Semmoinen oli tuo tuima Luther yksityisenä ihmisenä ja perheenisänä.
Hänelle oli onnellinen oma koti sinä "vahvana linnana", jossa hän
nautti rauhaa ja virkistystä ulkomaailman pauhinasta huolimatta. Hänen
asemansakin oli jossakin määrin muuttunut. Hän ei enään ollut yhtä
paljon kuin Wormsissa ja Augsburgin valtiopäiviin saakka sotamies
kuumimmassa tulessa. Hän oli enemmän neuvonantaja ja johtaja, ei
ainoastaan hengellisenä vaan valtiollisenakin. Vielä sai hän kokea
sen surun, että vaaliruhtinas Juhana kuoli 16 p. Elokuuta 1532. Hänen
poikansa ja seuraajansa, Juhana Fredrik, oli tosin nuori mutta vakava
ja vilpitön kristitty, ja Luther oli yhä hänen syvimmän kunnioituksensa
esineenä ja neuvonantajanansa valtiollisissakin kysymyksissä.
Usein kyllä osoittautui entinen munkki tarkkanäköisemmäksi kuin
varsinaiset valtiomiehet. Kun Augsburgin valtiopäivien aikana keisari,
paavi ja Ranskan kuningas yhteisillä voimilla päättivät kukistaa
kerettiläisyyttä, kirjoitti Luther pilallisesti: "Paavi on kyllä _in
nomine domini_ (Herran nimessä) luvannut panna henkensä ja tavaransa
alttiiksi keisarin puolesta samoinkuin ranskalainenkin _par ma foi_
(kunnian sanallaan). Tosin mitä pyhin liitto, mainio kappale _non
credimus_ (emme usko) pykäleessä. Mutta olen tri Martti Lutherilta
itseltään kuullut, että jos paavi ja ranskalainen rupeavat sydämmestään
hyviksi keisarillisiksi, niin tahtoo hän panna toisen silmänsä ja
korvansa alttiiksi. Sillä herra _par ma foi_ ei voi unohtaa onnettomuutta
Pavian luona, ja herra _in nomine domini_ on ensiksikin italialainen,
joka jo on liiaksi; toiseksi florensilainen, joka on pahempi;
kolmanneksi äpärä, joka on itse perkele, eikä vihdoin voi olla niin
kovin iloinen Roman ryöstöstä, kuin miksi hän teeskentelee." Luther
tiesi todeksi mitä hän raamatussaan oli lukenut, ettei liittoihin ole
luottamista.
Kun ei ole tarkoituksena seurata reformatsioonin kaikkia vaiheita
Augsburgin valtiopäivien jälkivuosina, otamme tähän ainoastaan muutamia
eri kohtauksia, jotka likemmin liittyvät Lutheriin persoonallisesti.
Valtiopäiväpäätös oli mitä uhkaavin, ja kun katoliset Tammikuussa 1531
kokoontuivat romalaiseksi kuninkaaksi valitun Ferdinandin kruunaukseen
Aachenissa olivat he jo tuumineet kaikkien katolisten liittoa
evankeelisia vastaan.
Edellisessä on kerrottu evankeelisten puolustusliitosta
Schmalkaldenissa. Lutherin järkähtämättömänä vakaumuksena pysyi,
että uskon asioissa Jumalan sanan julistaminen oli taistelussa ainoa
oikeutettu ase. Mutta selvästi näkyi, että keisari aikoi vedota
miekkaan. Lutherille asetettiin kysymys, missä määrin vastustus oli
luvallinen. Hänen mielipiteensä oli, että ainoastaan väkivallan
torjuminen on luvallinen, ja siinä kohden menetelkööt ruhtinaat
omantuntonsa mukaan. Säilyttääksensä rauhaa niin kauvan kuin
mahdollista, julkaisi hän "varoituksen rakkaille saksalaisille".
Tähän saakka sanoo hän rukoilleensa rauhan puolesta. Jos sota
sittenkin syttyy, ei hän sitä kapinaksi tahdo sanoa, sillä paavilaiset
menettelevät ilkeydestä ja vastoin jumalallista oikeutta. Jos siis
keisari kutsuu sotaan evankeelisia vastaan, älköön kukaan antako
siihen itseänsä käyttää, muutoin tulee hän osalliseksi ja syypääksi
"sielunmurhaan", ja on avullisena tuhoamaan kaiken sen hyvän, jota
evankeliumi on tuottanut. Lutherin hartaat rukoukset saivat rauhan
säilytetyksi hänen kuolemaansa saakka. Mutta tuskin oli hän silmänsä
ummistanut viimeiseen uneen, kun miekat jo välkkyivät ja kesti
veritöitä melkein lakkaamatta koko vuosisadan kuluessa.
Alituisista sairauskohtauksistansa huolimalta teki Luther uupumatonta
työtä saarnaajana ja kirjailijana, aina valmiina taisteluun millä
taholla vihollinen ilmaantuikin. Uudestaan kastavat haaveilijat
eivät suinkaan olleet Münzerin kanssa kukistetut. Päinvastoin
tunkivat he aina jälissä kaikkialla missä vaan evankeliumillinen
liike sai jalansijaa, eikä siis kumma, että heitä pidettiin
suoranaisesti Lutherin reformatsioonin tuotteena. Hollannista tulleet
uudestaankastajat, räätäli Johana Leideniläisen johtamina, olivat
samoinkuin Münzer Myhlhausenissa päässet valtaan Mynsterissä, ja
uudistivat siellä kaikki kymmenen vuotta myöhemmin, 1535, jo tunnetut
epäjärjestykset "viimeisten aikojen pyhien" tapaan. Luther kyllä
kääntyi ankarasti heitä vastaan, mutta ilman menestystä. Heidätkin
täytyi kukistaa aseellisella voimalla. Tuskallista oli Lutherille, että
Zwingliläistenkään kanssa ei saatu lopullista sovintoa aikaan, kaikista
kokouksista, keskusteluista ja neuvotteluista huolimatta.
Kaikesta herttua Yrjön vastustuksesta huolimatta tunki evankeliumi yhä
enemmän Sakseniin, ja sen mukaan kiihtyi siellä vainokin. Vainotut
kääntyivät Lutherin puoleen pyytäen neuvoa. Tämä vastasi yksityisessä
kirjeessä, jossa hän ankarasti moitti herttuata, ja sanoi, että niiden,
jotka Jumalan sanan mukaan ovat vakuutetut, että pyhä ehtoollinen
on nautittava molemmissa muodoissa, tulee ennemmin panna henkensä
ja tavaransa alttiiksi kuin kieltää Kristusta. Kirje tuli yleisesti
tunnetuksi, suuri joukko luterilaisia karkoitettiin Leipzigistä,
ja herttua syytti Lutheria kapinan nostamisesta. Vaaliruhtinaan
kehoituksesta vastasi Luther kirjasella, jossa hän tapansa mukaan
ei säästänyt kovia sanoja herttuata vastaan, lohduttaen lämpimästi
vainottuja. Ettei mistään kirjoista ollut apua, sehän oli luonnollista.
Mutta ihmeellisesti johti Jumala tässäkin omiensa kohtaloa. Herttua
Yrjö pysyi yhä evankeliumin ankarimpana vihollisena ja vainoojana.
Hänen maahansa ei pitänyt sen päästä. Eivätkä mitkään Jumalan
varoitukset saaneet tätä paatunutta Faraota pehmenemään. Hänen vanhin
poikansa Juhana kuoli 1537 lapsetonna; nuorempi oli heikkomielinen ja
kuoli hänkin. "Yrjö herttuan täytyy kuivettua kuin kirottu viikunapuu",
lausui Luther. Herttuakruunun perillinen oli nyt Yrjön veli, Freibergin
herttua Henrik, joka jo aikoja sitten oli liittynyt evankeelisiin.
Estääksensä evankeelista ruhtinasta pääsemästä hänen perillisekseen,
oli Yrjö-herltua hankkeissa jättää maansa Itävallan huoneelle, mutta
ennenkun välittelyt olivat loppuun saatetut, kuoli herttua Huhtikuun 17
p:nä 1539. Uusi ruhtinas ryhtyi kohta maansa reformeeraamiseen. Itse
Luther saapui Leipzigiin, ja suunnaton ihmisjoukko otti hänet vastaan.
Toukokuun 23 p:nä saarnasi hän tuhansille. Vaaliruhtinaan vaunuissa
lähti hän paluumatkalle. Tämä muisti nyt, että Luther joskus oli
sanonut, että kyllä hän joskus vielä saarnaa Leipzigissä. Jumalalle ei
ole mikään mahdotonta.
Erittäin tuskalliseen asemaan joutui Luther Hessenin maakreivin
tähden. Tämä oli 20-vuotiaana nainut Saksenin herttuan Yrjön tyttären
Katarinan. Mutta pian kyllästyi hän puolisoonsa ja, häpeällisesti
rikkoen aviollisen uskollisuutensa, rupesi julkisesti elämään
salavuoteudessa erään Margareta von der Sale'n kanssa. Hänen
omatuntonsa kyllä soimasi häntä, eikä hän muutamiin vuosiin rohjennut
nauttia Herran ehtoollista. Kun hän vaarallisesti sairastui, ilmoitti
hän lääkärillensä kovat omantunnon vaivansa ja luuli voivansa parantaa
elämänsä ainoastaan siten, että hän ottaisi Margaretan toiseksi
vaimokseen. Siitä kuulusteli hän paitsi valtioviisasta Buceria myös
Wittenbergiläisiä teoloogeja Lutheria ja Melanchtonia. Emme voi tässä
kertoa kaikkia tämän tuskallisen välittelyn vaiheita. Lopputuloksena,
oli että häntä neuvottiin vihityttämään itsensä salaisesti Margaretan
kanssa, joka tapahtuikin muutamien, niiden joukossa Melanchtoninkin,
läsnäollessa. Lutherin osanottoa tähän surkeaan kauppaan ei saa
kaunistella eikä puhdistaa. Itsekin kärsi hän, mutta poikkeaminen
oikealta tieltä on sittenkin oikeutetun moitteen alainen, ja tuotti
se, kuten luonnollista on, varsin tuntuvia haittoja evankeeliselle
liikkeelle. Merkillisempiä tapauksia oli Naumburgin hiippakunnan
evankeliseeraus. Sikäläinen piispa, pfalzkreivi Filip, kuoli 1541.
Vaaliruhtinas määräsi hänen seuraajakseen tunnetun evankeelisen
opettajan Nikolaus von Amsdorffin, jonka sitten Luther juhlallisesti
vihki ensimmäiseksi evankeeliseksi piispaksi.
Kuinka halukas keisari olikin tarttumaan aseisiin, esti sitä kuitenkin
milloin sodat Turkkia, milloin ranskalaisia vastaan. Koetettiin
sentähden uusia sovituskeinoja semminkin Regensburgin valtiopäivillä
vuonna 1542. Riideltiin ja sovittiin yhdestä ja toisesta, mutta
myönnettiin, ettei päästä mihinkään ilman Lutherin suostumusta.
Keisari taipui siihen määrään, että lähetettiin juhlallinen lähetystö
Wittenbergiin kuulustelemaan Lutherin mieltä. Vastoin tapaansa vastasi
Luther johonkin määrin epäselvästi ikäänkuin suostuen, mutta samassa
osoittaen, että sovinto oli mahdoton juuri katolilaisten puolelta.
Niin kävikin. Mitä likemmäksi päästiin toisiansa ainakin näennäisesti,
sitä jyrkempinä esiintyivät katoliset, ja sovintoyritykset raukesivat
nyt kuten ennenkin tyhjiksi. Sen pitemmälle ei päästy vastaisillakaan
valtiopäivillä.
Lutherin oppi kaikista vastustuksista ja inhimillisistä erehdyksistä
ja heikkoudesta huolimatta voitti kyllä alaa. Mutta itse oppi-isän
ruumiilliset voimat heikkenivät heikkenemistään. Henkiset voimat
pysyivät kuitenkin ihmeellisesti virkeinä. Lukuisia uusia kirjoja
julkaisi hän, milloin vaan tarve vaati, yhtä tuoreita ja pontevia
kuin milloinkaan; hänen kirjevaihtonsa oli yhtä ahkera kuin ennenkin,
saarnaajana esiintyi hän aina kun sairauden tuskat suinkin sallivat,
ja luentojansa suoritti hän, lopettaen Moseksen ensimmäisen kirjan
selitykseen Marraskuussa 1545. Kuulijoillensa lausui hän silloin:
"Siinä nyt on rakas Genesis. En jaksa enään, olen heikko, rukoilkaa
puolestani, että Jumala minulle soisi hyvän, autuaan ero-hetken." Eikä
hän enään mitään luentoa pitänyt.
Se kirkkokurin ja yleisten tapojen löyhtyminen, jota hän Wittenbergissä
huomasi, suretti häntä suuresti. Semmoisetko ovat evankeliumin saarnan
hedelmät! Varoituksista ja neuvoista ei tullut mitään parannusta.
Kuten ainakin oli tapojen turmelus yhä suurempi mitä ylemmäksi
yhteiskunnallisella asteikolla noustiin. Luther ei suinkaan peitellyt
ruhtinaiden eikä virkamiesten syntejä. Mutta ärtyneenä ja sairaana
kun hän oli, halusi hän vetäytyä pois maailman melusta ja asettua
johonkin rauhalliseen sopukkaan. Amsdorfin ystävällisestä kutsumuksesta
lähti hän Heinäkuussa 1545 Naumburgiin virkistysmatkalle. Sieltä
kirjoitti hän vaimolleen: "Mielelläni tekisin niin, ettei minun
enään tarvitsisi palata Wittenbergiin. Tahdon siis maleksia ympäri
maailmaa ja mieluummin syödä kerjäläisleipää kuin kiduttaa viimeiset
päiväni Wittenbergin säännöttömässä menossa." Missä määrin tämä
oli hänen todellinen aikomuksensa on vaikea sanoa. Ainakin nosti
se hälytystä sekä yliopistossa että vaaliruhtinaan hovissa, joiden
puolesta lämpimästi kehoitettiin häntä jäämään, eikä siirtymisestä
mitään tullut. Naumburgista lähti Luther Merseburgiin, jossa hän vihki
piispaksi Anhaltin ruhtinaan Yrjön. Leipzigin ja Torgaun kautta palasi
hän Elokuun puolivälissä Wittenbergiin. Matkallaan oli hän, mikäli vaan
voimia riitti, saarnannutkin.
Lutherin kotiseuduilla Mansfeldissa harjoitti semminkin kreivi
Albrecht raskasta sortoa alamaisiansa kohtaan, ja oli sitä paitsi
kiihkeässä riidassa veljensä Gebhardin kanssa. Luther oli useampaan
kertaan nuhdellut ja varoittanut veljeksiä. Mutta nyt kutsuttiin
hän persoonallisesti kotiseutuunsa sovittamaan perheriidat. Luther
lähtikin matkaan Lokakuussa, mutta samaan aikaan ryntäsi Henrik
Braunschweigiläinen asevoimalla maahan valloittaaksensa sitä. Yritys
torjuttiin, mutta sovinnon hieromisiin ei ollut aika otollinen.
Tammikuussa lähti Luther uudestaan matkalle Mansfeldiin 3:n poikansa
parissa. Matka oli vaivaloinen, semminkin oli kulku Sale-joen poikki
ajojään tähden vaarallinen. Kylmettymisestä sairastui Luther, mutta
parani odottamattomasti pian ja saarnasi Eislebenissä Tammikuun 31
p:nä. Hänen varsinainen tehtävänsä, sovinnon rakentaminen Mansfeldin
kreivien suvussa, edistyi varsin hitaasti juristien vehkeiden
tähden, arveli Luther. Vasta Helmikuun 16 p:nä saatiin vihdoin
sovinto aikaan. Suuresti iloitsi siitä Luther, joka jo Joulukuussa
oli kreivi Albrechtille kirjoittanut, että hän mielellänsä astuisi
hautaansa, kunpa vaan hän sitä ennen näkisi rakkaat maansa hallitsijat
yksimielisinä. Hyvillään siitä, että hän oli saanut rauhan palautetuksi
kotiseudullaan, tahtoi hän mitä pikimmin lähteä paluumatkalle. Mutta
seuraavana päivänä oli hän huononvoipa; toipui kuitenkin siksi, että
hän tavallisessa seurassaan söi illallisensa iloisesti jutellen
vakavia ja pilojakin. Makuuhuoneeseensa mennessään kohtasi häntä
ankara rinnanahdistus. Apua annettiin minkä voitiin, ja sairas nukkui
sohvallaan kl. 10:neen. Silloin nousi hän ja astuessaan makuuhuoneeseen
lausui: "Sinun käsiisi annan minä henkeni; sinä olet minut lunastanut,
uskollinen Jumala. Rukoilkaa Herramme Jumalamme ja Hänen evankeliuminsa
puolesta, sillä paavi kovasti ahdistaa häntä." Pari tuntia nukahti
hän, mutta heräsi yhä kovempaan rinnanahdistukseen. "Voi Herra Jumala,
kuinka minua kivistää. Kaiketi minä tänne Eislebeniin, jossa olen
syntynyt ja kastettu, jäänkin." Lähimmäiset ja lisäksi itse kreivi
Albrecht vaimonsa kanssa saapuivat sairasvuoteelle. Hänen viimeisen
rukouksen kirjoitti paperille eräs läsnäolija. "Oi taivaallinen Isäni,
Jumala ja Herramme Jesuksen Kristuksen Isä, sinä kaiken lohdutuksen
Jumala, kiitän sinua, että olet minulle ilmaissut rakkaan poikasi
Jesuksen Kristuksen, johon minä uskon, ja jota olen saarnannut ja
tunnetuksi tehnyt, jota minä olen rakastanut ja ylistänyt. Rukoilen
sinua, Herrani Jesus Kristus, suo minun uskoa sieluraukkani sinun
haltuusi. Oi taivaallinen Isä, vaikka minun täytyy jättää tämä ruumis
ja minä temmataan tästä elämästä, niin tiedän varmaan, että tulen
olemaan ijankaikkisesti sinun luonasi, ja ettei kukaan riistä nyt minua
sinun kädestäsi. Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra,
Herra, joka kuolemasta vapahtaa." Useampaan kertaan huudahti hän: "Isä,
sinun käsiisi annan minä henkeni." Vähitellen vaikenivat rukoukset
ja loppu lähestyi. Silloin kysyi häneltä Jonas Justus: "Kunnioitettu
Isä, tahdotteko te kuolla sen Kristuksen uskossa ja siinä opissa, jota
olette saarnannut?" Luther vastasi selvästi: "Tahdon", ja se oli hänen
viimeinen sanansa. Hänen henkensä oli löytänyt oikean isänmaansa.
"Kuolema, kussa on sinun otas? Helvetti, kussa on sinun voittos?"
* * * * *
Vaaliruhtinaan käskystä oli Luther haudattava Wittenbergiin, vaikka
Mansfeldin kreivit toivoivat saada laskea hänen ruumiinsa kotiseudun
maahan. Sitten kun ruumis 19 p:nä oli siunattu Andreaankirkossa,
saatettiin se seuraavana päivänä kaupungista suurella juhlallisuudella,
itse Mansfeldin kreivi ratsuväen johtajana, vahvan ihmisjoukon
seuratessa ja kirkonkellojen soidessa. Yhtämittaisessa juhlakulussa
saatettiin ruumis Wittenbergiin, johon se saapui 22 p:nä aamulla.
Yliopisto ja porvaristo oli Elsterportilla vastaanottamassa.
Juhlakulun johtajina olivat molemmat Mansfeldin kreivit ratsuväkineen.
Ruumisvaunujen jälessä ajoi leski pienissä vaunuissa, sen perässä pojat
ja sukulaiset, vihdoin yliopiston jäsenet, kaupungin neuvosto ja kansaa
mikä jaloille kykeni. Linnankirkossa saarnasi Bugenhagen, jonka jälkeen
Melanchton piti lämpimän muistopuheen vainajasta. Ruumis haudattiin
saarnastuolin läheisyyteen.
Suurta surua ja pahoja tulevaisuuden aavistuksia nosti tieto Lutherin
kuolemasta kaikissa evankeelisissa. Hänen valtaava persoonansa
oli saanut pahimmat torjutuiksi, miekat tupessa pysymään. Himojen
hillitsijä, mahtava rukoilija oli poissa, mikä enään voisikaan estää
kauvan kokoontuneita polttoaineita ilmi tuleen syttymästä! Niin
kävikin. Monta kuukautta ei kulunutkaan ennenkuin n.s. Schmalkaldenin
sota oli täydessä käynnissä.
Romalaiset olivat ilmi-ilossa. Heidän pahin vihollisensa, ja, kuten
luulivat, evankeelisen liikkeen ainoa tuki oli murtunut. Nyt saivat
rauhassa häväistä suuren miehen muistoa, joka häpäiseminen kyllä on
jatkunut meidän päiviimme saakka. Mutta tahtomattansakin on itse
katolinen kirkko suuressa määrässä puhdistunut Lutherin reformatsioonin
kautta.
Usko kilpenään ja rukous ainoana aseenaan seisoi Luther pelotonna
Jumalan sanan vankalla kalliolla hänen työtänsä ja henkeänsä
uhkaavimpien vaarojen hetkinä. Rukouksillaan tukki tämä uskonsankari
jalopeurojen suut, asetti myrskyt, pidätti miekat. Hänen voimansa
salaisuus oli siinä, että se Jumala, jolle hän esitti tarpeensa,
huolensa ja tuskansa, oli hänen edessään niin elävänä persoonana kuin
ikinä maallinen isä lapsensa edessä. "Vaikka vanhat kronikoitsijat
eivät saakaan meitä uskomaan, että Luther Wartburgissa viskasi
mustetolpponsa perkelettä vastaan, jonka hän luuli elävänä näkevänsä
edessään, - niin on kuitenkin totta, että hän siellä taisteli
perkeleen kanssa. Ne valtaavat tapaukset, joissa hän oli ollut
mukana, se suunnattoman suuri edesvastaus, joka painoi häntä, hänen
täydellinen yksinäisyytensä ja pakollinen toimettomuutensa, hänen
sieluntuskansa alotetun työn kohtalon tähden, ruumiilliset kärsimykset,
tämä kaikki oli kyllä omansa herättämään hänen sielunsa syvyydessä
uinailevan synkkämielisyyden. Ihmekö siis, että hän luuli näkevänsä
helvetin voimat ruumiillisessa muodossa. Kevytmielinen pila nauraa
hänen perkeleenuskoa. Mutta Luther oli itse taiteellisesti luova
persoonallisuus, kova kuin timantti, eikä mikään kylmän, värittömän
ajattelemisen mies, ja hänen maailmankäsityksensä oli kyllä hänen
sisimmän olentonsa kaltainen: hän ei taistellut kristillisen totuuden,
vaan Herran Kristuksen puolesta; ei raamattukirjan, vaan siinä elävän
Jesuksen Kristuksen puolesta; ei paavilaitoksia, vaan Antikristusta
vastaan; ei valhetta, vaan perkelettä vastaan. Se joka surkuttelee
tämän miehen 'taikauskoa', se joka paheksuu, ettei hän pysähtynyt
aistimaailman ilmausten kynnykselle, vaan mursi auki henkimaailman
portit, se on liian pieni käsittämään Lutherin suuruutta."
Valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset kasaantuivat hänen
ympärilleen, mutta kuinka houkuttelevilta ne näyttivätkin hänen työnsä
menestymiselle, eivät ne sittenkään eksyttäneet häntä; jokaisen
ajatuksen siitä, mikä saattoi näyttää maallisten etujen kannalta
hyödylliseltä, hylkäsi hän ratkaisevasti. Historia todistaa, että
hänen pysymisensä yksinomaan uskonnollisella pohjalla ja hänen
vastustajiensa alituinen takertuminen valtiollisiin vehkeisiin pelasti
reformatsioonin epätoivoisimmiltakin näyttävistä vaaroista. "Luther
ei palvellut lihaa, vaan henkeä, hän ei tahtonut hallita ruumista,
vaan sielua; hän ei ollut mikään yhteiskunnallisen emansipatsioonin
taistelija, vaan omantunnon vapauttaja, ei mikään kansanvapauden
vartija, vaan evankeliumin, pyhän hengen, rakkauden ja uskonnon väkevä
suojelusmuuri." Mutta kaikki tämä, omantunnon vapaus, yhteiskunnallinen
emansipatsiooni, kansanvapaus, ne ovat suljetut uskonnolliseen
uudistukseen, niinkuin sydän on suljettu pähkinän kuoreen. "Etsikäät
ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämät
teille annetaan."
"Jos teillä olisi usko niinkuin sinapin siemen, niin te taitaisitte
sanoa tälle vuorelle: siirrä sinut tästä sinne." Epäuskoinen pudistaa
päätänsä, mutta loistavammin eivät ole nämät sanat toteutuneet
milloinkaan kuin Lutherin reformatsioonissa. Lutherin usko siirsi
keskiajan järkähtämättömältä näyttävän alppivuoren ihmiskunnan
hartioilta, raivaten tien avonaiseksi uudelle edistymisen aikakaudelle.