY.
Jos kuolee miehenne, niin lohdutukseks
On taivas teille suonut kelpo pojan.
ELISABETH.
Hän nuori on ja, kunnes ikään tulee,
On hällä holhoojana Richard Gloster,
Jok' ei mua helli eikä ketään teistä.
RIVERS.
Protektoriksi hänkö määrätty?
ELISABETH.
Päätetty, vaikk' ei vielä määrätty;
Mut siksi käy, jos kuolee kuninkaamme.
(Buckingham ja Stanley tulevat.)
GREY.
Kah, tuossa loordit Buckingham ja Stanley.
BUCKINGHAM.
Iloista huoment', armollinen rouva!
STANLEY.
Jumala yhä suokoon ilonpäivää!
ELISABETH.
Kreivinna Richmond, hyvä herra Stanley,
Rukoukseenne tuskin sanoo: aamen.
Mut, Stanley, vaikka vaimonne hän onkin
Ja ei mua rakasta, niin, hyvä loordi,
Ma teit' en vihaa hänen ylpeydestään.
STANLEY.
Rukoilen teitä, älkää uskoko
Kateiden parjaajien kanteluita;
Ja syystäkin jos häntä syytettäisi,
Niin heikkouttaan sietäkää, jonk' alku
Vaan sairas oikka on eik' ehdon häijyys.
ELISABETH.
Kuninkaan tänään näittekö, lord Stanley?
STANLEY.
Me, Buckinghamin herttua ja minä,
Kuninkaan luota tullaan suoraa päätä.
ELISABETH.
Toivetta onko parantumisesta?
BUCKINGHAM.
Parahat toiveet: hilpeä on mieli.
ELISABETH.
Jumalan kiitos! Häntä puhutitte?
BUCKINGHAM.
Kyll', arvo rouva: sovittaa hän soisi
Glosterin herttuan ja veljienne
Ja näiden sekä kamariherran välin;
Pateilleen on hän heidät haastattanut.
ELISABETH.
Jos kaikki hyvin ois! Mut ei, ei koskaan!
Alenemass' on onnemme, ma pelkään.
(Gloster, Hastings Ja Dorset tulevat.)
GLOSTER.
Vääryyttä mulle tehdään, sit' en kärsi. --
Keit' on ne, jotka kuninkaalle nurkuu,
Ett' olen tyly muka, heit' en lemmi?
Se häntä, santta Paavali, ei lemmi,
Ken hänen korvans' ahtaa vihaa täyteen.
Kun mairia en voi ja mielistellä,
Sukoilla, nauraa, mataa, hännystellä
Kuin marakatti taikka ranskalainen,
Niin olen kohta ilkeä ja häijy.
Vihoitta eikö vakaa mies saa elää,
Näin joutumatta suoruudestaan pilkaks
Imelän, luihun silkkinarrijoukon?
GREY.
Kenelle armonne nyt puhuu?
GLOSTER.
Sulle,
Jok' armosta ja kunniast' et tiedä.
Sua loukkasinko? Vääryytinkö milloin?
Tai sua? -- tai sua? -- tai ketään joukostanne?
Sen vietävät! Kuningas, -- jota taivas
Paremmin varjelkoon, kuin toivoisitte, --
Saa tuskin hengenvuoron rauhass' olla,
Niin häntä tyhjin kantein kidutatte.
ELISABETH.
Petytte, veli Gloster; kuningas,
Omasta ylhäisestä tahdostansa
Eik' armoon-pyrkijöiden yllykkeestä,
Varoen sisäist' ehkä kaihelmaanne,
Jot' ilmaissut on ulkokäytöksenne
Mua, lapsiani, veljiäni kohtaan,
On teitä kutsuttanut, tiedustaakseen
Vihanne syytä ja sen poistaaksensa.
GLOSTER.
Vihani? Kuin? -- Niin tärviöll' on mailma,
Ett' öyhkää tiiti, missä arkoo kotka.
Kun kaikk' on moukat tulleet aateliksi,
Niin moni aatelus saa olla moukka.
ELISABETH.
Niin, tähtäys on selvä, veli Gloster:
Teit' äimii mun ja ystäväini nousu.
Kies'auta. ett'ei meidän teit' ois tarvis.
GLOSTER.
Mut meidän on, kies'auta, teitä tarvis:
Veljemme vankina on teidän syystä,
Vihoissa itse olen, ylenkatseess'
On aatelisto, viroill' ylhäisillä
Niit' äyriäiksi tehdään, jotka tuskin
Ol' äyrin väärtit pari päivää sitten.
ELISABETH.
Sen kautta, joka tähän arkaan arvoon
Tilasta tyytyvästä minut nosti!
En koskaan kuningasta yllytellyt
Clarencen herttuata vastaan, jota
Päinvastoin aina innokkaasti puolsin.
Katalaa vääryyttä te teette mulle,
Näin syyttä saattain minut pahaan luuloon.
GLOSTER.
Te kyllä kieltää voitte, että syypää
Olitte Hastingsinkin vankeuteen.
RIVERS.
Mylord, sen voi hän, sillä --
GLOSTER.
Vai voi, lord Rivers? Niin, ken sit' ei tiedä?
Hän enemmänkin voi kuin tämän kieltää.
Teit' auttaa voi hän moneen oiva virkaan
Ja sitten kieltää osanottonsa,
Sanoa vaan: se ansion on palkka.
Mit' ei hän voi? Hän voi -- niin, totta, huolla --
RIVERS.
Mitenkä? Huolla?
GLOSTER.
Mitenkä huolla? Huolla kuninkaalle,
Somalle kelpo poikamiehelle.
Niin hyvää kauppaa mummonne ei tehnyt.
ELISABETH. Lord Gloster, liiaks sietänyt jo olen
Tuot' ivaa katkeraa ja raakaa herjaa.
Kuningas, jumaliste, tietää saakoon,
Mit' ilkeätä pilkkaa teiltä kärsin!
Olisin ennen palkkapiika maalla
Kuin ylväs kuningatar näillä ehdoin, --
Ivailun, kiusan, herjan hampaiss' aina.
Vähä ilo Englannin on valtiaalla.
(Kuningatar Margareeta ilmestyy näyttämön perälle.)
MARGAREETA (syrjään).
Vähetä senkin vähän suokoon Luoja!
Sun arvos, vahas, istuimes on minun.
GLOSTER.
Kuin? Uhkaatteko kantaa kuninkaalle?
Se tehkää surkomatta: minkä sanoin,
Sen taata tohdin kuninkaankin kuullen,
Niin, vaikka Toweriin hän minut pankoon.
Puhua täytyy: työni unhoon jäävät.
MARGAREETA (syrjään).
Pois, perkele! Ne liian hyvin muistan!
Veit hengen mieheltäni Towerissa
Ja poika-pololtani Tewksburyssa.
GLOSTER.
Te ette vielä kuningatar ollut
Ja miehenne ei kuningas, kun minä
Jo hänen suurten tuumains' olin juhta,
Kopeiden vainoojainsa juurittaja
Ja ystäväinsä aulis hyvittäjä,
Ja jalostuttaakseni hänen vertaan,
Omaani vuodatin ma.
MARGAREETA (syrjään).
Niin, ja vielä
Jalompaa vertakin kuin sun ja hänen.
GLOSTER.
Mut te ja puolisonne Grey sen aikaa
Lancaster-suvun hyväks kapinoitte; --
Te, Rivers, myöskin. -- Miehennehän kaatui
Saint Albansissa Margareetan väessä?
Mun suokaa muistuttaa, jos unhotitte,
Mit' ennen olitte ja mitä nyt,
Ja mitä minä olin ja nyt olen.
MARGAREETA (syrjään).
Verinen konna, ja se olet yhä.
GLOSTER.
Sanansa Clarence-raukka söi ja petti
Isänsä Warwickin, -- Kies' anteeks suokoon! --
MARGAREETA (syrjään).
Jumala kostakoon!
GLOSTER.
Edwardin hyväks kruunust' otellakseen;
Mut kiikkaan joutui kiihkastaan. Oi, mulla
Jos sydän kivest' ois kuin Edwardilla,
Tai hällä hellä, säälivä kuin mulla!
Tään mailman lapseks olen liian houkka.
MARGAREETA (syrjään).
Siis mene helvettiin ja jätä mailma,
Sa kakodaimon! Siellä sun on valtas.
RIVERS.
Lord Gloster, siihen levottomaan aikaan,
Jost' alun vihaamme te juonnatte,
Herraamme kuningasta seurasimme;
Myös teitä kuninkaana seuraisimme.
GLOSTER.
Kuningas minä? Ennen kauppasaksa!
Se aatoskin se minust' etääll' olkoon!
ELISABETH.
Niin pieneks ilonne kuin arvannette,
Jos olisitte tään maan kuningas,
Te yhtä pieneks voitte arvata
Mun iloni sen kuningattarena.
MARGAREETA (syrjään).
Pien' ilo on maan kuningattarella:
Min' olen se, ja ilost' olen tyhjä.
Minulta kärsivällisyys jo loppuu. --
(Astuu estin.)
Mua kuulkaat, rosvot, jotka riitelette
Nyt saaliista, jonk' anastitte multa!
Ken teist' ei vapise, kun minuun katsoo?
Kumarrus nöyrä valtiaalle, taikka
Vaviskaa valtaheittoa, te luopiot!
Haa! maire konna, älä käänny pois!
GLOSTER.
Miks silmissäni väikyt, noita ryytty?
MARGAREETA.
Ma sulle kertaan kaikki pillatyösi:
Sen totta teenkin, ennen kuin sun päästän.
GLOSTER.
Maanpakoon surman uhall' olet pantu.
MARGAREETA.
Niin, mutta maanpako on tuskaisempi
Kuin surma olla voi, jos täällä viivyn.
Sin' olet miehen mulle, pojan velkaa, --
Sinä kruunun, -- alamaisuuden te kaikki;
Suruni tää on oikeastaan teidän
Ja ryöstämänne riemut kaikki minun.
GLOSTER.
Kirous, jonka isältäni sait,
Kun paperilla sevit urhon otsan
Ja silmäns' ivallas sait tulvimaan
Ja niiden kuiveeks annoit liinan, jonka
Rutlandin viattomaan vereen kastoit, --
Kirous, jonka katkeroiduin mielin
Hän sinuun syyti, kohdannut sua ompi;
Se Jumalan on kosto, eikä meidän.
ELISABETH.
Vanhurskaan Jumalan, mi syytönt' auttaa.
HASTINGS.
Oi, teko hirmuinen tuo lapsen murha
Ja armottomin, mit' on koskaan kuultu!
RIVERS.
Tyrannikin, sen kuullessansa, itki.
DORSET.
Ja kaikki ennustivat koston päivää.
BUCKINGHAM.
Northumberland, jok' oli läsnä, itki.
MARGAREETA.
Kuin? Äsken tullessani ärisitte
Valmiina käymään toisienne kurkkuun,
Ja vihanne nyt kaikki minuun kääntyy!
Niin Yorkin kirousko taivaan valtaa,
Ett' Edwardini, Henrikkini surma,
Valtamme hukka, maanpakoni tuskat,
Kaikk' on vaan kostoksi tuon poika houkan?
Jos halki pilvein kirot taivoon tunkee,
Kironi vinha, raskaat pilvet ratko! --
Sotahan älköön kuninkaamme kuolko,
Vaan viinaan, niinkuin murhan kautta meidän.
Tehdäkseen siten hänet kuninkaaksi!
Sun Edwardisi, Walesin nyky-prinssi,
Kuin minun Edwardini, Walesin prinssi,
Hän nuorna väkinäisen surman saakoon!
Sä, kuningatar nyt, kuin ennen minä,
Näe onnes loppu, niinkuin minä raukka!
Eläös kauan, lapsiasi itkein!
Näe toisen, niinkuin minä nyt näen sinun,
Arvollas öyhkäävän, kuin sinä minun!
Ilosi ennen sua menköön hautaan;
Ja pitkällisten tuskain päästä kuole
Miehettä, lapsetonna, kruunutonna!
Rivers ja Dorset, olittehan läsnä,
Ja sinä, Hastings myös, kun murhaveitsi
Lävisti poikani. Jumala, kuule:
Teist' älköön ykskään luonnon ikään pääskö,
Vaan äkkisurma teidät temmatkoon!
GLOSTER.
No, joko päätit, inha noita ryytty?
MARGAREETA.
Sua muistamatta? Seis, mua kuule, koira.
Jos taivaalla on varastossaan tuskaa
Pahempaa, kuin mit' itse sulle tiedän,
Niin säästäköön sen, kunnes täys on syntis;
Vihansa silloin viskatkoon se sinuun,
Tään mailma-raukan rauhanhäirijään!
Kalutkoon tunnon mato mieltäs aina!
Epäile ystävääsi petturiksi,
Ja konnaa pidä helmaystävänäs!
Unt' älköön kuolevaiseen silmääs tulko,
Pait milloin tuskan kauhust' uneksien
Näet hornan täyden hirmu-perkeleitä!
Kuvaton ryhmä! Tonkivainen karju!
Sa, joka syntymässäs luonnon orjaks
Ja hornan pojaksi jo leimattiin!
Emosi raskaan kohdun ruma tahra!
Isäsi lantioiden häijy siitos!
Repale kunniasta! Inhoittava --