Lämpimät paisteet olivat sulatelleet hankia, ja päivisin tiet jo
upottivat ja kallistuivat yhä enemmän vinoon. Muutamissa paikoin näkyi
jo sulaa maata jalaksen uurnassa ja tiekin oli käynyt rapakoiseksi.
Kyrmyniska käveli verkalleen kallistunutta peltotietä ja myhähteli
itsekseen. Kevät näytti tulevan tavallista aikaisempaan. Päiväkulta
paistaa lekotti lämpimästi ja öillä oli taivas pilvessä.
— Kohta siitä alkaa kevätkalan pyynti, murahti mies ääneen, tultuaan
pihatörmälle, johon näkyi virtaileva joki alempana rannassa, — joko
lienee Rietula rysänsä tupannut joen alajuoksuun? murahteli Kyrmyniska
edelleen ja kuin vastausta saadakseen jäi katselemaan Kolmon puolelle
Rietulan peltoja ja pihamaata, jotka hyvin sopivat näkymään Mikkolan
pihaan.
Rietula näytti seisovan hänkin talonsa piharakennuksen nurkalla ja
katselevan Mikkolaan päin.
— Keh, mitähän se nyt siellä vahtaa, myhähti Kyrmyniska ja silmäsi
omille vainioilleen, joilla pohotti pitkä rivi lantakasoja, jotka
olivat olleet aina lukuisammat hänen pelloillaan.
— Niitä se siellä tarkkailee... kai lukeakseen. Saaneeko luetuksi.
Kolmekymmentä kaksi niitä on, ja viisitoista on vaan Rietulan
pelloilla. Heh, mitäpä tuosta. Olkoon mitä on, mutta kateena se niitä
katselee.
Iisakki pyörähti tupaan, otti orrelta talvella korjaamansa haukirysät
alas ja sitoi ne kimppuun. Vetäistyään rasvapieksut jalkaansa, painui
ulos rysänippu kainalossa joen rantaan. Saatuaan venheen vesille,
antoi hän sen hiljaa lipua virran mukana ja jäi katselemaan kirkkaasti
välkehtivää veden pintaa.
Iisakki oli ollut pahalla tuulella useita viikkoja yhtämittaa
tietämättä siihen syytä oikein itsekään. Jokin outo, ellottava tunne
oli häntä painanut. Oliko kyläläisten riitaisuus, jota hän oli
koettanut voimiensa mukaan musertaa, painanut mieltä, vai yksinäinen
vanhanpojan elämäkö kävi tympäiseväksi?
Mutta nyt siinä venheen keinuessa hiljaa eteenpäin, tunsi Iisakki aivan
yhtäkkiä käyvän mielensä hyväksi. Hymy herahti suupieleen ja povessa
sykähti niin kuin ennen nuorena miehenä.
Päivä paistoi lämpimästi, hanget alenivat ja Mikkolan vainiot
paljastuivat lumen alta tuoden esiin kauniit oraat. Hyvinpä olivatkin
säilyneet talven alla. Valtava vilja siinä taas lainehtii kesän tultua.
Iisakki tarttui airoihin ja vetäisi voimakkaasti rintaa paisuttavan
hyvän mielen vallassa. Mutta lahoneet hankavitsat rouskahtivat poikki,
ja Iisakin täytyi istua perään melomaan.
Iisakin suu kiertyi leveään hymyyn ohjatessaan venhettä joen suuhun.
Mistä se nyt tosiaankin tämä hyvänmielen tunne pulpahti niin yhtäkkiä?
Tämä kaunis kevätköhän se vielä saisi vanhat veret liikkeelle? Heh,
olipa mistä oli ja tulkoon mistä tulee, kunhan on hyvä olla, eikä
aina mieltä paina jäytävä alakuloisuus. Pistetään rysät entisiin
kalapaikkoihin, keitetään kalaa ja odotellaan kesää. Ja siinä sivussa
ojennetaan riitaisia kyläläisiä sovinnon tielle. Ojennetaan, neuvotaan,
vaikkapa siitä murtavatkin suuta ja haukkuvat Kyrmyniskaksi.
Venheen kokka kahahti rantakaislikkoon, mutta Iisakki ei malttanut
vielä nousta rysiä laittamaan, vaan jäi edelleen miettimään.
Kymmenen vuotta sitä on jo Mikkolassa eletty. Mikä lienee silloin
saanut Hämeestä tänne muuttamaan ja kauniit syntymäseudut jättämään.
Niinkuin olisi muka täällä paremmat maat olleet ja kalavedet. Kadutti
kaupat ensin muutamia vuosia ja ikävä oli Hämeeseen, vaan siinähän tuo
on tasaantunut, ja talo on noussut ja pellot kasvavat nyt jo niin että
kuuluu kylälle asti.
Talonsa on saanut nousemaan, kun on puuhannut, mutta eipä ole naapurein
välit parantuneet, vaikka olisi kuinka saarnannut. Riidellään ja
hosataan yhtämittaa ja milloin ei julkisesti riidellä, niin silloin
takanapäin jurnutetaan ja puhutaan pahaa ja arvotonta toisistaan. Mutta
olkoon miten on. Eikö tästä puolin jääne sovintoyritykset sikseen.
Sekö heille ikänsä saarnaamaan! Heh, riidellään sitten, kun kerran
se on mieleisempää. Riidellään ja hosataan ja tapellaankin, jos niin
tarvitaan. On sitä Kyrmyniskassakin sisua, jos niikseen tulee.
Iisakki pisti piippuunsa, sylkäisi, pisteeksi mietteilleen ja nousi
ketterästi laittamaan rysiä kuntoon. Jalka nousi keveämmin kuin ennen
ja hyvä mieli tuntui vaan paisuvan.
Iisakki oli saanut jo ensimäiset rysänsä jokeen ja aikoi viimeisiä
asettaa entisiin paikkoihinsa joen viimeisessä mutkassa, kun hän
hätkähti jo ihmeissään seisomaan.
— Kuka pirhana siihen jo ehti rysänsä, virkkoi katsellessaan entisiä
rysän paikkoja, joihin oli jo pyydykset pantuna.
Iisakki seisoi kysymysmerkkinä. Äskeinen hyvä mieli tuntui alenevan.
— Kuka kehveli se...
Sattui siinä Iisakki kääntämään päätään ja huomasi rannalla Rietulan
seisomassa ja virnistelemässä.
— Kas kun naapuri on pistänyt siihen jo rysänsä likoon, virkkoi
Iisakki. Mutta mitenkähän se on, kun minä olen siinä tottunut ennen
pyydyksiäni pitämään?
Miehet kyyräsivät vastakkain. Rietulan leuka näytti värähtävän.
— Sinähän niitä olet tässä joessa parhaita pyyntipaikkoja tähän asti
pitänyt, vaan vuoro se on kerran minullakin, sanoi Rietula.
Iisakki näytti aprikoivan, alkaisiko haastaa riitaa vai koettaisiko
sovinnolla selviytyä naapuristaan.
— Lieneekö ne tässä rysänpaikat parempia kuin muuallakaan. Ja kun
minä tässä olen pitänyt ennenkin enkä ole sinun pyyntipaikoillesi
pyrkinyt, niin eiköhän sovittaisi pyytämään niin kuin ennenkin riitaa
haastamatta, arveli Iisakki.
Rietula oli tullut muutaman askeleen lähemmäksi ja kivahti:
— Elä puhu mitään entisistä pyyntipaikoista. Kun muutit Mikkolaan,
valtasit tämän paikan, enkä kehdannut pois ajaa, mutta nyt ajetaan. Ja
jos et sitä usko, niin koetetaan!
Ja Rietula sylkäsi kouriinsa valmiina käymään käsirysyyn, jos
tarvittaisi.
Iisakinkin mieli myrtyi ja hän purasi piipun vartta, joka sattui
olemaan hampaissa, niin että pala lohkesi suuhun. Mutta riitaa ei mies
sen pitemmältä käynyt haastamaan. Lähti astumaan ja virkkoi mennessään
Rietulalle:
— Tulehan aamulla Mikkolaan sampiaiskeitolle. Pistetään kahviksikin ja
vielä on putelissa pikkuisen, josta pulitetaan sekaan. Olen parhaimpia
vieraita varten säästellyt.
Rietula kuului kiroavan kiitokseksi lähtiessään soutamaan.