Kesäkuun päättyessä loppui myöskin sekä lukukausi että neiti
Stacyn toiminta Avonlean koulussa. Anna ja Diana kulkivat kotiin
hyvin surullisin mielin. Punaiset silmät ja märät nenäliinat
olivat todisteina siitä, kuinka liikuttava oli ollut neiti Stacyn
hyvästijättö. Kuusikkomäen alapuolella kääntyi Diana ympäri, katsoi
koulutaloon, ja huokasi syvään.
-- Minusta tuntuu kuin kaikki olisi lopussa, eikö sinustakin? sanoi
hän synkästi.
-- Sinulla ei ole puoleksikaan niin suurta surun syytä kuin
minulla, sanoi Anna hakien turhaan kuivaa kohtaa nenäliinastaan. --
Sinähän saat sentään tulla takaisin ensi vuonna, mutta minä olen
varmaan jättänyt kelpo vanhan koulumme ainaiseksi -- jos läpäisen
tutkinnossa, tietenkin...
-- Se ei ole hituistakaan samaa. Neiti Stacy ei tule olemaan siellä,
ettekä luultavasti sinä eikä Ruby. Saan istua aivan yksinäni, sillä
en voisi istua kenenkään toisen vieressä sinun jälkeesi. Ah, kuinka
hauskaa meillä sentään on ollut, Anna! On kauheata ajatella, että ne
ajat ovat menneet.
Kaksi suurta kyyneltä vieri Dianan nenää pitkin.
-- Jos sinä tahtoisit lakata itkemästä, niin minäkin voisin, sanoi
Anna rukoilevasti. Joka kerta kun työnnän nenäliinan taskuuni, näen
kuinka sinun silmäsi ovat tulvillaan kyyneliä, ja silloin alan minä
uudelleen myöskin. Saat nähdä, että tulen takaisin...
-- Oh, sinähän onnistuit niin erinomaisesti tuossa viimeisessä
kokeessa neiti Stacylle.
-- Niin kyllä, mutta silloin ei minulla ollut lainkaan
tenttikuumetta... Kun ajattelen oikeata, kylmenen aina sormenpäihin
saakka. Ja lisäksi olen minä numero kolmetoista, ja Josie Pye sanoo
sen merkitsevän onnettomuutta. En ole taikauskoinen, ja tiedän, ettei
se voi vaikuttaa mitään. Mutta toivoisin kuitenkin, etten olisi
numero kolmetoista.
-- Nyt sinun kai on pakko valvoa ja lukea iltasin? sanoi Diana.
-- Ei, neiti Stacy on ottanut meiltä lupauksen, ettemme tee niin.
Hän sanoo, että se vain väsyttäisi meitä ja hämmentäisi ajatuksiamme
-- meidän on parempi mennä ulos raittiiseen ilmaan eikä ollenkaan
ajateltava tutkintoa ja mentävä iltaisin varhain levolle. Se on
helposti sanottu, se!... Hyviä neuvoja on aina vaikea noudattaa, sen
olen usein huomannut... Prissy Andrews on kertonut minulle, että hän
istui ylhäällä puoliyöhön joka ilta sillä viikolla, kun hänellä oli
tutkinto, ja lukea pänttäsi niin, että kaikki pyöri ympäri hänen
päässään, ja minä olin aikonut istua ylhäällä vähintäin yhtä kauan
kuin hän. Josephine tätisi teki hyvin kiltisti tarjotessaan minulle
asuntoa luonaan kaupungissa oloaikanani.
-- Kirjoitathan minulle siellä ollessasi?
-- Kirjoitan tiistai-iltana ja kerron sinulle, minkälainen ensimäinen
päivä on ollut, lupasi Anna.
-- Minä ihan asun postikonttorissa keskiviikkopäivän, vain
odottaakseni kirjettäsi, vakuutti Diana.
Anna matkusti kaupunkiin seuraavana maanantaina, ja keskiviikkona
Diana voi noutaa luvatun kirjeen. Se kuului seuraavasti:
"Rakkahin Diana! Nyt on tiistai-ilta, ja minä istun Josephine
tädin kirjastohuoneessa ja kirjoitan tätä. Voit uskoa, että
minusta tuntui yksinäiseltä eilen illalla, kun laskeuduin levolle
ja toivoin, että sinä olisit ollut luonani. En lukenut, sillä
olinhan luvannut neiti Stacylle olla sitä tekemättä, mutta oli
yhtä vaikeata olla avaamatta maantietoani kuin ennen maailmassa
oli olla lukematta satua ennenkuin läksyt oli päässä.
Kun tulimme seminaarille, niin oli siellä parikymmentä muuta
pyrkijää saaren kaikilta seuduilta. Ensimäinen, jonka näimme,
oli Moody Spurgeon, joka istui rappusilla ja lateli itsekseen
pitkää sapuskaa. Jane kysyi häneltä, mitä maailmassa hänellä
oli tekeillä, ja hän sanoi, että hän luki kertomataulua alusta
loppuun aina uudelleen ja uudelleen rauhoittaakseen hermojaan ja
meidän ei pitäisi millään ehdolla keskeyttää häntä, sillä silloin
hän alkaisi pelätä ja unohtaisi kaiken, mitä hän osasi... Mutta
kertomataulu piti kaiken hänen päässään!
Kun olimme saaneet paikkamme eri huoneissa, täytyi neiti Stacyn
lähteä luotamme ja jättää meidät kohtalomme huomaan. Jane ja minä
istuimme yhdessä, ja Jane oli niin tyyni, että oikein kadehdin
häntä. Hän ei totta tosiaan tarvinnut kertomataulua pitääkseen
ajatuksiaan koossa! Tuumailin mielessäni, mahdoinko olla sen
näköinen, miltä minusta tuntui, ja voisivatko toiset kuulla
sydämeni sykinnän huoneen toiselle puolelle saakka.
Sitten tuli eräs herra sisään ja jakoi aiheet englanninkielistä
ainetta varten. Käteni tulivat jääkylmiksi, ja silmissäni pyöri
sananmukaisesti, ottaessani esille saamani paperin.
Muutaman kauhean sekunnin ajan tuntui minusta aivan samanlaiselta
kuin neljä vuotta sitten, kun kysyin Marillalta, saisinko jäädä
Vihervaaralle -- mutta sitten minulle selkeni, ja sydämeni alkoi
jälleen sykkiä -- olen kai unohtanut sanoa, että se oli aivan
pysähtynyt... Sillä ymmärsin, että siitä aineesta voisin jotain
saada kokoon.
Kello kaksitoista saimme mennä kotiin syömään päivällistä, ja
sitten menimme takaisin historian kuulusteluun. Historiassa he
pitivät meitä sangen lujalla, ja minä hämmennyin, niin että
sekotin koko joukon vuosilukuja. Luulen sentään, että ylimalkaan
suoriuduin hyvin. Mutta oi, Diana, huomenna on geometria, ja voit
uskoa, että minun täytyy hillitä itseäni ollakseni avaamatta
geometriaani! Jos luulisin kertomataulun voivan minua auttaa,
lopottaisin sitä koko yön aamuun saakka.
Pistäysin illalla tuokioksi toisia tyttöjä katsomassa.
Matkalla tapasin Moody Spurgeonin, joka maleksi ympäri
aivan epätoivoissaan. Hän sanoi tietävänsä, että häntä ei
hyväksyttäisi historiassa, ja että hän oli syntynyt tuottamaan
pettymyksiä vanhempiensa toiveille, ja että hän matkustaisi
kotiin aamujunalla, ja että oli varmaan paljon helpompaa tulla
suutariksi kuin papiksi. Koetin rohkaista häntä ja sanoin,
että neiti Stacyn tähden hänen ei sentään pitäisi keskeyttää
tutkintojaan ennen aikojaan. Joskus olen toivonut, että olisin
syntynyt pojaksi, mutta nähdessäni Moody Spurgeonin olen aina
iloinen siitä että olen tyttö enkä ole hänen sisarensa.
Ruby istui ja itki pakahtuakseen, kun tulin heidän asuntoonsa;
hän oli juuri keksinyt hirveän virheen, minkä hän oli tehnyt
aineeseensa. Kun hän oli hieman rauhoittunut, menimme me
kaupungille ja söimme jäätelöä. Kuinka toivoimmekaan, että sinä
olisit ollut mukanamme!
Oi, Diana, kunpa vain geometria olisi ohi! Rouva Lynde sanoisi,
että aurinko nousee ja laskee aivan tavalliseen tapaansa,
läpäisisin tai en. Mutta minun mielestäni olisi sentään ollut
mielenkiintoista saada jonkinlainen taivaan merkki -- joku enne,
näetkös! -- jos minut reputetaan.