MINUSTA AIOTAAN LUKKARIA, MUTTA TULENKIN TUKKILAISEKSI. KOHOAN AIKAA
MYÖTEN »UKKO-HERRAKSI» JA SAAVUTAN ALAISTENI TÄYDEN LUOTTAMUKSEN.
Isoäitini oli ennustanut minusta pappia, mutta siinä tuo kunnon muori
suuresti erehtyi: minusta ei tullut edes lukkaria, vaan tukkilainen.
Etevän veisuutaitoni ja komean lauluääneni vuoksi oli kirkkoherra
Hasael Hillbinger kiinnittänyt huomionsa minuun: hän aikoi
kouluttaa minut lukkariksi. Ehdotus oli kyllä houkutteleva ja
sai minut yhden illan haaveilemaan kaikenmoista. Näin itseni jo
seisomassa kotiseurakuntani kirkon lukkarinpenkissä veisaamassa
tuota mahtavaa virttä: »Maa suur' ja avara» ja olin hengessä
näkevinäni seurakuntalaisten kääntävän kasvonsa lukkarinpenkkiin
päin kuin todetakseen: Kuuskosken Aatamiko siellä veisaa? Kuljin
mielikuvituksessani myös kinkereillä valvomassa emäntien ruuanlaittoa,
niinkuin olin kuullut kanttori Kaveniuksen tekevän, ja tunsin
sieraimissani nuo monet houkuttelevat keittiöiden tuoksut. Sillä —
vaikka olenkin kaikkea muuta kuin materialisti, olen aina osannut panna
arvon hyvin valmistetulle ruualle — ilmiö, joka viittaa hienostuneeseen
makuuni tälläkin alalla. Olin jo päättänyt, että — jos minusta kerran
tulisi lukkari — minä kesäkinkereillä keitättäisin yksinomaan makeata
juustoa, mikä aina on kuulunut lempiruokiini. Isoäiti itki ilosta
koko tuon illan ja silmäsi minua silloin tällöin, hiukan avuton hymy
huulillaan. Hän tarkkasi tuumiskelevaa muotoani ja antoi minun rauhassa
aprikoida kirkkoherran ehdotusta. Mielestään hän oli kai varma, että
minä ilomielin ottaisin tämän ystävällisen tarjouksen vastaan. Pitkä
tuumailuni oli hänen mielestään vain merkkinä siitä, että minä jo
hengessäni valmistauduin lukkarinvirkaan kuuluviin korkeanjuhlallisiin
edesottoihin. Mutta tämä poika ajatteli kaikkea muuta.
Katselin tupamme ohi virtaavaa mahtavaa Isoa Väylää ja ajatukseni
lensivät sitä ylös noihin humiseviin korpiin, missä tukkilaiset
parhaillaan heiluivat keksi kädessä, solutellen puita vinhasti
kiitävään vuolteeseen. Seurasin tukkien huilua joessa ja jokainen
ryhmypintainen petäjä aaltoja halkaistessaan tuntui tuovan minulle
tervehdyksen noilta erämaan ritarien palkimapaikoilta. »Hei, Kuuskosken
Aatami!» tuntuivat ne hihkaisevan. »Sinun lukkarikoulusi on ylhäällä, —
siellä, missä Pahtakoski soittelee mahtavia urkujaan!»
Päätökseni oli tehty. Minä halusin vaihettaa lukkarin koppakengät
tukkilaisen uljaisiin vohkavarsipieksuihin ja hänen mustan simusettinsa
kiveliön kulkijan kirjavaan kaulahuiviin. Tasaiseksi leikatun kanttorin
»harjan» asemasta halusin saada pitkän otsatukan, jommoista olin nähnyt
jätkämiesten käyttävän. Heiluva helapää vyöllä ja lerppalierihattu
niskassa näin itseni tukkipoikien parissa työntelemässä tukkia jokeen
tai vonkamiehenä rännin kupeella hoilaamassa: »Antaa aihkin juosta!»
Se oli toista kuin istua lukkarikoulussa ja seurata paperilta nuottien
monikirjavaa karkeloa.
Läksin kylälle ja ensi töikseni leikkuutin tukkani, jättäen jäljelle
vain pitkän otsatöyhdön. Olin jo sen toimenpiteen kautta mielestäni
astunut tukkipoikain suruttomaan seurakuntaan. Vähäisillä säästöilläni
ostin kauppiaalta pieksut ja kirjavan kaulahuivin. Lerppalierihattu oli
minulla jo entuudestaan — isävainajan perintöä. Näissä tamineissa aioin
seuraavana aamuna pudistaa kirkonkylän tomut jaloistani.
Isoäiti tarkasteli minua ihmeissään. »Mikä nyt on mielessäsi, kun noin
tälläät?» kysyi hän. Ilmoitin hänelle aikeeni eikä vanhuksella ollut
mitään sitä vastaan. »Sopiihan sinun mennä. Onhan hyvä olla omastakin
takaa, kun tulee syksyllä kouluunlähtö». lisäsi hän vakavana.
Minä varoin visusti ilmaisemasta hänelle, ette tulin tekemään häntä
iloiseksi hänen toivomallansa tavalla. Myöntelin vain hiljaksiin,
kun vanhus kuvaili loistavaa tulevaisuuttani. Hän ihan kyyneltyi
ajattelemaan, kuinka juhlavalta tulisi kuulumaan, kun ennestään jo
uljaan nimeni eteen viskattaisiin komealta kajahtava kanttorin titteli.
Isoäiti ei aavistanut, että muutaman vuosikymmenen perästä toisi posti
minulta kirjeitä, joiden päällä seisoisi: »Runoilija Aatami Kuuskoski».
Sillä — vaikka yhteiskunnallisen asemani puolesta olen kohonnutkin
kymmenen kertaa korkeammalle lukkarin vaivaista virka-arvoa, olen
runoilijan titteliin aina suhtautunut erikoisella kunnioituksella. Tuo
nelitavuinen sana on tulkinnut minulle taivasta tavoittelevaa riemua
kadotuksen synkimmän ja pistävimmän tuskan rinnalla.
Minä siis läksin tukkijoelle. Jätän kertomatta, mitä kaikkea hyvää
rakas isoäitini sulloi reppuuni. Siellä oli lettuja ja pannukakkuja,
paistettuja poronkieliä ja nisurieskoja. Kunnon vanhus oli viimeisillä
kehruuansioillaan kustantanut minulle tämän ylellisen kestityksen,
aivan kuin aavistaen, kuinka tärkeää oli tulevalle lukkarille
makuaistin kehittäminen.
Astelin jokivartta ylöspäin ja rintani paisui onnesta ja vapautuksen
tunteesta. Aurinko paistoi täydeltä terältään ja hyväili säteillään
minun vastatervattuja pieksujani. Yksi ja toinen vastaantulija
tiedusteli matkani tarkoitusta. Leveälieristä hattuani heilauttaen minä
hihkaisin heille: »Tukkijoelle, hyvät ystävät ja kylänmiehet!»
Menin lossilla yli joen. Uusi lautturi, isävainajan viran perijä,
suhtautui minuun hiukan arkaillen. Muistin ne kohtalokkaat ryypyt,
jotka hän minulle joku aika takaperin oli tarjonnut, ja minun teki
mieli hänelle sanoa: »Nyt jos annat pullosi, niin menee viina vapaan
miehen kurkusta alas.» Mutta — en viitsinyt, sillä hän näytti olevan
häpeissään. Päinvastoin tipautin äijälle tolppaa enemmän kouraan, sillä
mielilauseeni on aina ollut: »Meillä eivät täit nilkuta.»
Kirkonkylä jäi taakseni. Seisahduin viimeiselle mäelle ja annoin
katseeni liukua yli noiden tuttujen, rakkaiden tienoiden. Kirkontorni
kohosi juhlallisena korkeuteen kuin muistuttaen, minkä suuren
tulevaisuuden olin hyljännyt. Mutta minä vastasin vanhalle temppelille:
»Ylöspäin on henkeni pyrkimys, vaikk'en tulekaan palvelemaan sinua.
Sillä, katsos, eikö tässä ympärilläni kohoa vielä mahtavampi
temppeli: Jumalan suuri luonto, jossa jokainen kuusenlatva muodostaa
alkugoottilaisen kirkon teräväsuippoisen tornin.»
Sivuutan kokonaan muut matkani vaiheet. En kerro mielialoistani tuon
ensimmäisen päivän kuluessa. Olin iloinen kuin taivaan lintu. Sen vain
mainitsen, että yöpaikassani hotkaisin kokonaisen viilipytyn sisällön
ja pari pannukakkua päälle. Viimeisetkin ajatukset lukkarinvirasta
hävisivät näiden pannukakkujen keralla kuin pohjattomuuden kaivoon ja
minä nukuin pirtin lattialla kuin valepukuinen kuninkaanpoika syvään ja
rauhallisesti.
Kolmantena päivänä kotoalähdöstäni saavuin työpaikalle. Tuskin minun
tarvinnee mainita, että ilman muuta pantiin nimeni rulliin. Olinhan
voimistaan kautta koko Perä-Pohjolan kuuluisan Vahvan-Kuuskosken poika.
Kävisi liian pitkäksi ruveta kertomaan olostani tukkijoella. Lukijani
tuskin ymmärtäisikään kaikkea. Sillä tukkilaisen elämä muodostaa oman
erikoisen maailmansa, missä vallitsevat omat tavat ja omat lait. Kieli,
jota siellä puhutaan, kajahtaa vieraalle vieraan korvaan ja saisi hänet
ehkä voimaan pahoin. Elämä, jota siellä eletään, on hurjuudessaan ja
repäiseväisyydessään suurpiirteistä, sillä tukkilaisten seurakuntaan
kuuluu jäseniä jokaisesta maaherranläänistä, penikkajätkästä alkaen
lösöjätkään asti. Sanalla sanoen: se on valtakunta, jossa elämä ei aina
ole silkkiä eikä samettia, vaan jossa alamaisten sangen usein täytyy
lisätä reikiä tuppivyöhönsä. Sillä ateria siellä kuitataan toisinaan
vetämällä suolivyötä yhtä reiänväliä tiukemmalle.
Heiluin siis tukkijoella sen kesäkappaleen. Minun tuskin tarvinnee
mainita, että jo ensi päivänä putosin sumaan ja sain kasteeni. Ja kuten
tavallisesti kasteessa, sain minäkin tuona päivänä tukkilaisnimeni.
Toverini, jotka olivat kuulleet, minkälaista virkaherraa minusta oli
aiottu, ristivät minut yksinkertaiseksi »lukkariksi.»
Mutta vaikka tuo »arvontikkeli» annettiinkin piloilla, osoittauduin
ennen pitkää ansaitsevani sen täydellä todella. Jo toisella viikolla
tuloni jälkeen osasin läpi tukkipoikain virsikirjan ja sain johtaa
heidän reipasta hoilaustaan.
»Hei, lukkari, annapas laulun luistaa!» huusivat toverini, kun tuli
suman aukaisu.
Eikä minua tarvinnut kahdesti käskeä. Avasin lauluväyläni ja hoilasin
niin, että joen rannat raikuivat:
»Hei juuma jullaa
kas, kuin tukki rullaa
ja kaamaturkki kastuu kokonaan.
Näin uittelemme
puita lystiksemme.
Viel' isku, poiat, peräpakaraan!»
Tämän värssyn olin itse sepittänyt ja opettanut toverini sitä
laulamaan. Olin lukemattomina kesäiltoina monen vuoden aikana
kuunnellut, kuinka kanttorin neiti soitteli muuatta pianokappaletta.
Yksi ja sama sävel aina ja joka kerta. (Kanttori asui nim. meitä
lähellä, joten ikkunan aukiollessa soitto sangen hyvin kuului tupamme
portaille.) Eikö kanttorin Gunilla osannut muuta, vai oliko tämä ainoa
sävel lumonnut hänet siinä määrin, ettei hän sen taikapiiristä enää
kyennyt vapautumaan, — sitä on minun mahdoton sanoa. Pikemmin uskon
jälkimmäisen otaksuman, — päättäen siitä, että minutkin vei tämä
sävel aina niin outoihin maailmoihin. Siinä soi surua ja siinä soi
iloa — vaikea sanoa, kumpaako enemmän, — sillä jos Ilo pyrki liiaksi
kilostelemaan, oli Murhe kuin hellä äiti häntä heti tyynnyttämässä.
Tuo sävel sopi ihmeen hyvin minun luonteeseeni; se oli sävelletty kuin
minua varten. Myöhemmin olen saanut selville kappaleen nimen. Se on
italialaisen E. di Capuan »O sole mio». Varmaankin tuo sävelmestari on
ollut sielunsa rakenteelta minun kaltaiseni, koskapa hänen säveleksensä
herätti minussa runoilijan. Sillä omasta mielestäni pidän tuota pientä
värsynpalasta yhtä onnistuneena kuin sävellystäkin. (Jos runoutta ja
musiikkia ymmärtävä henkilö tarkkaa värsyn viime sanaa »peräpakaraan»,
huomaa hän, kuinka sävel siinä surullisena alenee ja muodostaa ensi
tavun kohdalla aivan kuin hiljaisen itkuniiskahduksen.)
Tietysti eivät toverini pystyneet huomaamaan näitä eri vivahduksia.
He hoilasivat laulua tukkilaisen jymyäänellä. Heidän mielestään
oli pääasiana tahti ja he vetivät sitä pitkään kuin virttä.
En tietysti itsekään ollut silloin vielä selvillä runovärsyni
taiteellisesta arvosta. Vasta myöhemmin, kun vasituisesti antauduin
muusain palvelukseen, on minulle kirkastunut, kuinka synnynnäinen
runoilijavaisto tämänkin pienen palasen luomisessa ohjasi minua
oikeaan. Pääharrastukseni taiteen okaisella polulla on nim. ollut
opastaa romantiikka ja realismi lyömään veljen kättä keskenään.
Jos nyt tarkastelemme tuota pientä helmeä, ilmaantuu siinä kuin
itsestään tämä harrastus: Alku on puhdasta romantiikkaa — varsinkin
sana »kaarnaturkki» on sen tyypillinen edustaja — kun taas loppu on
realistinen. (Huom. »peräpakaraan.») Nuo kaksi pientä sanaa ovat kuin
paashipoikia kahden linnanvaltiaan palveluksessa ja kumpikin kantaa
isäntänsä värejä — sillä erotuksella vain, että »kaarnaturkki» palvelee
naista (rouva Romantiikkaa), kun taas »peräpakara» kantaa ritari
Realismin hiukan arkipäiväistä kilpeä.
Arvoisa lukija antakoon anteeksi, että vähäväliä poikkean
kertomuksestani. Se on näet luonto, joka vetää tikanpoikasta puuhun.
Tarkoitukseni oli kertoa tukkijoella olostani. Tuo aika elämästäni on
kulunut miltei yksinomaan ritari Realismin palveluksessa. (Tarkoitan
työtä ja loma-aikoina tavallista juopottelua ja kortinlyöntiä.)
Vain silloin tällöin saapui Runotar kuin varkain katsomaan minua ja
sellaisina hetkinä minä vaivuin hänen lumoihinsa kuusenhakokotuksen
suojassa. Noista kohtauksista oli tuloksena moni näppärä laulunpätkä,
joita vieläkin Perä-Pohjolan tukinlaskupaikoilla lauletaan.
Mutta — joskin tämä aika oli tulevalle elämänkutsumukselleni erittäin
tärkeä, opetti se minut samalla ymmärtämään erään suuriarvoisen asian,
jota tuskin koskaan olisin muualla niin elävästi käsittänyt. Minä näin,
miten tukkilaiset elivät. (Olin itse mukana ja usein ensimmäisenä
hummaajana.) Sain silmäni auki ja huomasin, mihin kurjuuden kuiluun
olimme menossa. Tappelut kävivät tavallisiksi ja moni meikäläisistä sai
lähteä kirkolle haavojansa parantelemaan. Toisilta katkaisi laskuhommat
nimismies, joka saapui noutamaan asianomaisen parempaan talteen.
Silloin minulle selvisi _järjestys_, tuo yhteiskunnan kulmakivi.
Järjestystä puuttui meiltä ja siksi oli seurakuntamme niin villi ja
suruton.
Olin pian pääsevä tätä uutta ihannetta toteuttamaan, sillä puulaakin
konttorissa oli minusta päätetty tehdä »ukko-herra». Muutaman päivän
perästä sainkin valtuutuksen virkaan. Ja nyt alkoi uusi elämä
tukkityömaalla.
Ensi töikseni pidin huolta, että »kympit» ja »tulipiiput» kulkivat
työpaikoilla. Tähän saakka he olivat tavallisesti makailleet
kuusenhakokotuksissaan ja tappaneet aikaa. Mitäpä he välittivät, vaikka
uitto tuli kalliiksi. Mutta — kun minä sain komentajan viran, heiluin
mukana aamusta iltaan. Ja silloin oli toistenkin pakko heilua.
Ruuhkat, joiden purkamiseen oli ennen mennyt viikko, toista, puratin
minä nyt parissa, kolmessa päivässä. Minä olin Napoleon, joka johdin
ryysyistä armiaani voitosta toiseen. Samalla tavoin kuin tuo kuuluisa
keisari, lupasin minäkin miehilleni lepoa Lombardian tasangoilla. Tuo
Lombardia tuli lauantaisin, jolloin lopetutin työt kello kahdelta,
— sen sijaan, että ennen oli rehitty täysi päivä. Ja — samoinkuin
Napoleon lupasin minäkin miehilleni korvausta, kunhan saatiin viikon
työ loppuun: Minä annatin heille ylimääräisen läskiannoksen yhtiön
hartsumakasiinista. (Olin tehnyt molemmista asioista sopimuksen yhtiön
inspehtorin kanssa.)
Samalla tarmolla iskin käsiksi siveellisiin epäkohtiin. Kielsin
juopottelun ja kortinpeluun työpaikoilla. Ensi alusta kohtasin
luonnollisesti kovaa vastarintaa, niin »kymppien» kuin miehistönkin
taholta. Mutta kun minä kulmat kurtussa sanoin heille: »Rellestäkää
kirkolla niin paljon kuin haluatte, mutta ei täällä», täytyi heidän
taipua. Kun kaksi vuotta oli kulunut, oli »Kanto»-yhtiön työmailla
mallikelpoinen järjestys ja työväki oli tottunut siihen täydellisesti.
Kukaan ei enää nurissut, vaan kaikki antoivat minulle yksimielisen
tunnustuksen. Olin saavuttanut tarkoitukseni.
»Se on Kuuskosken ansiota kaikki», sanoi inspehtori Ulenius. »Te olette
kerrassa kunnostautunut. Ei koskaan ennen ole työ näin reippaasti
sujunut.» Ja hän esitti minulle, enkö ottaisi puulaakin järjestysmiehen
virkaa vastaan. Se oli hiukan paremmin palkattu ja siinä vapautuisin
työnjohdosta sekä saisin yksinomaan omistautua järjestyksenpidolle.
»Mikäs sen nätimpi», ajattelin minä ja suostuin ilolla tarjoukseen.
Tosin minulla ei ollut aavistustakaan laeista eikä asetuksista, vaan
ajattelin: kun olin kerta kokemuksen kautta oppinut tuntemaan, mitä
järjestys merkitsi yhteiskunnalle, osaisin kai myös ylläpitää sitä, —
varsinkin kun minulla oli tukenani viran ulkonainen tunnusmerkki: —
kahden tuuman paksuinen kumipamppu.
Niin se on, että toiset painavat koulunpenkkejä ja oppivat kirjoista,
päästäkseen joskus yliopistoon tutkintoja suorittamaan. Minä en ole
koskaan kolkutellut sen laitoksen portteja, jota kirjanoppineitten
kielellä kutsutaan »Alma Materiksi», vaan olen käynyt ainoastaan
»Pölvästin koulun». Mutta se onkin kaikesta päättäen paljon suurempi
oppilaitos kuin tavalliset yliopistot, vaikka siinä ei olekaan kuin
yksi ainoa oppituoli, se, jolla istuu — itse Elämä.
Mutta — nyt huomaan taas hypänneeni syrjään. Olen eksynyt
filosofeeraamaan sen sijaan, että minun pitäisi kertoa. Mistä tämä
johtuu? Varmaankin runoilijatempperastani, jonka on vaikea pysyä
alallaan.
Oon läikkyvä kuin aalto Atlannin,
kun mahtavana lyö se vasten rantaa.
Oon säikkyvä kuin sävel syrinksin,
kun lehdosta sen tuuli luoksekantaa.
On siinä syy, miks ohjelmaa en seuraa.
Ma muistutan, nääs, liiaks villipeuraa.