Minä olin nyt saavuttanut rippikouluiän. Edelläkerrotusta voisi vetää
sen johtopäätöksen, että minunlaiseni hurjapää olisi ollut kaikkein
vähimmän sopiva sellaiseen kouluun kuin rippikoulu on. Mutta niin ei
suinkaan ollut laita.
Minä olen koko elämäni ajan ollut yllätyksien mies. Jos tahtoisin
käyttää vertausta, voisin verrata itseäni myrskyyn, Lapin noiduttuun
lumimyrskyyn, yhtä hyvin kuin kesäillan leppeään tuulen hyminään.
Niin vaihtelevia ovat mielialani. (Pyydän vain viitata siihen,
mitä edellä olen kertonut itkuhetkistäni ja niitä seuranneista
nyrkinpaukahduksista.) Tämä mielialojeni vaihtelu on usein tuottanut
yllätyksiä ystävillenikin. Ainoastaan kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä
on osoittanut omaavansa eniten kykyä ymmärtää minua. Mutta ei hänkään
ole toisinaan käsittänyt minusta kuin ääriä ja laitoja vain. Olen tässä
suhteessa Saharan erämaan kaltainen, jonka kartta — niinkuin tiedämme
— on yhtä valkoista vain. Vain yksi huomattavampi kaupunki on siihen
merkitty: Timbuktu. Mutta voinpa kerskaamatta sanoa, että — samoinkuin
tuohon kaupunkiin johtavan karavaanitien varsi on täynnä janoon ja
nälkään uupuneitten matkamiesten luita, — samoin ovat ystävieni
yritykset päästä minua ymmärtämään yksi toisensa jälkeen vaipuneet,
ja viimeinen, mikä niistä on jäljellejäänyt, on ollut vain kalvennut
huokaus. Näin on käynyt säännöllisesti aina, kun en ole halunnut
päästää lähimmäistäni sydämeni komeroita kaivelemaan. Mutta toisinaan,
kun seuraani on sattunut sellainen mies kuin esimerkiksi kirkkoherra
Teofilus Tiennäyttäjä, olen kuin kädestä pitäen opastanut häntä,
huudellen lempeästi kuin lapselle: »Hei, ystäväni, tätä tietä, tätä
tietä sieluni salaperäiseen Timbuktuun!»
Ei siis ihme, että kotipitäjäni kirkkoherra, korkeastioppinut
jumaluusopintohtori Hasael Hillbinger katseli minua hienolla
epäluulolla, kun ilmoittauduin rippikouluun. Hän oli kuullut
»juopottelustani» eikä luonnollisesti voinut suhtautua minuun muuten
kuin eräänlaisella epäilevällä varovaisuudella, joka teki hiukan
ahdistavan vaikutuksen. Kunnon kirkkoherra ei tiennyt, että minä
olin yksi hänen kaikkein hartaimpia sanankuulijoitaan, — vaikka
istuin tavallisesti sellaisessa paikassa, etten sopinut näkymään. Jo
kuusivuotiaasta lähtien olin melkein joka sunnuntai käynyt kirkossa ja
minä olisin aivan hyvin voinut kirkkoherralle kertoa, missä kohdassa
saarnaansa hän lausui tuon joka kerta niin liikuttavan ja sydämelle
käyvän lauseen: »Ja niin meekin, rakhat ystävät, dhoivomme kherran
saavamme jubileerata ja triumfeerata engelden khooreiss'!» Mutta — minä
en katsonut sitä tarpeelliseksi. Ajattelin, että saihan aika näyttää,
mikä oikeastaan olin miehiäni.
Minä olen aina ollut uskonnollinen. Tämä hyve ei ole minua jättänyt
myöhemmänkään elämäni aikana, vaikka elämästäni päättäen saattaisi
ajatella toista. Niinpä siis — kuten jo mainitsin — istuin joka
sunnuntai kirkossa, puhumattakaan siitä, että auttelin räätäli Tuiskua
kellojen soitossa. Minulla oli siis tässä suhteessa varmasti enemmän
ansioita kuin monella tovereistani, jotka kuuluivat tavallisten
siivojen poikien joukkoon. Ja minä olen varma, että — jos kirkkoherra
Hasael Hillbinger olisi tämän tiennyt — hän rehellisenä miehenä olisi
sovittanut tovereihini sanat: »Publikaanit ja portot menevät teidän
edellänne taivaan valtakuntaan.»
No niin — seisoin siis korkeastioppineen kirkkoherran edessä ja
tein selkoa kristillisyyden taidostani. Hänellä oli ilmeisesti
matala aita minua kohtaan, sillä hän koetti saada minua kiinni
kysymyksillään. Mutta minä, joka osasin katekismuksen ja historian
kannesta kanteen, en tuottanut hänelle tätä epäkristillistä iloa. Ja
kun vielä päällepäätteeksi luin ulkoa Daniel Jussleniuksen alkulauseen
Svebeliuksen katekismuksen kannesta, täytyi kirkkoherran minut hyväksyä.
Minä istuin siis rippikoulussa ja kuuntelin korkeastioppineen
jumaluusopintohtorin Hasael Hillbingerin opetusta. Hän puhui synnin
voimasta ja maailman viettelyksistä, erikoisesti alleviivaten
juoppouden pahetta. Ymmärsin, että hän tarkoitti sillä minua, jonka
ansioluettelossa oli jo yksi tuollainen rentustelemisen sakara. Toiset
pojat kääntyivät katsomaan minua, joka olin valinnut istumapaikakseni
pirtin etäisimmän sopen. Mutta minä, joka jo olin tarpeeksi saanut
kuulla mokomasta tapauksesta, panin käsivarret ristiin rinnoille ja
ajattelin kaikkea muuta. Muistin äskenlukemani kuvauksen Meksikon
valloituksesta ja olin erikoisesti ihastunut don Pedro de Alvaradoon,
joka pelastui intiaanien käsistä hyppäämällä muutaman leveän kaivannon
yli. Minä siis suoritin hengessäni tuollaisen Alvarado-hyppäyksen
sulkemalla korvani rovastin etsiskeleviltä puheilta. Siten vältyin
niiltä intiaaninuolilta, joita tuo korkeastioppinut herra ammuskeli
pöytänsä takaa. »Oh, sinä Montezuma», ajattelin minä, »sinä luulet
minulle todistavasi jumaluusopillisen azteekivaltakuntasi voiman
ja viisauden. Mutta sinä unohdat yhden tärkeän seikan: että
espanjalaisilla aatelismiehillä on pitkät sääret, joilla he hyppäävät
yli sinun vallikaivantosi ja pakenevat laivoihinsa, joiden purjeita
uskon tuuli pullistaa!» Tällä filosofeerauksellani tein tyhjäksi
rovastin kiinniottoyritykset ja panin samalla vastalauseeni tuota
yksipuolista opetusta vastaan, jossa ei armon viiri kertaakaan
vilahtanut. Ja samalla tunsin, mikä vahinko oli, etten ollut joutunut
hurskaan kappalaisemme Aatami Aidantaustan oppilaaksi. Hänen osalleen
olivat nim. sinä vuonna sattuneet tytöt. Tuo kunnon kappalaisemme
olisi varmaan osannut puhua niin, että minunkin sieluni olisi tullut
lohdutetuksi. Nyt sitävastoin vain haarniskoiduin ja tein hengessäni
vastaväitteitä.
Sillä — mitä hyödyttää puhua niin paljon synnistä ja synnissä
kahlaamisesta, kun kuitenkin oikea usko vie kirkkaasti perille?
Tällaisella opetuksella vain masennetaan mieliä ja kiinnitetään
huomio liiaksi matkan vaikeuksiin. Eikö olisi paljon hyödyllisempää
innostuttaa ihmisiä hyppäykseen? Siten kasvatettaisiin oikeita
hengellisiä Alvaradoja.
Nämä kokemukset tulivat minulle suureksi avuksi, kun minun vuosia
myöhemmin piti antaa lausuntoni uudesta katekismusehdotuksesta.
Ristiniemen seurakunta valitsi minut tähän vastuunalaiseen toimeen ja
toverikseni kauppias Pekka Korvan. Mutta toverini jätti tehtävän minun
huolekseni ja minä kirjoitin lausunnon hänenkin puolestaan.
Tässä lausunnossa minä ehdotin uuden muodon kysymykselle: »Mitä on
usko?» Komitean ehdotus niin Raamattuun perustuva kuin sen sisältö
olikin — oli minun mielestäni liian monimutkainen. Minä kuittasin asian
paljon yksinkertaisemmin, mutta samalla runollisemmin.
Kysymys:
Mitä on usko?
Vastaus:
Usko on Alvaradon hyppäys hengellisessä merkityksessä.
Olin kyllä selvillä, että tämän kysymyksen esilletulo antaisi papille
aihetta kertoa, mikä Alvaradon hyppäys oli. Mutta — sitenhän saataisiin
vain vaihtelua opetukseen, jonka yksitoikkoisuudesta minä kirkkoherra
Hillbingerin koulussa sain niin perusteellisen kokemuksen.
Minä olin siis tehnyt Alvarado-hyppäykseni. En kulkenut yhtään allapäin
niinkuin monet tovereistani, vaan löin katekismuksella päähäni ja
lausuin: »Pysypäs siellä, tietokulta! Sinua tässä tarvitaan.» Olin
vakuutettu, että Jumala, joka on ihmissielut rakentanut, ymmärsi,
mistä johtui tuo minun surullinen lankeemukseni. Sillä minä olin
sitä vilpittömästi katunut ja uskoin sen yhtä vilpittömästi saaneeni
anteeksi.
Tunnit kuluivat tavallista menoaan. Me luimme katekismusta ja
minä olin ainoa, joka en sotkeutunut tuossa perin mutkikkaassa
kysymyksessä: »Mitenkä vesi voi vaikuttaa niin suuria asioita?» Se
onkin Vähän Katekismuksen visaisin paikka ja minä puolestani olisin
valmis hyväksymään ministeriksi jokaisen, joka sen kunnollisesti ja
kompastelematta lukee.
Oltuamme viikon rippikoulussa, sairastui lukkari yhtäkkiä. Häntä oli
hevonen potkaissut rintaan ja hän oli saanut sisäisen verenvuodon.
Meiltä uhkasi siis nousta tie pystyyn musiikin salaperäisiin
maailmoihin pyrkiessämme. Tovereistani suurin osa iloitsi tästä
onnenpotkauksesta, sillä lyhenihän päivä nyt yhdellä oppitunnilla.
(Sellaista on tämä elämä, että onnettomuuden potkaus on toiselle onnen
potkaus.) Mutta minä olin pahoillani tästä tapaturmasta ja noiduin
hengessäni hevosta, joka yhdellä kavionsa iskulla särki rouva Musican
kultaisen kanteleen. Olin mm. suuresti innostunut veisuuseen. Lukkari
olikin jo useamman kerran huomauttanut komeasta lauluäänestäni ja
sanonut. »Kuulkaa te tuota Kuuskosken Aatamia! Se poika vetelee kuin
oopperalaulaja!» Varsinkin olin ihastunut muutamiin virsiin aivan
erikoisesti. Niinpä muutamana päivänä olin kiskaissut »O Herra korvas
kallista» niin voimallisesti, että koko luokka oli kääntynyt katsomaan.
Lukkarikin oli silmännyt minua hyväksyvästi silmälasiensa takaa ja
hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastuksen hohde. En osannut silloin
aavistaa, että tuo yksi ainoa virsi viittoisi minulle tien pöydän
taakse, lukkarin paikalle.
Sillä kun rovasti lukkaria kohdanneen tapaturman jälkeisenä päivänä
saapui pirttiin, lausui hän juhlallisesti:
»Koska kanttori Kaveniukselle on sattunut onnettomuus, niin ettei hän
voi saapua kouluun, on hän ehdottanut Aadam Kuuskoskea sijaiseksensa.
Aadam Kuuskoski» — jatkoi hän katsoen minun nurkkaani — »tästä päivästä
alkaen hoidat sinä lukkarin virkaa rippikoulussa siihen saakka, kunnes
kanttori Kavenius paranee.»
Minä olin ällistynyt. Minäkö lukkariksi? Johan nyt kummia! Mutta — kun
katsoin rovastia ja huomasin hänen pitävän asiaa itsestään selvänä —
en empinyt, vaan nousten pystyyn ja kumartaen, niinkuin olin nähnyt
kanttori Kaveniuksen tekevän, lausuin lujalla äänellä:
»Teen parhaani, herra rovasti ja jumaluusopintohtori!»
Iltapäivällä minä jo aloitin. Pidin pojille pienen puheen, jossa
huomautin, etten minä aikonut ruveta rovastille kantelemaan heidän
mahdollisia kepposiaan laulutunnilla, vaan olin uppiniskaiset ojentava
omalla tavallani. (Olin siihen aikaan, kuusitoistavuotiaana, melkein
täyden miehen mittainen.) Toverini kyllä arvasivat, mikä se »oma tapa»
oli. Minä viittasin ulos ja kohotin hiukan oikean käteni nyrkkiä.
Tämä heitä kohtaan osoittamani lojaalisuus samoinkuin uhkauksenikin
vaikutti, ettei minun tarvinnut heitä kertaakaan rangaista. Myöhemmin
olen huomannut, että sillä kertaa tietämättäni seurasin vanhain
roomalaisten hallitusperiaatetta: _Divide et impera_, hallitse
hajoittamalla.
Kylläpä me sillä viikolla lauloimme... sillä ja toisellakin. Olen
lukemattomia kertoja joutunut koviin ponnistuksiin tukkijoella, mutta
en ole vielä kertaakaan niin hiessä uinut kuin noilla kahdella viikolla
veisuutunnin aikana. Ja hikoilla saivat pojatkin. Minä veisautin heillä
samaa värssyä monta monituista kertaa, jos vain huomasin, ettei veisuu
sulautunut yhteen. Minulla on nim. aina ollut harvinaisen tarkka
musiikkikorva. Muutamat rupesivat jo väsymään. Mutta kun nyrkkiä puiden
ja hammasta purren huusin: »Jukoliste, jos ette aukaise lauluväyläänne,
niin kiskon selkänahastanne kengäksiä!» — niin ottivat he kiltisti
virsikirjansa ja veisasivat taas. Välistä kun rovasti tuli porstuaan
kuuntelemaan, aukaisin minä oven, ja kun me sitten kuudestakymmenestä
kurkusta vetäisimme: »Tuomiopäiv' on kauhistava», kuunteli rovasti
hetken, mutta hiipi sitten hiljaa pihalle. Mahtava, majesteetillinen
veisuumme tulkitsi varmaankin tuomiopäivän vakavuutta, niin hänkin,
rovasti ja jumaluusopintohtori, tuli ajatelleeksi omaa kohtaansa
tuon päivän tutkinnoissa. Nautin hengessäni tästä musikaalisesta
mielenosoituksesta, sillä luulenpa sen ainakin panneen rovastin
ajattelemaan, ettei tuo hänen halveksimansa Aadam Kuuskoski ollutkaan
niin huono mies, kuin minä hän papillisessa itsevarmuudessaan tätä oli
pitänyt.
Näin kului vähitellen rippikouluaika. Isoäiti iloitsi minun
menestyksestäni. Saatoinhan näin korvata hänelle sen syvän murheen,
johon hän minun koulusta erottamisen! kautta oli joutunut. Hän näki
minun lukkarinsijaisuudessani Onnettaren viittauksen suureen ja
loistavaan tulevaisuuteen. Eikä hän siinä vallan väärässä ollutkaan.
Tosin minusta ei ole tullut laulun ja musiikin professoria, vaan
ainoastaan tavallinen nimismies. Mutta — ei sekään ole vähän, kun
ajattelen, minkälaisessa akatemiassa olen virkaani valmistunut.
Puhumattakaan siitä, että minusta tuli runoilija, vaikka olen
joutunutkin jakamaan ystäväni tiaisen kohtalon ja jäänyt virallisten
laulajien joukosta pois. Vain harvat ystäväni ovat aavistaneet minun
suuret lahjani juuri tällä alalla; niiden harvojen joukossa on
kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä yksi. Mutta — mitäpä siitä. Olen
palvellut Runotarta joutohetkinäni ja tehnyt sen havainnon, että
vain sille, joka ei ammattimaisesti pyri suhteisiin hänen kanssaan,
hän kertoo syvimmät salaisuutensa. Muusat ovat oikullista väkeä.
He eivät suostu viralliseen avioliittoon kenenkään kanssa, vaikka
ammattikirjailijat kyllä uskottelevat sitä itselleen ja lukijoilleen.
He solmivat vain tilapäisiä liittoja kenen kanssa kulloinkin haluavat,
mutta vain sellaisten kanssa, jotka osoittautuvat noiden liittojen
arvoisiksi. Siten on Runotar sangen usein pistäytynyt nimismies Aadam
Kuuskosken virkahuoneeseen ja istahtanut hänen pöytänsä päähän. Hän ei
ole ollenkaan hämmästynyt, nähdessään sen täynnä käräjäpapereita ja
rästiluetteloja. Hän on tiennyt, että tuolla kookkaalla miehellä, jolla
on Herkuleen hartiat, on mitä herkin sielu. Hän on huomannut, että
se on aina ollut valmis vastaanottamaan ystävänsä hellät kuiskailut.
Siltä varalta on hänellä tavallisesti ohut tyhjä paperiarkki valmiina
pöydällä, pannakseen heti muistiin, jos tuo taivaallinen, näkymättömien
maailmojen sanansaattaja on tahtonut hänelle jotakin erikoista
ilmoittaa.
Rippikoulu loppui. Olin osannut läksyni erinomaisesti. Yhtään
muistutusta en ollut saanut. Veisuun opetus oli onnistunut yli
odotuksen. Ystäväni kanttori Kavenius-vainaja on minulle monta kertaa
jälkeenpäin sanonut: »Sinä olet saanut ihmeitä aikaan, Aatami. Vielä
kahdenkymmenen vuoden perästä olen kinkereillä toisinaan tavannut
talonisännän tahi torpanmiehen, jolla on ollut tavallista parempi
veisuutaito. Kun olen tästä huomauttanut, olen saanut vastaukseksi: 'Me
olemme sitä Aatami Kuuskosken luokkaa'.» Sellaista saa inspiratsiooni
aikaan!
Juhannuspäivänä me pääsimme ripille. Kirkko oli koristettu. Yleinen
kuulustelu onnistui hyvin. Rovasti Hasael Hillbinger ampui kyllä
kysymyksiään kuin raehaulipanoksia, mutta minä selviydyin kunnialla.
Isoäitini itki penkin korvassa, kun palasin paikalleni hänen viereensä.
Kyyneltensä lomassa hän sopotti korvaani: »Aatami, sinusta pitäisi
tulla pappi.» Minä ajattelin: »Tulipa mikä tuli; tuommoisista
kysymyksistä minä aina selviydyn.» Minä olin huomannut lehterillä
opettaja Kunnaan ja minä iloitsin hengessäni, että hän oli todistamassa
minun loistavaa voittoani.