Kymmenen vuotta elämästäni oli kulunut tukkilaisena. Olin nyt
kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha.
Jos olisin ottanut vastaan kirkkoherra Hasael Hillbingerin ystävällisen
tarjouksen, olisin kai jo puolikymmentä vuotta kiekunut lukkarina
jossakin Suomen kirkossa ja pusertanut naisväen silmistä runsaasti
kyyneleitä. Sen sijaan oli Kohtalo määrännyt minut puhumaan
viileskeltyjä kieliä sen pampun avulla, jonka inspehtori Ulenius
minulle virkaanastumispäivänä ojensi, lausuen: »Kas tässä, Kuuskoski,
valtikka, jonka tasapaksussa muodossa jokainen tukkijätkä on näkevä
yhtiön voiman ja varakkuuden vertauskuvan.»
Minun periaatteeni järjestyksen valvojana on aina ollut välttää
fyysillistä kosketusta. Olen sitä mieltä, että jollei Henki tee
tehtäväänsä, on Ainekin avuton. Ainoastaan silloin, kun ensinmainitulla
on isäntävalta, voi jälkimmäinenkin täyttää rengin työn. Minä olen
siinä suhteessa syntynyt onnellisten tähtien alla, että olen henkeni
voimalla useimmissa tapauksissa kyennyt hillitsemään ihmisessä
heränneen pedon. Sellaisina hetkinä olen katseeseeni koonnut kaikki
sieluni voimat ja saanut silmäni salamoimaan viheriäistä ja keltaista.
Olen kuullut ystävältäni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjältä, joka
joskus on joutunut todistamaan näitä henkisen voiman näytteitä,
että katseeni tuollaisina hetkinä muistuttaa leijonan katsetta.
Enkä sitä ollenkaan ihmettele. Päinvastoin luulen, että kun vielä
karjahduksessani on purkautunut ilmoille kaikkien entisten Kuczkowskien
parkaisut — alkaen ensimmäisestä, joka kiipeili puissa — isävainajaani,
Vahvaan-Kuuskoskeen saakka, — on vaikutus varmaankin ollut hirvittävä,
— koskapa tukkilaisilla tällaisten leijonahetkieni jälkeen kuuluu
olleen asiaa purolle pesemään niitä parseeleita, joista mies tunnetaan.
Mitä silloin merkitsevät pamput ja pistoolit? Henki se on, joka
maailmassa jyllää ja aine auttelee vain kiltisti sivussa.
Mutta vaikka tämä (fyysillisen kosketuksen välttäminen) on ollutkin
— ja yhä edelleenkin on — niitä johtotähtiä, joita minä elämässäni
seuraan, olen siitä huolimatta joskus joutunut panemaan »hihat
heilumaan», niinkuin sana tuolla korkeassa Pohjolassa kuuluu. Ja
silloin on poliisin pamppu elävästi saarnannut siitä tekstistä, ettei
»esivalta miekkaa hukkaan kanna». Ja auta armias sitä jätkäriepua, joka
ei silloin ole ehtinyt saada jalkoja alleen! Sellaisina hetkinä on
uusiintunut midianilaisten pako, Gideonin ajaessa heitä takaa, taikka
se suurenmoinen tilaisuus, jolloin Simson aasin leukaluulla löi tuhat
filistealaista. Sellaisina hetkinä on Aadam Kuuskoski ollut tilanteen
herra, kuten sotakielessä sanotaan.
Minä siis sain vyölläni kannettavaksi puulaakin pampun, jota ennen
minua oli kantanut Esaias Kemppainen, vaikka verrattain laihoilla
tuloksilla. Siitä huolimatta, että tällä miehellä oli jylisevän
profeetan nimi, oli hän miehekseen täydellinen tallukka. Korkeimpina
hetkinään hän oli vain heiluttanut pamppua ja lampaan äänellä
määkäissyt: »Katsokaapa, pojat, tätä!» Johon tukkilaiset olivat
joukolla nauraneet. Esa Kemppainen oli tästä hölmistynyt niin, että
oli katsonut parhaaksi pistää pampun poveensa ja maailman kilteimmällä
äänellä pyytää: »Antakaapa, velikaverit, hiukan Kokkolan pötkyä. Ei
sattunut Saariniemessä olemaan.»
Muistan hyvin sen päivän, jolloin ensi kerran saavuin puulaakin
työmaalle järjestysmiehen sininen univormu päällä ja pamppu vyöllä.
Muistan, kuinka monet katseet kohdistuivat minuun ja muutamista olin
lukevinani ilkkumista ja uhmaa. Mutta minä, joka aina olen seurannut
historiallisia esikuvia, otin uljaan Napoleon-asennon ja kädet ristissä
rinnoilla katselin edessäni häärivää tukkilaisjoukkoa. Seisoin tuossa
asennossa tarpeellisen kauan ja annoin näytteen leijonakatseestani. Se
teki heti toivotun vaikutuksen, sillä muuan lösöjätkä, Isä-Suopanki
nimeltään, joka kaikkein kiukkuisimmin oli mittaillut minua
katseillaan, kohotti housujaan ja lausui seurakunnalle: »Tehdäänpäs,
pojat, töitä, kun esivalta katselee päältä.» Mutta minä, jonka
hallitsijataipumuksiin on myös kuulunut lempeä, mutta samalla arvokas
isällisyys, korotin ääneni ja pidin tukkilaisille näin kuuluvan puheen:
»Veljet, tukkilaiset!
Te varmaankin ihmettelette, että minä, teidän entinen toverinne,
seison tässä edessänne esivallan symbolit päälläni. (Käytin tahallani
tätä vieraskielistä sanaa, koska olen sellaisten aina huomannut
erikoisesti vaikuttavan sivistymättömiin joukkoihin.) Mutta tapahtunut
on Jumalan tahto. Hän, joka kääntää kuningasten sydämet kuin vesiojat,
on armossa nähnyt hyväksi kiinnittää arvoisan herra inspehtorin
huomion minun käskijätaipumuksiini, jotka taipumukset ovat jokaisen
ensiluokkaisen järjestysmiehen ainoat oikeat edellytykset. Sen
vuoksi hän on koroittanut minut virkavallan säätyyn ja varustanut
minut vallan näkyvillä merkeillä. (Samassa otin käteeni pampun.)
Tämä pamppu tässä on sellainen vallan symboli, jota minulla siis on
oikeus käyttää, jos joukossanne ilmaantuu kurittomuutta ja puulaakin
järjestyssääntöjen rikkomuksia. Silloin on tämä vallan vertauskuva
kuin sadun taikasauva muuttava teorian praktiikaksi ja minä saanen
vakuuttaa, ettei se praktiikka ole oikein mieluista teille. Mutta
minulla — tahdon sen myös tässä julkilausua — on aina ollut suurempi
halu hallitsemaan hengen aseilla ja siksi toivon, että te, joiden
joukossa on monta elämää kokenutta miestä, ymmärrätte tämän ja autatte
symbolia pysymään symbolina ja teoriaa teoriana. Silloin vallitsee
välillämme yhteisymmärrys ja sopusointu.
Tukkilaiset! Minä esitän yhdeksänkertaisen eläköön-huudon tälle
sopusoinnulle. Eläköön!»
Ilmoille kajahti jätkäjoukon sataääninen huuto Se oli niin voimakas,
että aluksi säpsähdin ja luulin jo pamppua tarvittavan. Mutta sitten
minulle setvisi tilanne.
Joukosta kuului huutoja: »Eläköön Kuuskoski!» »Eläköön järjestys!»
Minä olin turhaan pelännyt. Jätkät olivat ihastuneet puheeseeni ja
ilmaisivat sen noin voimakkaasti.
Otin jälleen Napoleon-asennon ja katselin alamaisteni ilonpitoa.
Huutoa ja mekastusta jatkui hyvän aikaa. Taisipa joku siinä
innostuksessa katkaista keksinsäkin, koskapa joukosta kuului kirkkaita
»ärräpäitä». Siitä varalta, että joku olisi puheeni johdosta
saanut sydämeensä närää, ehdotin huikaistavaksi laulun »Tukkipojan
tunnusmerkki». Siinä oli reipas ja repäisevä tahti ja sitäpaitsi se oli
minun tukkilaisaikuisia sepityksiäni.
Minun ei tarvinnut kahdesti käskeä. Samassa kajahti ilmoille
sataääninen loilotus, jota minä johdin pampulla tahtia lyöden:
»Tukkipojan tunnusmerkki
on reilu ja remssee käytös.
Kurkkion kurkusta tukilla lasku
on taitonsa korkein näytös.
Tukkipoian tunnusmerkki
on ruskea sapelisylki.
Sen kun tämä poika yli tuvan heittää,
niin kiljuu jo kiukaan kylki.
Tukkipoian tunnusmerkki
on pullo ja korttipakka.
Viikon tienat jos lautahan laskee,
niin eipähän itke akka.
Tukkipoian tunnusmerkki
on heiluva helapää vyöllä.
Sillä hän heilansa oven auki kiskoo
päivällä sekä yöllä.
Tukkipoian tunnusmerkki
on saappaat vohkavarret.
Niillä kun poika permantoa polkee,
niin karisevat katosta karret.
Tukkipoian tunnusmerkki
on kymmenen ärräpäätä.
Kun hän niistä vain yhdenkin laskee,
niin taivaskin muuttaa säätä.»
Harvoin lienee tätä laulua repäisevämmin laulettu kuin näissä minun
virkaanasettajaisissani. Kiveliö kohisi kuin koski äänten voimallisesta
pauhinasta. Ja kuin vahvistukseksi viimeisen värsyn viime säkeelle,
rupesi yhtäkkiä satamaan kuin saavista kaataen.
Tukkilaiset naureskelivat ja noituivat, lähtien kiireen vilkkaa
juoksemaan kotuksiinsa kosken varrella. Minä seurasin esimerkkiä,
vaikk'en juossutkaan. Virkavallan edustajana katsoin sen itselleni
sopimattomaksi.
Sainkin pian havaita, kuinka esiintymiseni oli vaikuttanut. Kun
päästiin kotuksen suojaan ja kahvikulta oli saatu valmiiksi, tarjottiin
minulle ensimmäinen kuppi. Se tapahtui tuollaisella puolittain
kunnioittavalla, puolittain tuttavallisella tavalla, jolla kansa aina
suhtautuu rakastamiinsa virkamiehiin. Huomasin tuossa kahvia juodessani
jo ensimmäisenä päivänä saavuttaneeni tämän ihailtavan aseman.
Olen sitä mieltä, etteivät tätä asemaa osaa oikein hallita muut kuin
ne, joilla on suonissa herrasverta. Heillä on oikea vaisto ymmärtää,
milloin sopii tehdä itsensä vertaiseksi, milloin taas ilmapallon lailla
kohota ylös korkeuteen. Ilmapalloa pitelevään lankaan vertaisin tässä
tapauksessa sitä syntyperäistä joustavuutta, jolla säätyläissuvusta
tulleet virkamiehet pysyttelevät oikeiden välimatkojen päässä kansasta.
Niinkuin tuollainen markkinailmapallo kauppiaan ystävällisestä
toimenpiteestä toisinaan laskeutuu ympärillä seisovien päiden
tasalle, häikäisten katsojia kauniilla muodollaan, — niin laskeutuu
säätyläisvirkamieskin toisinaan kansan tasolle kuin puhellen: »Katsokaa
minua. Tällainen minä olen.» Ja — samoinkuin ilmapallo taas hitaasti
kohoaa korkeuteen, pysähtyen vasta sitten, kun lanka sen pidättää,
— niin siirtyy säätyläisvirkamieskin taas tarpeellisen välimatkan
päähän kansasta, kun tilanne niin vaatii. Jotavastoin kansan riveistä
nousseilta puuttuu usein tämä joustavuus. Heille nousee virka päähän ja
he tulevat heti niin »ilmaa täyteen», että »lanka» on vaarassa katketa.
Kunnes jonakin kauniina päivänä kuuluu tuollainen hiljainen rapsaus —
ja he ovat menettäneet kyvyn suhtautua kansaan. Silloin ei lopullinen
kukistuminenkaan ole enää kaukana. Ylpeydessään he käyvät mahdottomiksi
niin alaspäin kuin ylöspäinkin ja eräänä kauniina päivänä heidät
kaikessa hiljaisuudessa erotetaan. Poksis! Ilmapallon satu on lopussa
ja kuori tuijailee läpi ilmakerrosten maata kohti ja putoaa jollekin
mättäälle kuin märkä kinnas.
Niin suuresti kuin minä ihailenkin Napoleon I:stä, katson, että tässä
juuri oli syy hänen kukistumiseensa. Hänkin tuli liiaksi »ilmaa
täyteen», katkaisi »lankansa» ja — liideltyään aikansa Euroopan yllä
loistavana ja kauniina — putosi S:t Helenan saarelle. Se oli se mätäs,
jolle hän mätkähti. Ei — tarvitaan joustavuutta, tarvitaan järkeä
osata oikein suhtautua ympäristöönsä. Siinä on virkamiehenä olemisen
salaisuus.
Tällaisiin filosoofisiin mietteisiin vaivuin tuossa kahvia juodessani.
Näin jätkien päät ihan kohdallani ja uudenuutukainen univormuni sai
minut kuvittelemaan itseni tuollaiseksi siniseksi ilmapalloksi,
jonka hymyilevä pallomies on hetkeksi vetäissyt korkeudesta alas
kansajoukon ihailtavaksi. Vanhat työtoverini suhtautuivat minuun
juuri tuollaisella hiukan tyhmänsekaisella ihailulla. Toiset
töllöttelivät suu auki kiiltäviä virkanappejani, toiset loivat arkoja
silmäyksiä kiiltonahkasaappaisiini, jotka olivat ihan samanlaiset kuin
kirkonkylän nimismiehellä. Luin heidän katseistaan, että he pitivät
minua suurena herrana eivätkä he siinä erehtyneetkään: sellainenhan
minä olin. Mutta herra istui lastensa keskellä ja nautti mitä heidän
ystävälliset kätensä hänelle tarjosivat. Sillä kahvinjuonnin jälkeen
rupesivat muutamat syömään ja vanha lösöjätkä Ruutikainen tarjosi
minulle tuoresuolaista siikaa sanoen: »Eiköhän konstaapelikin vähän
maistaisi?» Minua hiukan hermostutti, kun piti tuo kalapalanen kourin
syödä. Ajattelin, että se saattaisi alentaa arvoani tukkilaisten
silmissä. Vuolin siis tikun, pistin siiankappaleen siihen ja, pidellen
sitä taitavasti hyppysissäni, imeskelin rasvan pois. Loput tarjosin
kauniisti kymppi Korhosen koiralle.
Olen tämän kertonut vain esimerkiksi, minkälaisia vaikeuksia
virkamiehellä on voitettavanaan. Sillä olen sitä mieltä, että kapinat
ja vallankumoukset syntyvät juuri virkamiehistön liiallisesta
alhaisuudesta. Tarpeellinen kunnioitus ja esivallan pelko vähenee ja
silloin on hulina heti käynnissä. Vanhat roomalaiset sanoivat: »_Ne
quid nimis_». Sen tahtoisin vapaasti suomentaa: »Älköön virkamies syökö
kourin kansan nähden.»
Hohhoijaa! Mitäpä kertoisin? Kertoisinko, että järjestysmiehenä oloni
kesti kymmenen vuotta? En, sillä senhän tietää koko Perä-Pohjola.
Kertoisinko niistä suurista mellakoista, joita Pohjolan laajoilla
tukkityömaillakin syntyi silloin, kun sosialismin aatteet olivat
kypsyneet hedelmää kantamaan? En, sillä siitä ovat sanomalehdet tehneet
selkoa ja minunkin osuuteni noiden mellakoiden rauhoittamisessa
on tuotu julki, vaikk'ei hetikään niin laajassa mittakaavassa,
kuin olisin ansainnut. Mutta — mitäpä siitä. Alkibiades ajettiin
maanpakoon ja Guttenberg kuoli köyhyydessä. Historia on täynnä
esimerkkejä kiittämättömyydestä. Nuo suuret mellakat luettiin johdon
taholta minun syykseni. Niinkuin minä voisin estää räjähtämästä
ruutitynnöriä, johon herrat itse heittävät palavan tulitikun! Sillä
suureksi osaksi aiheutui tuo muistettava meteli niistä epäkohdista,
jotka tukkityömailla vallitsivat. Palkat olivat pienet, asunto-olot
kurjat. Talvella jäätyi jätkärievun tukka kämpän seinään kiinni,
kun hän hetkisen nojasi sitä vasten. Totta on, että sytyttävän
kipinän heitti suurlakko, joka etelästä käsin levisi pohjoiseen
kuin kulovalkea. Siis — korjatakseni vertaustani — jos eivät herrat
sytyttäneetkään ruutitynnöriä, olivat he itse tuon ruudin kasanneet.
Minua syytettiin siitä, että olin muka veljeillyt tukkilaisten kanssa
ja siten heikontanut esivallan auktoriteettia(!) Herra Jumala, minä,
Kuczkowski, puolalaisen aatelismiehen jälkeläinen, jonka esi-isät
olivat syöneet kuninkaan pöydässä! Päinvastoin — olin hallinnut heitä
kuin Tsingis-Kaani, vaikka hengen rautahansikkailla. Voisin luetella
lukemattomia esimerkkejä, kuinka jätkä on edessäni vavissut kuin haavan
lehti. Voisin kertoa salajuonista ja väijytyksistä, joissa henkeni
on ollut hiuskarvan varassa. Mutta leijonakatse, josta edellä olen
maininnut, pelasti joka kerta tilanteen. Jos rahalla palkittaisiin
se, mitä minä henkeni voimalla olen »Kannon» puulaakissa saanut
aikaan, eivät mainitun puulaakin varat riittäisi alkuunkaan. Saisivat
lainata Rockefelleriltä lisää. Arvoisa lukijani myöntänee minun olevan
oikeassa, kun kerron, että vain kerran olen laukaissut pistoolini
ja silloinkin vain täysinäisiin silppusäkkeihin, jotka pimeässä
näyttivät hyökkäykseen valmistuneelta jätkäjoukolta. Niin vähän olen
ampuma-asetta viljellyt. Ja kuitenkin olen pitänyt järjestyksen yllä
»Kannon» puulaakin työmailla perimmässä Pohjolassa, missä ihmishenki ei
paljon maksa. Mutta se on ollut periaatteeni mukaista, sillä — kuten
edellä olen maininnut — olen aina välttänyt fyysillistä kosketusta.
Vain harvoissa poikkeus tapauksissa olen käyttänyt pamppua ja pannut
hihat heilumaan. Mutta silloinkin on karjuntani vaikuttanut enemmän
kuin pampun iskut. Sillä — ääntä minulla on ollut — Jumalan kiitos!
— ja on vieläkin. Sillä — olen varma siitä — jos olisin lyönyt joka
kerta kuin sisuani poltti ja kieleni kärjessä kipenöitsi, olisivat
Suomen seurakuntien papit saaneet lisätyötä kirkonkirjojen pidossa.
Siksi monesta maaherranläänistä on miestä kohdalleni sattunut. Mutta
— millähän mielellä olisi puulaaki silloin toimintaani suhtautunut?
Varmasti se olisi ollut ensimmäisenä soimaamassa minua liiallisesta
ankaruudesta, niinkuin se nyt soimaa liiallisesta lempeydestä. Mutta
— kumpi on parempi, saadako jälkimaailmalta lempeän vai julman nimi?
Keisari Tiitus oli »ihmiskunnan rakkaus ja ilo», mutta kuka valloitti
Jerusalemin? Juuri sama Tiitus. Minua taas on kutsuttu »Kauheaksi
Kuuskoskeksi», mutta sittenkin olen menettänyt virkani — lempeyteni
vuoksi.
Niin — olen edellä puhunut ilmapalloista — sellaisista, jotka tyytyvät
koreasti lentämään rihmansa varassa, kuin myös sellaisista, jotka
kahleensa katkottuaan leijailevat aikansa yläilmoissa ja putoavat
sitten maahan. Eikö minun ole käynyt juuri viimeksimainitulla tavalla?
Tavallaan — mutta siihen ei ole ollut syynä minun mahdottomuuteni, vaan
puulaakin mielivalta. Sattuuhan markkinoilla, että joku ilkimys pistää
puhki ilmapallon, sillä aikaa kuin myyjä tekee kauppoja toisen kanssa.
Eikä siihen tarvita muuta kuin tavallinen nuppineula. Sellaisena
salakavalana nuppineulan pistona pidän sitä »Kanto-»yhtiön johtajan
väitettä, että minä muka olisin veljeillyt tukkilaisten kanssa. Se
kuulostaa naurettavalta ja sitä se onkin. Mutta — tässä tapauksessa se
riitti: — se teki lopun »sinisen ilmapallon» sadusta — käyttääkseni
tätä runollista vertausta.
Mieleeni muistuu muuan laulunpätkä, jota ystävälläni Teofilus
Tiennäyttäjällä oli tapana hyräillä:
»Hei, pallomies, jo puhkaistiin
taas ilmapallo sulta!»
Ei haittaa, näitä kortteeriin
jäi riittävästi multa.
Jos kanssani käyt kaupunkiin,
jonk' Isar halki taittaa,
niin siellä rampa arlekin
näit' tuhatmäärin laittaa.»
Niin — vaikka tuo laulunpätkä ei kirjaimellisesti sovellukaan tähän
tapaukseen — minä kun olen verrannut _itseäni_ ilmapalloon — niin
tulkitsee se kuitenkin erään totuuden: Jos markka menee, niin jääpä
toinen. Virkoja on maailmassa riittävästi. Sen olen minäkin saanut
kokea.
Mitäpä kertoisin? Puhuisinko puulaakin sisäisistä asioista, jotka
eivät suinkaan aina olleet oikealla tolalla? En, sillä mitä ne
minua liikuttavat. »Omalle herralleen jokainen seisoo ja lankee»,
sanoo Teofilus Tiennäyttäjä. Ja se sana on tosi. Minä siis puhun
itsestäni, sillä siitä ei kukaan voi minua syyttää. Minä lausun vain
tämän luvun lopussa jäähyväiset Perä-Pohjolan ikuisesti humiseville
metsille, noille sola koille kuusille, jotka seisovat totisina kuin
alabasteripylväät. Te tunnette Aadam Kuuskosken. Hän on kuunnellut
teidän kummaa kohinaanne, jossa soi ihmiskunnan ikuinen huokaus. Hän
on istunut teidän juurellanne kädessä mahdottoman suuri voileipä ja
haaveillut Eedenin paratiisista. Silloin hän ei ollut virkamies, sillä
poliisinlakki lepäsi kallellaan kanervapensaikossa ja virkatakissa
oli kaksi nappia auki, ylhäältä lukien. Ei, hän oli runoilija, joka
kuvitteli syövänsä taivaalta kuun ja tuottavansa siten kaikille
rakastavaisille suunnatonta harmia. Sillä missä nyt lemmenliitot
solmittiin? Hahhaa! Runoilija Aadam Kuuskoski nauroi, nosti polvensa
pystyyn, ja nojaten kuusen kylkeä vasten pani kädet ristiin
rinnoilleen. Sillä itse hän oli solminut ikuisen liiton pimeässä,
Konttisen kujan suussa saman päivän iltana, jolloin keisari Nikolai II
nousi Venäjän valtaistuimelle.