Minä olen syntynyt Ristiniemen pitäjässä kaukana pohjoisessa,
suuren ja mahtavan Ison Väylän varrella. Siihen aikaan, jolloin
»näin ensi kertaa päivän valon» — niinkuin runoilijat sanovat — oli
kotipitäjäni kirkonkylä vielä aivan tavallinen maalaiskylä, eroten
vain kokonsa ja eri vuodenaikoina vilkastuvan liikenteensä puolesta
muista samanlaisista erämaan kirkonkylistä, — sillä kotikylääni
kutsuttiin jo minun lapsuusaikanani »Lapin porstuaksi». Kun myöhemmin,
aikamiehenä, elämän taisteluihin tulisesti osaaottaneena, olen
mietiskellyt kotikyläni osuutta omaan kehitykseeni ja kutsumukseeni,
olen todennut sen maailman historiassa usein nähdyn tosiseikan,
että ne, joilla tässä maailmassa on ollut jokin erikoinen,
tavallisuudesta poikkeava elämäntehtävä täytettävänään, Jumala
panee syntymään jossakin erikoisessa paikassa, — paikassa, jolla
tavalla tahi toisella on ratkaiseva merkitys kasvattiensa tulevassa
elämänkutsumuksessa. Olen lukenut ranskalaisista runoilijoista,
joiden tulevalle elämänkutsumukselle on ollut aivan määräävä heidän
syntymäpaikkansa. Jo lapsina he näkivät kotiseutunsa korkeat vuoret,
siintävät, autereiset metsät, joen polvekkeen kimmeltävine pintoineen,
ja nämä kotiseudun maisemat ovat sitten tavantakaa sukeltaneet esiin
heidän runoudessaan. Olen lukenut valtiomiehistä, joille on käynyt
samoin: heidän puoluetaisteluissa kovettunut sydämensä värähti, jos
jossakin anomuksessa vilahti esiin heidän syntymäkylänsä vaatimaton
nimi, ja heitä saattoi vastustaja syyttää puolueellisuudesta, kun
he valtiovarojen jakelussa osoittivat tavallisuudesta poikkeavaa
runsaskätisyyttä maakunnalle, jossa he pikkupoikina olivat myllyjä
puroihin rakentaneet. Katsokaa: kotiseutu puhui pojilleen muistojen
kieltä. Olen monta kertaa ajatellut Leonardo da Vinciä ja tullut siihen
lopputulokseen, että hänen piti syntyä Italiassa, keskellä renesanssin
kiehtovaa elämää, niinkuin minun Ristiniemessä, keskellä Perä-Pohjolan
suurta, mahtavaa luontoa humisevine metsineen ja iäti kohisevine
koskineen. Me molemmat olemme mitä tyypillisimpiä esimerkkejä siitä,
millä tavalla kotiseutu vaikuttaa mieheensä. Leonardo syntyneenä
Italian tummansinisen taivaan alla sai väreihinsä sitä ihmeellistä
syvyyttä, jota nyt ihailemme hänen tauluissaan. Minä Ison Väylän
varrella kasvaneena sain taas luonteeseeni suurpiirteisyyttä, jota
ystäväni ovat minussa aina ihailleet. Sillä onhan Iso Väylä tavallaan
kuin Perä-Pohjolan valtasuoni, jota pitkin sen erikoinen elämä virtaa
alas ja nousee ylös. Ajattelen lähinnä tukkilaisia, jotka keväällä
sauvovat sitä ylös ylämaihin ja keskikesällä viilettävät lauttoineen
alas, reippaiden tukkilaislaulujen kaikuessa ja haitarin sävelten
soidessa. Jos miltä kannalta asiaa ajattelen, päädyn aina siihen
tulokseen, että olen mitä tyypillisin kotiseutuni tuote. Perä-Pohjolan
komeita koskia katsellessani olen tuntenut, että minussa ouruavat
tavallista väkevämmät veret. Sen laajoilta, silmänkantamattomilta
aavoilta on kotoisin minun omituinen surumielisyyteni, jota vaimonikaan
ei ole oppinut ymmärtämään. Saatan toisinaan työpöytäni ääressä
istuessani puhjeta kyyneliin. En tiedä itsekään, mitä varten itken;
annan vain kyyneleeni vuotaa ja tunnen, kuinka ne helpottavat rinnan
alle kerääntynyttä paannetta. Ja Perä-Pohjolasta on varmaan myös
kotoisin se rivakkuus, jolla tavallisesti lopetan nämä »kyynelhetket».
Sillä — jonkun aikaa kyynelehdittyäni isken nyrkkini pöytään ja
huudahdan: »Piru tässä itkemään! Ei se sillä parane!»
Niin — kuten sanoin — olen Perä-Pohjolaa kiireestä kantapäähän. Sieltä
on hurja luontoni, joka elämäni varrella on monta kertaa purkautunut
yhtä väkevänä ilmoille kuin jäänlähtö mahtavasta Isosta Väylästä.
Sieltä ovat lempeät mielialani, nuo naisellisen vienot ja hellät, jotka
muistuttavat rauhallista, leppoisaa iltapäivähetkeä jonkin jokisuvannon
varrella. Perä-Pohjolasta on rikas kieleni, jonka sanavarasto ei ole
koskaan kesken loppunut ja jota eteläläinen kummakseen kuuntelee.
Enkä minä ole tyytynyt vain siihen, että olisin käyttänyt lapsuudessa
oppimaani kieltä, — en, vaan olen matkani varrella tehnyt uusia sanoja,
sen mukaan kuin tilanne on kulloinkin vaatinut. Niinkuin kevättulviva
joki toisinaan puhkaisee itselleen uuden uoman, hyljäten vanhan, niin
olen minäkin toisinaan puhkaissut uuden valtaväylän jokapäiväistä
kielenkäyttöä paartaviin, tavan ja tottumuksen luomiin rantatörmiin.
»Hei, anna huhkia vain!» olen sellaisina hetkinä huudahtanut. »Tämä
tulva vie tosin muassaan monta mukavuuslaitosta, mutta kansa tottuu
vähitellen, ja sen sijaan, että nyt sanotaan: 'Koira haukkuu', tullaan
ennen pitkää sanomaan: 'Koira harjoittaa koiruuttaan'.»
Yksin kotipitäjäni nimessäkin olen keksinyt tunnusmerkillistä omalle
elämäni työlle. Miksi sen nimi on juuri »Ristiniemi»? Varmaankin
senvuoksi, että minun elämäni on ollut ristin kantamista. En tarkoita
ristiä uskonnollisessa merkityksessä, vaan siinä, että minä, joka,
jos kukaan, olen povessani tuntenut runouden kalvavan tulen, sen
jumalallisen kipinän (jota ilman ei kenestäkään voi tulla suurta
runoilijaa), olen saanut koko elämäni ajan vain väärinkäsitystä ja
kateutta osakseni.
Se, jos mikään, on ristin kantamista, mutta minä olen kuitenkin
kantanut sen iloiten, vakuutettuna siitä, että jälkimaailma, joka aina
on osoittautunut viisaammaksi edellistä aikakauttansa, on ymmärtävä
minua paremmin.
No niin — palatakseni lapsuuteeni — olen siis syntynyt Ristiniemellä
Ison Väylän varrella. Minun isäni nimi oli Aadam ja sama nimi annettiin
minullekin kasteessa. Isäni, joka oli tavattoman väkevä mies, oli
sanonut äidilleni, kun minulle oli nimeä etsitty: »Pannaan sille
nimeksi Aatami, sillä Aatami oli ensimmäinen mies maailmassa ja minä
olen myös ollut monessa asiassa ensimmäinen. Minua ei esim. ole vielä
kukaan tappelussa voittanut.» Ja niin oli asia sovittu. Äitini,
hiljainen, lempeä ihminen, mukautui miehensä tahtoon. Hänellä oli kyllä
ollut oma ehdotuksensa. Hän oli ajatellut Joosuaa, joka valloitti
Luvatun maan. Mutta kun isäni oli huomauttanut, että »pannaan vain
Aatami, sillä Aatamihan se on pastorinkin etunimi ja sinäkin myönnät,
että hän on ensimmäinen pappi maailmassa», oli äitini taipunut. Ja
Aatamiksi minut oli kastettu, vaikka minä sittemmin olen kirjoittanut
»Aadam», koska se — kuten ystäväni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä
(josta enemmän tuonnempana) on monta monituista kertaa huomauttanut —
on myös alkukielen muoto.
Olin kuulemma jo lapsena herättänyt huomiota tavallisuudesta
poikkeavalla (vaikka en suinkaan epäedullisella) ulkomuodollani. Äitini
ihmetteli usein, keneltä olin perinyt uljaan nenäni ja omituiset,
kirkkaat silmäni. Muistan, kuinka sellaisina hetkinä istuin kotimökin
penkillä, pidellen nenääni kouransilmässä ja tunnustellen sen valtavaa
kokoa. Isäni huomautti siihen tavallisesti: »Älä ujostele nokkaasi,
Aatami. Se on merkkinä siitä, että sinä tulet menestymään maailmassa.
Sillä tuollaisella nokalla varustetut ne tavallisesti saavat jotakin
aikaan.» »Kun tämäkin» — lisäsi hän osoittaen omaansa, joka kasvojen
kokoon verrattuna oli pienenpuoleinen — »alkaa punoittaa tanssituvassa,
tietää kylänväki kotialähtöajan koittaneen. Sillä olenpa useamman kuin
yhden kerran puhdistanut tuvantäydellisen eikä minulla ole ollut muuta
asetta kuin nämä pikkuiset nyrkit». Silloin hän tavallisesti naurahti
ja minä katselin kunnioituksella hänen suuria, luisevia käsiään.
Lapsi ei osaa tavallisesti kauan yhtä asiaa miettiä. Niin unohdin
minäkin nenäni puristelemisen ja kuullessani »färikellon» soivan
kipaisin pihalle katsomaan, ketä sieltä nyt oli yli yrittämässä.
Meidän tupamme oli nimittäin lautturimökki. Isäni, joka aikoinaan oli
palvellut eri kauppiailla renkinä, oli lopulta kyllästynyt jauhosäkkien
kanteluun ja huutanut kunnalta lautturin viran. Se oli hänen mielestään
erinomaisen sopiva toimi, vaikka se sitoikin hänet — varsinkin
juhannuksen aikaan — moneksi päiväksi kotiin. Silloin kulki niin paljon
hevosia, ettemme me, äiti ja minä, olisi mitenkään jaksaneet niitä
kaikkia ylinoutaa. Isoäiti taas oli niin kivulloinen, ettei hänestä
ollut niin raskaaseen työhön.
Kuuden vuoden vanhana minä jo autoin isääni lautturintoimessa. Iso
Väylä oli meidän kohdalta sangen leveä ja vuolas. Muistan vieläkin,
kuinka isäni taisteli kunnanmiesten kanssa sinkkiköydestä, jommoista
hän oli jo kauan halunnut tavallisen tervatun vetoköyden tilalle. Hän
meni muutamana päivänä kuntakokoukseen, iski märällä köydenpätkällä
pöytään, niin että tervansekainen vesi pärskähteli puheenjohtajan
silmille, ja huusi: »Jos ei tämän makkaran sijaan laiteta oikeaa
sinkkiköyttä, en enää vastaa seurauksista!» En tiedä, mistä isäni
tuollaiset sanat sieppasi. Mutta jälkeenpäin historiaa tutkiessani
on minulle selvinnyt, että ratkaisevina hetkinä lausutut sanat ovat
käänteentekevästi vaikuttaneet suurten tapausten kulkuun. Niinpä
kerran, kun Roomassa nostettiin huuto: »Hannibal porteilla!» tuo yksi
ainoa lause sai koko Rooman nousemaan isänmaatansa puolustamaan.
Samalla tavalla vaikutti isäni esiintyminen kuntakokouksessa. »Ukot»
säikähtivät ja päättivät heti hankkia sinkkiköyden. Jo kahden viikon
perästä se oli paikoillaan ja siitä alkaen sujui lautan hilaaminen kuin
leikiten vain.
Monta kertaa olen isäni kanssa lauttaa hilatessani ollut kulkevinani
elämän virran poikki, noutamaan sen salaperäiseltä vastarannalta
»syntyjä syviä». Olen ollut mielestäni kuin Orfeus, joka meni Manalaan
puolisoansa hakemaan. Sillä varsinkin syysöinä näytti Ison Väylän
vastakkainen ranta salaperäiseltä kuin itse Haades. Olin kuullut
pappilan Odon, joka kävi kaupungin koulua, kertovan näistä asioista,
ja nuo vanhat tarinat saivat mielikuvitukseni väkevästi toimimaan.
Enkä näissä kuvitteluissani varsin väärässä ollutkaan. Sillä muutamana
syksynä — taisi olla Mikkelin aika — saimme lautallemme muutaman
yliperäläisen, jonka rattailla kyyhötti seitsenvuotias tyttö paksuun
lammasnahkaturkkiin käärittynä. Kuulin, kuinka isäni kysyi: »No...
mitenkä siellä teidän perällä jaksetaan?» Johon yliperäläinen vastasi:
»Meneehän se... piti vain lähteä tätä Aleksantraa kirkolla käyttämään,
kun tämä ei enää antanut rauhaa.» En silloin, seisoessani lautalla
vetopulikka kädessä, aavistanut, että olin todellakin ollut vanhan
Orfeuksen tavoin noutamassa itselleni vaimoa. Sillä — tuosta tytön
tylleröstä tuli vuosien kuluttua uskollinen elämänkumppanini.
Neljä vuotta sain hyvän, vahvan isäni kanssa lautturina toimia, kunnes
kuolema korjasi hänet pois. Hän putosi jokeen muutamana syysyönä,
sai keuhkokuumeen ja viikon sairastettuaan kuoli. Sinä iltana itkin
katkerasti, sillä minulle oli selvinnyt, että isässäni poistui
tästä elämästä yksi niitä monia, jotka olivat kutsutut korkeampaan
tehtävään, vaikka kova kohtalo ei sallinutkaan hänen päästä lahjojaan
toteuttamaan. Mutta sitäpaitsi: hän oli isäni, jolle sain olla
kiitollinen elämän kalliista lahjasta. Ja kuinka monta kertaa hän oli
taputtanut minua päälaelle luisevalla kädellään ja sanonut: »Niin,
Aatami, sinä teet kerran vanhan nimemme kuuluisaksi!» En silloin
käsittänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kun isäni kuoleman jälkeen
kuulin isoäidiltäni, että isävainaja oli ollut »parempaa lähtöä»,
moninkertaistui kunnioitukseni ja rakkauteni häntä kohtaan. Kuulin
nimittäin, että isäni oli puolalaista aatelissukua ja että meidän
sukunimemme oikeastaan oli Kuczkowski, vaikka suomalaiset olivat sen
»Kuuskoskeksi» vääntäneet.
Isoäiti kertoi vielä, että yksi esi-isistäni oli ollut pappi ja
voimistaan kuuluisa mies. Hän oli kerran lystikseen kantanut
hevosen varsan kainalossaan vainiolta pihaan. Sinä hetkenä minulle
selveni sukumme erikoisuus ja minä huudahdin: »Isoäiti, nyt minä
ymmärrän! Sieltähän ovat peräisin isävainajan suuret voimat ja
minun nokkani!» Isoäiti nyökäytti tyytyväisenä päätään ja vastasi:
»Sieltä kai.» Myöhemmän elämäni varrella olen useammasti joutunut
toteamaan että minun lahjani ja luonteeni erikoisuus pohjautuvat
vilkkaaseen slaavilaiseen tempperaan (käytän sanaa temperamentti-sanan
korvikkeena), vaikka Perä-Pohjola onkin ne lopulliseen muotoonsa
muovannut.
Rakas äitini ei myöskään elänyt kauan. Hän seurasi miestään vuosi ja
kuukausi jälkeenpäin ja minä jäin nyt kahden isoäitini kanssa. Muutimme
pois lautturin torpasta, koska uusi lautturi otti sen haltuunsa. Mutta
— jälkeenpäin kuulin suureksi mielihyväkseni, etteivät kulkijat olleet
tyytyväisiä uuteen lautturiin. He kaipasivat isäni tukevaa olemusta ja
hänen rauhallista jutteluaan. Olihan hän palvellut maakuntaa lopulle
parikymmentä vuotta. Yksi ja toinen tiedusteli minulta, enkö isoksi
tultuani aikonut hakea isän virkaa. En osannut siihen suoraan vastata,
sillä kävin silloin vasta kansakoulua. Mutta — ei minulla muistaakseni
ainakaan silloin ollut mitään virkaa vastaan. Kohtalo sääsi kuitenkin
toisin, niinkuin edempänä saamme nähdä.