Mitä on mies ilman vaimoa? Niinkuin koira ilman häntää tai niinkuin
sika ilman kärsää. Taikka — käyttääkseni runollisempaa vertausta:
niinkuin kallisarvoisilla aarteilla lastattu laiva ilman peräsintä,
taikka kirkko ilman lukkaria. Komeakin laiva joutuu auttamattomasti
haaksirikkoon ja niin joutuu moni eteväkin mies ilman vaimoa
siveelliseen haaksirikkoon elämän myrskyävällä merellä. Lukkarittomassa
kirkossa on taas ikävä veisata, mutta — kun etevä lukkari avaa suunsa
ja kajauttaa: »Koko maailma iloit' mahtaa», niin siihenpä sopii jo
seurakuntalaisenkin sekaantua. Niin on myös vaimo talossa se, joka
suurinta ääntä pitää (minä en sano tätä millään pahalla, sillä se on
naisen luonto) eikä siihen tarvitse miehen edes aina sekaantuakaan.
Mutta — jottei minua luultaisi naisten pilkkaajaksi — riennän heti
kertomaan, että Aleksandra Ala (eli Alan Santra) oli kerrassa komea
ihminen. Sellaista ryhtiä kuin hänellä oli tyttönä, ei ole jokaiselle
kuolevaiselle suotu. Niin hän kulki pää pystyssä, sivuilleen vilkumatta
ja länteensä lainehtivat kuin Laukeaman vedet lounaisella. (En ole
luultavasti ennen maininnut, että Laukeama on Ison Väylän ja Luppojoen
yhtymäkohta, järveä muistuttava laajennus, jonka lounaistuuli saa
isosti aaltoilemaan.) Kylän kesken pidettiin Alan Santraa äreänä,
helposti kuohahtavana ihmisenä, joka suutuksissaan saattoi sanoa mitä
tahansa. Mutta hänen käytöstään ei yksikään kyennyt moittimaan. Hän ei
kuluttanut aikaansa tanssipaikoissa ja turhaan saivat kylän pojat hänen
luhtinsa ovea kolkuttaa. Se ei auennut — ja — jos aukesikin — saattoi
sieltä saada päähänsä halon taikka jakkaran. Pari, kolme Ristiniemen
poikaa oli kulkenut pää kääreissä Santran vuoksi. Häntä olisi siis
saattanut luulla tylyluontoiseksi, mutta se, joka tunsi hänet
tarkemmin, tiesi, että tuossa tukevassa immessä asui tosi naisellinen
sielu.
Minä olin jo rippikouluaikanani iskenyt silmäni Santraan, sillä
en nähnyt häntä koskaan muiden seurassa. Yhtä aikaa me kuljimme
rippiluvussa ja koulun päätyttyä jäi Santra kirkonkylään palvelukseen.
Ensimmäisinä tukkilaisvuosinani näin hänet tuon tuostakin kirkonkylän
raitilla ja monta kertaa — kun olin toisten tukkilaisten kanssa
menossa tanssipaikkaan — tempaisi hän minut pois tuolta turmeluksen
tieltä huutamalla jälkeeni: »Tule sinä, Kuuskosken poika, sieltä
pois, sillä sinä olet parempaa lähtöä kuin nuo retkut, joilla ei ole
muuta virkaa kuin tanssi ja kortinlyönti.» Toverini kiroilivat tuota
ylpeää tyttöä, mutta — tunnustaakseni totuuden — minä seurasin joka
kerta hänen kutsuaan. Sellaisina iltoina me tavallisesti kävelimme
hautuumaalle ja silloin minä näin Santran ihan uudessa valossa. Tuo
ylpeä pää taipui hiukan alaspäin ja hänen silmänsä saivat omituisen,
kaihoisan ilmeen. Sellaisina iltoina hän oli tavallista puheliaampikin
ja me keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Eräänä iltana
hän sanoi: »Minä pidän tästä karkeasta sorasta näillä käytävillä; se
sihajaa niin somasti töppösten alla.» Johon minä vastasin: »Se tuo
mieleen elämän katoavaisuuden, sillä käyskelemmehän kalmistossa.»
Silloin hän kohotti minuun ihanat silmänsä ja hänen korkea povensa
aaltoili rajusti, kun hän lausui: »Niin, Aatami, minä olen aina
huomannut, ettet sinä ole se, miltä näytät. Sinulla on parempiakin
ajatuksia, kuin seurastasi päättäen saattaisi luulla.» Sekös oli
minulle kuin öljyä valkeaan. Minä innostuin ja rupesin purkamaan
hänelle sydäntäni. Seisoen keskellä kirkkomaan käytävää, kauppias
Koivulan hautakiven kohdalla, minä painoin käden sydämelleni ja
huudahdin haltioituneena: »Et tiedä, Santra, kuinka tämä on täysi!»
Santra ei vastannut mitään, katsahti vain lempeästi ja viittasi minua
mukaansa. Me vaikenimme kumpainenkin ja jatkoimme hiljaa kävelyämme.
Se tuntui niin ihmeen ihanalta. Tuntui, kuin olisi tuota tunnustusta
seurannut äänettömyys keventänyt rintaani. Jokainen askeltemme
aiheuttama sihahdus kuulosti minun korvissani, kuin olisi jyviä
laskettu vähin erin hinkalosta säkkeihin, ja minä olin kuulevinani
äänen sanovan: »Nyt se riittää; nyt sinne kyllä voi ylisen luukusta
mennä.» Ja sinne mentiinkin (t.s. minun sydämeeni). Se veitikka, joka
sinne kiipesi, oli juuri tuo vierelläni asteleva muhkea Santra. Hän sai
minut kertomaan aatteistani ja suunnitelmistani, ja sitä mukaa kuin
minä kerroin, kaivautui hän sydämeni soppeen, sen jokaiseen koloon ja
etsi yhä uutta. Ja — sikäli kuin saatoin hänen kasvoistaan päättää —
oli hän löytöihinsä tyytyväinen.
Niin uskalsin muutamana iltana hänelle tunnustaa, että minusta tulisi
runoilija. Tunsin verissäni sen poltteen, joka on runoilijoille
ominaista. Pääni oli täynnä mitä ihmeellisimpiä asioita. Minä puhuin
unissani ja olin tavallisesti olevinani trubaduuri kuningatar
Genoveevan hovissa.
Hän kuunteli minua hämillään eikä pitkään aikaan keskeyttänyt minua.
Mutta sitten hän yhtäkkiä — juuri kun olin kuvaamassa hänelle,
minkälaisia rakkausrunoja minä aioin kirjoittaa — keskeytti minut
kysäisemällä:
»Mutta kuule, Aatami, eikö siihen pidä olla kouluja käynyt?»
Tunnustan seisoneeni hetken hämilläni. Se näpsäkkä Santra! En kyennyt
vastaamaan mitään. Minä en siihen aikaan tuntenut vielä muita
runoilijoita kuin Runebergin ja Topeliuksen sekä jonkun verran Walter
Scottia, ja ne olivat kaikki olleet kouluja käyneitä miehiä. Minä en
siis voinut hetkeen vastata mitään. Mutta tuo nokkela Santra tuli
minulle itse avuksi — tietämättään.
Minä katselin hänen muhkeaa muotoaan, hänen kauniisti kaartuvia
rintojaan, hänen suutaan, jota tällä hetkellä koristi hiukan ivallinen
hymy, ja minä tunsin, että rakastin häntä.
»Niin... koulujako käynyt?»
»Niin.»
»Mutta — tarvitaanko rakkauteen koulunkäyntiä?»
Näin, että hänen kasvonsa kalpenivat ja rintansa kohosi ja laski kuin
meri. Nyt oli hän vuorostaan voitettu. Minä riemuitsin hengessäni.
»Katsopas, Santra, jos rakastamisen oppii ilman koulunkäyntiä — se kun
on luonnon vaisto meissä — niin oppii runoilemisenkin. Sekin on luonnon
vaisto. Ja minä tunnen, että minussa asuu tuo vaisto.»
Hän katseli minua lempeästi, surumielisesti hymyillen ja — seuraavassa
silmänräpäyksessä lepäsimme toistemme sylissä. Ah, autuas hetki,
jos sen kuvata taitaisin! Siihen ei kykenisi maailman suurimmankaan
runoilijan kynä — saatikka sitten minun. Hän lysähti syliini kuin
tyhjä säkki ja minä ihmettelin, kuinka Alan Santra, joka ei suinkaan
ollut niitä laihimpia, oli yht'äkkiä käynyt niin köykäiseksi. Mutta
sinä hetkenä en tiennyt, että rakkaudella on karhun voimat. Minä siis
kiikutin sylissäni tuota tukevaa impeä ja hirnahtelin kuin pillastunut
hevonen: »Santrah, Sant-rah! Sinä olet Runo... sinä olet lihaksi
muuttunut lemmenlaulu... Lam Lam... Lammermoorin morsian!»
Olin äskettäin lukenut samannimisen romaanin ja siitä kai
rakkaudentunnustukseni sai tuon klassillisen käänteen. Sillä tavalla
ei ole tainnut Ristiniemessä muut rakkauttaan tunnustaa, sillä
se edellyttää hiukan suurempaa romantiikan kokkaretta, kuin mitä
tavallisilla ihmisillä on. Mutta — tuo runollinen loppu aiheutti sangen
proosallisen käänteen.
Alan Santra rupesi rimpuilemaan vastaan. Hän tempoili ja rynnisteli
voimainsa takaa. Kun minä en hellittänyt otettani, vaan päinvastoin
yritin suudella häntä, heläytti hän minua korvalle ja tiuskaisi:
»Etkö päästä... senkin riivattu! Miksi sinä minua oikein luulet?»
Seisoin aivan hölmistyneenä ja haukoin ilmaa. Minun unteni morsian,
minun utukeijukaiseni, josta olin öisin uneksinut, oli lyönyt minua
korvalle ja sanonut »riivatuksi»! Sappeni kiehahti ja minä ajattelin
jo jättää hänet siihen paikkaan, kun Santra rupesi pyytelemään mitä
hellimmällä äänellä:
»Anna anteeksi, Aatami, että kiivastuin. Mutta, katsopas, tuo »morsian»
raivostutti minua. Niitä on tällä kylällä paljon, jotka eivät ole
muuta kuin morsiamia eivätkä pane tikkua ristiin, istuvat vain ja
torsottavat. Mutta minä en halua olla sellainen. Minä tahdon miehen,
joka tekee työtä ja itse tahdon myös tehdä työtä. Mutta (tässä hänen
soinnukas äänensä hiukan värähti) sinä, Aatami, et vielä kykene
joukkoasi elättämään enkä minä halua ruveta kurjuutta tähän maailmaan
lisäämään.»
Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän lopetti. Tuo vaikutti minuun
niin voimakkaasti, että minäkin rupesin vuodattamaan kyyneliä. Niin
itkimme yhdessä tämän maailman kovuutta, joka ei sallinut tukkilaisen
mennä naimisiin.
»Mutta kun saat paremman toimeentulon, olen valmis tulemaan sinulle,
sillä minä tykkään sinusta, Aatami.» Sinä olet sittenkin toisenlainen
kuin muut.
Tällä puheella me erosimme. Saattelin häntä hänen kotinsa portille
ja sydämeni oli jälleen ylen täysi. En ollut kuitenkaan toivoton,
sillä olihan Santra sanonut rakastavansa minua. Erosimme, toivottaen
toisillemme hyvää yötä.
Mutta tästä hetkestä lähtien alkoi minun hummausaikani, josta en ole
ennemmin kertonut, koska se kuuluu paremmin tähän paikkaan. Minä join
ja rellestin ja kirkonkylän poliiseilla oli täysi työ minusta. Minua
ei saatu putkaan joukon miehissäkään. Löin kruununmiehiä kenttään kuin
kintaita ikään. Kumma vain, ettei minua sakotettu. Perä-pohjolaiset
ovat aina ihailleet voimaa ja kun viranomaiset lisäksi tiesivät,
mistä tuo hurjapäisyyteni johtui, katsoivat he minun »tiliäni»
sormiensa läpi. He olivat perä-pohjolaisia itsekin ja ymmärsivät minut
täydellisesti. Toisinaan sattui, että kun minua ei millään tahdottu
saada putkaan, menivät he hakemaan Santraa. Tämä tuli paikalle ja
kehoitti minua lempeällä äänellä rauhoittumaan. Se vaikutti minuun
taikasanan tavoin ja siivona kuin lammas kävelin minä putkaan.
Näin kului viisi vuotta. Minä kuljin tukkitöissä kesät, talvet. Mutta
kosintaani en uudistanut vielä sittenkään, vaikka pääsin ukko-herraksi.
Olin päättänyt, että minusta piti tulla vielä enempi. Ja minusta
tulikin.
Kun järjestysmieheksi päästyäni seisoin Konttisen kujan suussa muutaman
marraskuun iltana uusi virkapuku päällä, ei Santra enää vastustellut,
vaan suostui ilolla liittoomme. Minä olin jättänyt ryyppäämisen ja
näyttänyt mihin kykenin. Niin me tuossa kujansuussa pimeän päässä
suutelimme toisiamme. Santra kuiskasi: »Oi, Aatami!» ja minä sanoin
vain: »Santra!» Muuta emme puhuneet eikä ollut tarviskaan: me olimme
kihloissa.
Siitä on nyt kulunut puoliväliin neljättäkymmentä vuotta ja monta
mutkaa on matkassa ollut. Useamman kuin yhden kerran on Santrani
tulistunut ja (vaikka en suinkaan ole mikään tohvelisankari, niinkuin
esim. ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä), on minun kuitenkin pari
kertaa ollut pakko kömpiä sängyn alle, kun korvia on alkanut liiaksi
kuumottaa. Mutta minä olen ajatellut kuin Jukolan Timo: »Näin minä
akkoja opetan». Ja tämän filosoofisen tyyneyteni avulla olen lopulta
aina tilanteen pelastanut.
Sillä — vaikka olenkin hyvin tulinen luonteeltani, niinkuin ystäväni
hyvin tietävät, en ole koskaan käynyt käsiksi naiseen. Nainen on
minulle pyhä. Hän on kuin utukuva tai ilmestys, joka toisinaan vain
ottaa tavallista kiinteämmän muodon. Ja mitä mies tuosta huolisi! Hän —
varsinkin jos hän on runoilija — runoilee hänet utukuvaksi jälleen. Ja
silloin seisoo maailma taas kohdallaan ja rauha on palautettu.
En ymmärrä, minkävuoksi naisilla on aina ollutkin niin suuri vaikutus
minuun (samoinkuin minulla heihin), koskapa yksi ja toinen on
kulkenut sydän hellänä minun vuokseni (samoinkuin minä heidän). Onko
niin, että nainen on korkeampi olento kuin mies, ja että hän puhuu
meille parannetun mallin oikeudella? Mutta silti — mitä Raamatun
syntiinlankeemus-kertomukseen tulee — niin hölmö oli minun kaimani
Aadam, kun otti omenan. Me saamme nyt kärsiä tästä hänen typeryydestään
ja joutua aina voitetuiksi. Se on ainakin minun kokemukseni.
Mutta — olipa miten oli — suloista on sittenkin tämän omenan syönti.
Niinkuin ensimmäisen omenan syönti avasi ihmiskunnalle kehityksen tien
(sillä olen filosoofisissa mietelmissäni tullut siihen lopputulokseen,
että »portilt' Paratiisin alkaapi ihmiskunnan kehitys»), niin avaa yhä
uusiintuva lankeemus uusia kehityksen teitä — ainakin runoilijalle.
(Olikohan ensimmäinen Aadam runoilija?)
Olen eksynyt näin pitkiin filosoofisiin mietelmiin, syystä että
verissäni uinuu myös näitä taipumuksia. Mutta — kertoakseni lyhyesti
avioliitostani — voin sanoa, että se suurin piirtein katsoen on
ollut onnellista. (Mikä ei olisi hyvää suurin piirtein katsottuna?)
Vuosien varrella on rouva Aleksandra Kuuskoski o.s. Ala oppinut minua
paremmin tuntemaan. Sillä — vaikka hän runoistani sangen usein sanookin
»höpsis!», on hän vuosien varrella oppinut tuonkin sanan lausumaan
niin sanoakseni pehmoisemmin kuin alkuaikoina, niin — lempeämmin, ehkä
voisin sanoa: äidillisemmin — nähdessään, että minä olen parantumaton,
auttamaton, — niinkuin päämäärästään tietoisen runoilijan täytyykin
olla.
Mutta — ennenkuin pääsen kertomaan tästä osasta elämääni, tästä Via
Dolorosastani — kärsimyksen ja pettymyksien tiestä, joka kuitenkin
lopulta johtaa kirkastuksen vuorelle, — on minun ensin kerrottava
muusta.