MENEN KANSAKOULUUN JA TUOTAN (IKÄVÄ KYLLÄ) OPETTAJALLENI HARMIA. MINUT
EROTETAAN KOULUSTA Y.M.
Yhdeksän vuoden vanhana menin kouluun. Kotikyläni, vaikka sijaitsikin
niin kaukana pohjoisessa, ei siinä suhteessa ollut jäänyt jäljelle
parempiosaisista ja onnellisemmista seuduista. Meillä oli kansakoulu.
Opettajaksi oli siihen äskettäin valittu Uljas Kunnas. Hän oli minun
lapsuuteni aikana parhaassa miehuuden iässä ja harva pitäjä lienee
milloinkaan saanut itselleen parempaa ja etevämpää opettajaa. Hän oli
valmistunut virallista tietä, käynyt seminaarin, ja siis perehtynyt
täydellisesti kaikkiin kasvatusopin salaisuuksiin. Sitävastoin
naapuripitäjä, jonka ei ollut onnistunut saada kompetenttia opettajaa,
oli pahemmassa kuin pulassa. Siellä toimi eräs rappiolle joutunut
maisterismies, joka opetuksen asemasta kertoili oppilaille kaikenlaisia
hullunkurisia juttuja vanhan Kreikan jumalista. Minun lapsuuteni
aikana kerrottiin tästä opettajapoloisesta paljon ja häntä kutsuttiin
»Seyksi». Kun myöhemmän elämäni varrella olen joutunut ottamaan selkoa
myös näistä asusta olen huomannut, ettei opettaja Zeys niin väärässä
ollutkaan: tarjoaahan vanhan Kreikan ja Rooman mytologia siksi paljon
ajattelemisen aihetta. Onhan maailman runous (minunkin runouteni)
ammentanut noista vanhoista aiheista siksi paljon uutta, että elämä
varmaankin olisi isosti köyhempi ilman sitä. Mutta — tuon mainitun
herra Zeyn taitamattomuuden olen huomannut johtuneen siitä, että hän
oli nämä tiedot päntännyt päähänsä koulunpenkillä eikä ollut pystynyt
niitä elämänsä varrella itselleen sulattamaan.
Syyt siihen, minkä vuoksi nykyajan ihmiset pystyvät niin vähän henkistä
ravintoa sulattamaan, ovat ilmeisesti nykyisissä oppikouluissamme. Ne
antavat ruokaa syöneille eivätkä nälkäisille. Sillä — suurimman osan
koulujemme oppilaista muodostaa joukko, joka vanhempien ja holhoojien
pakoituksesta niihin lähetetään. Vain aniharva tulee henkistä nälkäänsä
tyydyttämään. Toista on sellaisten kuin minunlaisteni, jotka olojen
pakosta jäävät n.s. koulusivistystä vaille. Heissä herää elämän
varrella suuri nälkä oppiin ja sivistykseen. Kun ei sitä ole heille
kouluissa tarjottu, saavat he ryhtyä sitä omin päinsä hankkimaan.
Mutta — millä innolla he sen tekevät! Mikä erotus »syömisen» taidossa!
Sillä aikaa kuin toiset vuosikausia vain varovaisesti makustelevat,
hotkaisevat toiset saman annoksen muutamassa kuukaudessa. He kaluavat
luutkin! Eikä yksikään heistä sairastu henkiseen »kalvetustautiin»
niinkuin suurin osa kouluakäyneestä nuorisostamme, — vaan he
punoittavat henkisestä terveydestä ja pystyvät lyömään laudalta
monen akatemian ovia kolkuttaneen ylioppilaan ja maisterin. Vaikka
nuoruudessani surin sitä, että kansakoulunkäyntini jäi kesken (syistä,
joista edempänä kerron), olen täytenä miehenä tavallaan siitä iloinnut.
Kukaties minutkin olisi lähetetty lyseoihin ja korkeakouluihin
opintojani jatkamaan ja niin ollen olisin joutunut edellämainitun
kalvetustaudin uhriksi.
Ainoa seikka, jota olen todella surrut, on se, että vallattomuuteni
aiheutti koulunkäyntini keskeytyksen, — vaikka tässäkin kohden olen
pahoitettu laskemaan suurimman osan opettajani ymmärtämättömyyden
tilille. Hän ei — niinkuin niin monta kertaa tapahtuu — osannut
erottaa luonteeni erikoisuutta ja minussa jo poikasena piileviä
runoilijataipumuksia, vaan näki kujeissani vain tavallisen, niin
sanoakseni arkipäiväisen eli proosallisen vallattomuuden oireita.
Mielihyväkseni olen myöhemmin todennut, että melkein kaikki
etevät miehet, runoilijat ja taiteilijat etenkin, ovat tuottaneet
opettajilleen monta epätoivon hetkeä. Mutta mielipahakseni olen
taas huomannut, ettei juuri ainoakaan opettaja ole oivaltanut tätä
erikoislaatuista vallattomuutta runoilijatempperan ja etevien
hengenlahjojen aavistelevaksi edeltäjäksi.
Muistan vallan hyvin sen päivän, jolloin isoäitini saattoi minut
kouluun. Muistan, kuinka opettaja Uljas Kunnas katsoi minua tavallista
pitempään, ja minusta näytti, että hän kirjoitti nimeni erikoisen
hitaasti (siis tavallista huolekkaammin). Varmaankin hän oli tietoinen
sukuperästämme, sillä eiväthän pienessä maalaiskylässä sellaiset
seikat salassa pysy. Minä seisoin opettajapöydän edessä, seuraten
jännityksellä opettajan kynän liikkeitä, ja hetkeksi vilahti päässäni
ajatus: »Tietääköhän hän, että meidän nimemme oikeastaan on Kuczkowski?»
En kuitenkaan uskaltanut sitä opettajalta kysyä, vaan odotin, milloin
hän pääsisi valmiiksi. Vihdoin hän kerkesikin ja nytpä hän kiinnitti
minuun oikein tutkivan katseen ja virkkoi naurussa suin:
»Sillä pojallahan on merkilliset silmät! Nehän katselevat tätä
maailmaa, kuin olisi se yhtä ainoata ihmettä vallan.»
En silloin ymmärtänyt, mitä opettaja tarkoitti; vasta jälkeenpäin
on arvoitus minulle selvinnyt. Ja minä olen ihmetellyt hänen
tarkkanäköisyyttään. Se oli todellakin paikalleen sanottu. Sillä
täytenä miehenä olen huomannut, ettei se ihmeellisyys, mitä lapsena
maailmassa ja sen elämässä näin, ole suinkaan vähentynyt vuosien
varrella, vaan päinvastoin lisääntynyt. Minä olen saattanut
tuntikausiksi vaipua katselemaan esim. muurahaisten elämää. Niin ikään
olen joskus myöhästynyt junasta, jäätyäni seuraamaan seinää kiipeilevän
leppäkertun puuhia. Sellaisina hetkinä on muu maailma lakannut minulle
olemasta. Väkijoukon humu ja junan ryske ei ole silloin kantautunut
korviini. Niin olen saanut sitten ihmeekseni huomata, että juna oli
mennyt, ja mietteissäni olen tallustellut kotiin. Ja kuitenkaan en
ole mikään tavallinen uneksija. Sen tietävät ystäväni sangen hyvin,
varsinkin kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä.
Minä siis pääsin kouluun. Ensimmäisistä päivistä en paljon muista.
Opettaja oli käskenyt tarkkaavaisesti kuunnella, mutta minäkös olin
tarkkaavainen. (Tavallaan kyllä, mutta en koulusääntöjen mukaan.)
Ensi tunnilla koetin laskea, montako naulankantaa näkyi kouluhuoneen
katossa. Muistin sangen hyvin, montako niitä oli meidän vanhan
lauttamme pohjassa. Samoin olin laskenut lautturimökin peräseinässä
näkyvät oksat. Minä tiesin, mistä talosta kirkonkylässä oli
kattoränni poissa, ja olisin osannut vaikka unissani vastata, montako
törmäpääskysen pesää oli kirkkorannan ja lossipaikan välillä. Sillä
minulla on aina ollut erinomainen »numeropää», — niinkuin isävainaja
oli useamman kerran huomauttanut.
Minä en siis seurannut »mukana», jonka tähden sain luonnollisesti
muistutuksen. Kun näitä alkoi tippua yhä tiheämmin, päätin ruveta
seuraamaan. Keskittäen kaikki sielunvoimani katseeseeni minä tuijotin
opettajaan niin, että hän lopulta hermostui ja kielsi sillä tavalla
tuijottamasta. Silloin en vielä tiennyt, mikä voima silmissäni piili.
Jälkeenpäin olen kyllä päässyt siitäkin selville. Olen lukenut
historiasta, että keisari Augustuksella oli juuri samanlainen katse:
— kukaan ei uskaltanut pitempää aikaa katsoa häntä silmiin. Niistä
välkähteli omituinen, kellanhohtoinen valo, joka teki läsnäolijat
levottomiksi. En tiennyt koulupoikana, että tuo oli suggestioonia.
(Mistäpä olisin sen silloin tiennyt ja — tuskinpa sitä tiesi
opettajaakaan.) Mutta — kuten tiedän — myöhemmin olen saanut monen
henkilön luomaan katseensa alas enkä minä ole mahtanut sille mitään,
että moni n.s. »kauniimman sukupuolen» edustaja on kärsinyt minun
tähteni. Minua eivät kerta kaikkiaan ole naiset voineet vastustaa.
Pitkää aikaa ei kuitenkaan kulunut, ennenkuin olin selvillä
koulujärjestyksestä. Läksyni osasin loistavasti, sillä minulla on aina
ollut erinomaisen hyvä muisti. Opettaja Kunnaskin huomautti siitä
useampia kertoja ja silloin minä aina huomasin, kuinka toiset oppilaat
katselivat minua kateellisina.
Mutta tuo »vallattomuus», tuo runollinen vallattomuus, josta edellä
olen maininnut, teki minulle tepposet useamman kuin yhden kerran. Minun
mielestäni oli kouluhuoneen ahtaiden seinien sisään saatava eloa.
Minä siis keksin jos jonkinlaisia tuumia. Välistä pyydystin joukon
hiiriä ja toin ne kouluun. Sidoin ne ompelulangalla toisiinsa kiinni,
asetin tyhjän tulitikkulaatikon kunkin perään, ja — kun opettaja tuli
tunnille — laskin tovereitteni avulla koko hiirilauman juoksemaan
pitkin paneelin yläosaa reunustavaa seinälistaa. Hei, kuinka ne
vilistivät ympäri kuin raitoporot, jotka on kollostettu toisiinsa,
ja tulitikkulaatikot poukkelehtivat kuin pulkat alamäessä! Opettaja
tyhmistyi hetkiseksi ja seurasi hiirien karkeloa. Ne pysähtyivät
opettajapöydän luona kuin arvellen, uskaltaisivatko ohi. Mutta sitten
ne karkasivat uudelleen juoksuun, koko luokan innostuttaessa niitä
maiskuttamalla, niinkuin hevosille on tapana tehdä. Minä riehuin
kaikkein ylinnä. Runoilijatempperani sai minut oikein hihkumaan.
Siinähän lasketti Jaakopin poikain kameeliraito Egyptiin viljaa
noutamaan! (Meillä oli juuri se paikka läksynä.) Mutta — »Joosef» ei
ollut suosiollinen tälle karavaanille. Hän löi nyrkkiä pöytään ja
komensi minut ottamaan hiiret kiinni.
Mutta — se oli helpommin sanottu kuin tehty. Pikkueläimet olivat
villiintyneet. Ne eivät olleet tottuneet vetojuhdiksi. Kun lähestyin
johtajaa, sinkaisi se ohitseni täyttä vauhtia. Lanka jännittyi ja
tulitikkulaatikot heiluivat ilmassa kuin karusellin keinut. Olipa se
koko näytelmä! Lopulta juoksimme ympäri luokkaa yhdessä, minä kuin
ainakin joku eläintenkesyttäjä. Olipa se sirkus! Luokka nauroi täyttä
kurkkua ja luulenpa, että opettajakin hymyili.
Mutta pian hän muisti asemansa. Hänen opettaja-auktoriteettinsa oli
pahanlaisesti vaarassa ja minä olin päivän sankari, »urhoollisista
urhoollisin», kuten sotamarsalkka Ney aikoinaan. Opettaja astui siis
alas kateederista, tarttui minua niskasta ja tiuskaisi:
»Eikö Kuuskoski aio ottaa niitä kiinni?»
»Kyllä minä ottaisin, mutta ei niitä saa», vastasin minä, silmäten
taakseni luokkaan, joka ihan kiehui.
Hiiriraito oli sillä välin suorittanut tiesi kuinka monta kierrosta.
Mutta loppui niiden »Egyptin matka» viimein. Me asetuimme opettajan
kanssa niitä vastaan, ja kun johtaja ehti kohdalle, tuuppasi opettaja
raamatunhistoriansa eteen, sulkien siten tien. Siitä oli seurauksena,
että johtaja putosi lattialle, vetäen koko raidon mukanaan. Ja nyt
alkoi yleinen kiinniotto.
Luokka syöksyi paikoiltaan ja lähti juoksemaan ympäri huonetta hihkuen
ja kiljuen: »Hei killeririepuja!» Me konttasimme pulpettien alle ja
koetimme saada niitä kiinni. Mutta merkillistä! Vaikka oli niin monta
kiinniottajaa, ei yksikään hiiristä joutunut satimeen. »Pulkkia» saimme
kyllä, mutta itse» vetoporot» välttivät käsiämme, piiloutuen mikä
minnekin.
Tunti oli mennyt pahasti pilalle. Seurasi ankara tutkinto. Opettaja
tiukkasi, kuka oli hiiret kouluun tuonut. Minä, joka aina olen
kunnioittanut rehellisyyttä ihmisen ensimmäisenä hyveenä, nousin ylös
ja tunnustin. Seuraus oli kolmen tunnin jälki-istunto.
Mutta — tämä tapaus antoi ensimmäisen sivalluksen runoratsulleni.
Jälki-istunnossa nim. kirjoitin seuraavat säkeet:
»Hiiriraito ravakasti
juoksee ympär' seinii.
Minne määrä matkalaisten?
Noutamaanko heinii?
Ei, vaan itse Egyptikin
reissaa tässä pojat
Jaakopin, kun kameelinsa
laukkoo metsät, ojat.
Tulitikkulaatikoista
pulkat peräss' poukkii.
Kenpä tielle tippuvaiset
perästäpäin noukkii?
Mut ei »Joosef» ota vastaan
tätä karavaanii:
historia kourassansa
killereitä vaanii.
Kunnes joukon johtajalle
sattui kuperkeikka.
Opettajan ansioksi
tulee tämä seikka.»
En tiedä, miten minun olisi mahtanut käydäkään ilman tätä muusain apua.
Opettaja oli jo maininnut jotakin koulusta erottamisesta. Pelkäsin siis
pahinta. Mutta miten olikaan — hän sai käsiinsä runoni. Ja luultavasti
siinä ilmenevä varhaiskypsyys sai hänet aavistamaan erikoiset lahjani
ja jättämään asian sillä kertaa.
Tämän jälkeen pysyin siivolla (niinkuin arkikielessä sanotaan) sangen
pitkän ajan. Teinhän tietysti yhden ja toisen pikkukepposen, mutta
yksikään näistä ei tullut ilmi. Kunnes sitten sattui tapaus, joka
lopetti koulunkäyntini yhteen sanaan.
Olin silloin neljännellä osastolla. Olin voittanut opettajani suosion
täydellisesti. Hän kiitti minua koulunsa lahjakkaimmaksi oppilaaksi ja
siinä hän sanoi totuuden. Minä olin todellakin harvinaisen lahjakas.
Luulin jo, että koulu päättyisi onnellisesti. Mutta ei. Kohtalo tahi
paremmin sanoen Runotar oli määrännyt toisin.
Oli kaunis kevätpäivä huhtikuun alussa. Meitä oli joukko poikia
lossirannassa katselemassa, kuinka lautturi tervasi lauttaansa.
(Sinä vuonna tuli kevät harvinaisen varhain.) Lautturi oli hienossa
hiprakassa. Miten lie päähäni pälkähtänyt pyytää häneltä ryyppyä.
Lautturi silmäsi minua veitikkamaisesti, iski silmää ja sanoi
leikkisästi:
»Kyllä huomaan, että sinä olet Vahvan-Kuuskosken poika. Sinulla on
miehen meiningit.»
Tuo yllytti vain minua. Saatuani pullon, kallistin siitä kuin mies ja
kehoitin toisiakin ottamaan. Tovereitani ei tarvinnut kahdesti käskeä.
He olivat liittyneet seuraani, tuntien hengen yhteyttä kanssani; he
muodostivat minun henkikaartini. Kun kenraali kallisti pulloa, piti
esikunnan seurata esimerkkiä. Me siis ryyppäsimme ja ennen pitkää
olimme juovuksissa kuin käet.
Rekilauluja reimakasti vedellen lähdimme sitten marssimaan kouluun.
Meissä oli herännyt oikea peräpohjolainen luonto ja me hihkaisimme
kirkon kohdalla niin, että kylä kajahti. Ihmiset riensivät ikkunoihin
katsomaan ja muistanpa kuulleeni useamman kerran nimeäni mainittavan.
Minussa tuo villeys oli kuitenkin enemmän runollista laatua. Se oli
boheemiruusu, joka oli puhjennut liian varhaiseen kukkaan. Se johtui
luonteestani. Se oli sitä vapauteen pyrkivää, riehahtelevaa tempperaa,
joka runoilijoissa aina niin selvästi huomataan. Mutta sitä eivät
luonnollisesti kotikyläkseni ymmärtäneet.
Me siis marssimme maantietä myöten koulutaloa kohti. Kun sen punainen
pärekatto rupesi näkymään, vaikutti se meihin kuin punainen vaate
härkään. Me hihkaisimme oikein olan takaa ja keksimme hauskan tuuman:
me menisimme koulun piharakennuksessa asuvan Ranta-Kustaavan luo
kahville. Niinhän tekivät tukkilaisetkin aina keväisin. Me siis
talsimme tietä myöten ylpeinä kuin kukot, keikutellen niskojamme ja
kajahuttaen aina vähä väliä laulun.
Ranta-Kustaava hämmästyi tavattomasti, kun puoli tusinaa kiljuvia
pikkupaholaisia hyökkäsi hänen rauhalliseen tupaansa. Minä vedin
kukkaron taskustani ja komensin:
»Pöytä koreaksi, Kustaava! Tässä on remsseita sälliä, jotka eivät
turhia tingi!»
Ranta-Kustaava ihan hätääntyi.
»Opettaja voi tulla», sopotti hän ja lisäsi sitten tiukemmin:
»Mistä te olette viinaa saaneet?»
»Mies syö ja mies saa ja miehelle Jumalakin antaa!» hihkaisin minä ja
löin »tolpan» pöytään. »Kahvia!»
Mutta — samassa aukeni ovi ja opettaja Kunnas seisoi kynnyksellä. Hän
oivalsi heti tilanteen; hän oli ennenkin sellaista nähnyt. Siepaten
seinältä sonnin suoran, jota Ranta-Kustaava käytti mattopiiskana, hän
huiteli meitä selkään, niin että hartiat pöllysivät.
»Vai semmoisia konsteja, koranukset, lurjukset!» karjahteli hän iskujen
lomassa.
Ja merkillistä — vaikka olimme niin topakoina tulleet, suli meiltä
nyt sisu. Emme nostaneet sormeakaan puolustukseksemme. Opettajan
auktoriteetti painoi meidät maahan ja äskeinen uhmapäisyytemme vaihtui
katumukseen ja kyyneleihin.
Johtokunta kokoontui käsittelemään tätä huomiota herättänyttä tapausta.
Toverini pääsivät käytöksen alennuksella ja jälki-istunnolla, mutta
minä, joka olin asian alkuunpanija, sain lähtöpassit.
Muistan vieläkin opettaja Kunnaan vaatekomeron, jossa olin odottamassa
johtokunnan päätöstä. Aika tuntui pitkältä ja minä elin uudelleen
läpi koko tuon surullisen juopottelukohtauksen. Totesin, että olin
menetellyt kurjasti, mutta sittenkin ajattelin että tuomio, jota
opettajan työhuoneessa valmisteltiin oli kohtuuton. En silloin
ymmärtänyt, mistä tuo kapinoiva mielialani johtui. Myönsin erotuomion
aivan koulusääntöjen ja -lakien mukaiseksi. Mutta sittenkin....
sittenkin... Jälkeenpäin on minulle selvinnyt, että tuo kapinahenki
oli kotoisin korkeammalta, kuin opettaja Kunnas ja arvoisat
johtokunnan jäsenet aavistivatkaan. Se oli povessani asuvan Runottaren
rimpuilemista ahdasmielistä, kaistapäistä poroporvarillisuutta vastaan.
Se oli kallioon kytketty Andromeda, jonka vapauttaja ei vielä ollut
saapunut. Ja tuon kapinahengen (eli tässä tapauksessa runohengen)
yllytyksestä minä kostin proosallisuuden proosallisuudella: minä
»kastelin» opettajani talvipalttoon ja tunsin sitä tehdessäni valtavaa
vapautuksen riemua!
Kuinka samansuuntaisesti juoksevat suurmiesten ajatukset. Kun vuosia
jälkeenpäin, toimiessani nimismiehenä Kuivalan kauppalassa, tein
tuttavuutta asemapäällikkö Anders Kierokin kanssa, kuulin häneltä,
että Francois Rabelais antaa Gargantuan tehdä tuon saman — ja vielä
Notre Dame-kirkon harjalta! Tuon suuren renesanssirunoilijan teoksessa
muodostuu tuosta »lämpimästä lähteestä» Seine-virta.
Minäkin siis, seisoessani opettaja Kunnaan vaatekomerossa, toteutin
tietämättäni suuren runouden esittämiä, tavallisuudesta poikkeavia
ajatuksia, — vaikka se »Seine-virta», jonka minun toimenpiteen!
synnytti, ei edistänytkään liikeyhteyttä eri maakuntien välillä, vaan
päinvastoin uhkasi salvata opettajalta tien minun säilytyspaikkani,
kun hän saapui minua noutamaan. Parin kirkkaan korvapuustin Runoilija
Kuuskosken jälkeen minä sain seurata häntä johtokunnan eteen, jossa
hän vähemmän runollisella tavalla teki selkoa minun viimeisestä
edesottamisestani. Tuomio oli järkähtämätön: erottaminen koulusta
ikuisiksi ajoiksi. Läksin kotiin opettajan manausten saattelemana. Hän
pani päänsä pantiksi, että minä vielä saisin tekemistä vankiloiden
kanssa. Sellainen hirtehinen minä hänen mielestään olin. Ennustus on
toteutunutkin, — vaikka hiukan toisessa muodossa, kuin opettajani oli
kuvitellut: — Sen sijaan, että itse olisin istunut lukkojen takana, on
elämäntehtäväkseni tullut toimittaa sinne — toisia.
Niin läheltä hipaisee toisinaan ennustuksen nuoli, mutta osuu sittenkin
harhaan.