Rietula asteli kirves kainalossa korjaamaan raja-aitaa, joka oli
Mikkolan ja Rietulan niittyjen välillä. Rietulan karja oli särkenyt
aidan ja karjapiika oli tuonut sanan, että mennä korjaamaan.
Päivä oli illoillaan. Rastas lauleli kuusikossa, jonka keskellä
niitylle vievä karjapolku luikersi. Rietula käveli mietteissään.
Hartioita painoi jäytävä alakuloisuus. Häntä oli viime päivinä alkanut
painaa kylien väliset riidat ja hän oli alkanut tuntea sovinnon halua,
vaikka ei ollut valmis sitä vielä oikein itselleenkään myöntämään.
Mikkolan Iisakki oli sattumalta vastaan tullessa sanonut aina jonkun
ystävällisen sanan, mutta hän oli mennyt vaieten ohi. Jälestäpäin oli
se tuntunut pahalta ja vastenmieliseltäkin. Oliko Iisakin syy hänen
onneton naimiskauppansa ja osuuskaupan rettelöt? Iisakkihan oli kaikin
keinoin koettanut Eedlaa itselleen, mutta hän oli sen riistänyt melkein
väkipakolla Iisakilta. Ja eikö ollut hänen oma syynsä, että kauppa
meni nurin? Niinhän oli käynyt Korpijoellakin, mutta siellä maksettiin
hiljaisuudessa vahingot ja jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan.
Rietula tunsi tällä kertaa halua sovintoon, mutta koetti painaa
tunnettaan alas. Häpeähän olisi hänen, vanhan miehen, ruveta tässä
oikein ystävyysliittoja rakentelemaan.
Rietula saapui niitylle. Siellä oli Iisakki jo aitaa korjaamassa.
Rietula koetti salaa tarkastella, näyttikö Iisakki olevan äkeissään.
Mitä vielä. Iisakki myhähteli vain ja virkkoi:
— Huonoksipa tämä aita on jo käynytkin. Eiköhän, naapuri, pistettäisi
tähän vielä uutta aitaa kesän kuluessa?
— Näkyisi sietävän, jurahti Rietula, mutta ei sanonut enempää.
— Kanna sinä puita, niin minä latelen paikoilleen, toimitteli
Iisakki... Pitäisi tästä joutua illalliselle.
Sillä on kiire akkansa luokse, mietti Rietula ja tunsi taas katkeruuden
kasvavan povessaan. Mistä hyvästä se Iisakille semmoinen eukko ja
minulle piti sattua peto, joka ei anna yölläkään rauhaa.
Iisakki koetti virittää keskustelua, mutta se katkesi aina alkuunsa.
Kun aita oli saatu kuntoon, tarjosi Iisakki sikaarit Rietulalle ja
istahti kannolle polttelemaan.
— Huokaise nyt sinäkin, kehoitteli Iisakki. Mennään tästä sitten yhtä
matkaa.
Rietula aprikoi, istuako vai ei. Siinä olisi ollut sopiva kantokin,
mutta maa tuntui polttavan kantapäitä.
— Saunaanpa tästä pitäisi joutua, virkkoi ja, ottaen kirveen
kainaloonsa, pyörähti polulle.
— Niinpä sitä minunkin, myhähti Iisakki ja nousi lähteäkseen.
Ja peräkkäin astuivat miehet kumisevaa karjapolkua mitään toisilleen
virkkamatta. Satakieli vain tuntui laulelevan jossakin.