Edelliset ja EEDLA.
EEDLA (tarjoo ruustinnalle). Siellä on kyökissä yks' emäntä, joka
tahtoisi ruustinnaa vähän haastatella.
RUUSTINNA. Mistä se on?
EEDLA. Torasalostahan se kuuluu olevan.
RUUSTINNA. Kysyikös Eedla nimeä?
EEDLA (tarjoo rovastille). Pölläsiä se sanoi olevansa.
RUUSTINNA. Eedla pyytää odottamaan. Minä tulen kohta.
EEDLA. Minä sanoin, että ruustinna on täällä rovastin luona
kansselissa, niin se sanoi, että "no, sehän passaa hyvin", ja läksi
tänne pihan teitse köntystämään.
ROVASTI. Taitaa sillä sitte olla jotain muutakin asiaa.
EEDLA. Eiköpä lie. -- Nyytti sillä ainakin näkyi käsissä olevan.
(Peräovi avautuu ja Heta vääntäytyy sisään,
käsissään isohko nyytti.)
EEDLA. Tuossahan tuo jo tuleekin.
(Menee.)
Kolmas kohtaus.
ROVASTI, RUUSTINNA ja HETA.
HETA (jää oven suuhun ja niiaa sekä rovastille että ruustinnalle).
Hyvää päivää! -- Hyvää päivää!
RUUSTINNA. Päivää, emäntä.
ROVASTI. Päivää.
(Äänettömyys, jonka aikana rovasti ja ruustinna
juoda särppivät kahviansa.)
RUUSTINNA (menee, juotuaan kahvinsa, kättelemään). Mitäs emännälle
kuuluu?
HETA. Kiitoksia vaan kysymästä. Eipä mitään erinäistä. Mitä vaan
itsellenne?
RUUSTINNA. Kiitoksia. Terveinähän sitä, Jumalan kiitos, ollaan.
HETA. No, Jumalan kiitos.
ROVASTI (joka myös on lopettanut kahvin juontinsa, menee ja kättelee
Hetaa). Mitäs nyt emäntä...? Asiaako on vai muutenko vaan on lähdetty
kirkolla käymään näin keskellä viikkoa?
HETA. Onhan sitä asiaakin... Vaan olisihan sitä tässä vähän niinkuin
tuomisiakin sieltä sydänmaalta.
(Aukaisee nyyttinsä ja antaa ruustinnalle tuomiset:
voipytyn ja piirakkaita.)
RUUSTINNA. Voi, voi! Mitä se emäntä nyt...?! Kiitoksia nyt hyvin paljon!
HETA. Kiitoksia vaan kiittämästä! Eikä se kestä kiittää.
RUUSTINNA. Ja vielä näin paljoa se emäntä läksi pitkää matkaa
kulettamaan.
HETA. Nii-ii-iin, eihän tuo nyt mitä paljoa ole. Elkää panko
pahaksi!... Vähän vaan munavoita ja piirakkaita.
RUUSTINNA. Voi, voi! Sehän se hyvää vasta onkin.
ROVASTI (taputtaen ruustinnaa olkapäälle; puolikovaan): Enkös minä
sanonut, mamma, "katso taivaan lintuja ja kedon kukkasia!"...
RUUSTINNA. Emäntä on nyt niin hyvä ja tulee sitte, kun on asiansa
toimittanut, sinne toiselle puolelle. Siellä onkin parahiksi pannu
kuumana hellalla.
HETA (niiaten). Suur' kiitosta, paljon kiitoksia, arvoisa herra
pruustinna!
RUUSTINNA. Niin, tulkaa, tulkaa sitte!
(Menee vasemmalle tuomisineen.)
Neljäs kohtaus.
ROVASTI ja HETA.
ROVASTI (silmäilee Hetaa pitkään). Torasalostahan se emäntä taitaa
olla?
(Etsii kirkonkirjan.)
HETA. No niin. Sieltä justiinsa. Näkyypä se herra provasti tuntevan
kaikki vähäpätöisetkin.
ROVASTI. Siellähän niitä Pölläsiä on.
HETA. Paljonhan niitä siellä on.
ROVASTI. Mitäs sillä emännällä nyt sitte olisi sanottavaa?
HETA (astuu aivan lähelle rovastia, taputtaa häntä olkapäälle ja
kuiskaa). Kyllä se nyt olisi, rovasti kulta, niinkuin kirjaan pantava
se poika.
ROVASTI. Jassoo. Vai kuulutuksiin poikanne?
HETA. Kyllä se sitä nyt olisi niinkuin meininki, hyvä kulta rovasti.
ROVASTI. Mikäs se talon numero on?
HETA. Sekö umero? -- -- Mikäs se nyt taas onkaan? -- -- Vaan onhan se
siellä kirjassa. Katsokaahan sieltä!
ROVASTI. Sehän se minun justiin pitää tietää löytääkseni teidän
nimenne.
HETA. No, kah! Tietäähän sen etsimättäkin: Hetahan se on minun nimeni.
ROVASTI. Vähäkös niitä Hetoja saattaa olla, niinkuin Pölläsiäkin.
(Selailee kirjaa.)
HETA (naurahtaa). No, ka, ei. Siitä saapi olla ihan huoleti, herra
provasti, ett'ei ole kuin yksi Heta Pöllänen, (itseksensä.) Mikäs se
nyt olikaan?! Kun en minä muista. (Rovastille.) Kolmetoistahan se
taitaa... Katsokaahan sen alta!
ROVASTI. Tässä se on. Kaksikymmentäyksihän se on.
HETA. Sekös se...?!
ROVASTI. Hedda Aabrahamintytär Pöllänen -- leski.
HETA (niiaa). Just' se sama.
ROVASTI. Poika -- Asarias. Isän nimi oli Eefraim.
HETA. Ihan justiin.
ROVASTI. Missäs se poikanne...? Eikös se mukana olekaan?
HETA. Ka, völjyssähän se on. Vaan minä tulin ensin vähän niinkuin
haastattelemaan.
ROVASTI (katsoo kirkonkirjaan). No, mutta ... eihän se vielä ole... Ja
ihan perin huonolukuinen. -- -- Jassoo! Nyt minä muistan. Se on yksi
niitä laiskankoululaisia.
HETA (rupeaa itkemään). Niinhän se on, niinhän se on, rakas, kulta
provasti, mutta eihän sille mitä mahda...
ROVASTI. No, mutta ... enhän minäkään sille sitte mitä mahda.
HETA (itkeä nyyhkyttää yhä kovemmin).
ROVASTI. Mitä te nyt itkette? Eihän se itkusta mitä parane.
HETA (rukoillen). Vaan tehkää nyt kuitenkin niin hyvin, oma, kulta
provasti! Tehkää niin hyvin!
ROVASTI. Hyvä emäntä, ettehän te tiedä itse mitä te nyt tahdottekaan.
HETA. Kyllähän minä... Mutta kuulkaahan nyt, arvoisa herra provasti,
kun minä haastan. Nähkääs: kun se Eepraimi kuoli, niin jäi talo
isännättömäksi ja minun niskoilleni. Vaan minä olen nainen ja heikko
enkä jaksa sitä hoitaa. Eikä ole varaa enää palvelijoitakaan pitää,
saatikka sitte kun se poika jo on naima-i'ässäkin ja isännäksi itse
kelpaa. Siinähän se sitte koko talo hunningolle joutuu, jos ei rovasti
nyt... Mutta ehkä se nyt toki kuitenkin kävisi niinkuin laatuun, Oma,
kulta provasti.
(Kyykistyy ikäänkuin polvilleen ja tarttuu rovastin
käteen sitä suudellakseen.)
ROVASTI (vetää kätensä pois ja nousee seisomaan). Mutta emäntä!
Tahdotteko te tosiaankin saattaa minua vääryyttä tekemään? Vai ettekö
te tiedä, että se on vastoin kirkkolakia?
HETA (peräytyy pelästyneenä). Enhän minä... Mistä minä...
ROVASTI. No. -- Nyt sen siis tiedätte.
HETA (hiukan vaativasti). Saattaahan se olla sitäkin, arvoisa herra
provasti, mutta jos sattuisi olemaan niinkuin pakko...
ROVASTI. Mikä pakko? -- Minä en ymmärrä.
HETA (yhä vaativammin). Sitähän minä, että jos toinen laki taas
niinkuin siihen pakottaisi.
ROVASTI. Mitä se merkitsee?
HETA. Se on nyt, suoraan puhuen, sitte sillä lailla, että sille
Asariakselle on tullut pieni vahinko.
ROVASTI. Jassoo! M-h-m! Vai sillä lailla se on?
HETA. Niin, nähkääs, siitä saattaa vielä tulla semmoinen jupakka, jos
se asia nyt menee oikeuteen asti, kun sen Annin äiti rupeaa sitä
vaatimaan, että Asarias Annin naisi. Ja silloinhan siitä ei tule muu
kuin pakko, väkisinkään. Ja sitähän se vaatii omatuntokin, saatikka
vielä kun sitä Asarias itse tahtoo ja minäkin tahtoisin. Niin että
rovasti on nyt vaan niin hyvä ja...
ROVASTI. Missäs se Asarias itse on?
HETA. Täällähän se on porstuassa sen Kustaavan, Annin äidin, kanssa.
ROVASTI. Kutsukaapas hänet tänne!
(Heta aukaisee oven ja viittaa Asariaksen ja Kustaavan sisään.)
ROVASTI (panee uutta tupakkaa piippuunsa ja sytyttää sen). Koska se
junkkari kerran on pappilaan tullut, niin minä luen hänelle, mitä
Jumalan laki ja kirkkolaki vaativat.
(Asarias ja Kustaava tulevat ja niiaavat oven suussa.)
Viides kohtaus.
Edelliset, ASARIAS ja KUSTAAVA.
ROVASTI. Jassoo! -- Tämä se on nyt sitte sen tytön äiti?
KUSTAAVA. Emintimä, niin. -- Kustaava Mansikka.
ROVASTI. No, sehän oli hyvä, että tekin tulitte, äidit, yhdellä kertaa.
KUSTAAVA. Minähän ne kaikki asiat parhaiten tiedänkin.
ROVASTI (silmäilee Asariasta pitkään). Ja tämä on itse se mullikka?
Joo, kyllä minä hänet hyvin muistan. (Kävelee hetkisen edestakaisin.
Tyynesti:) No, sanopas minulle nyt sitte itse, onko se asia tosiaankin
sillä lailla, kuin sinun äitisi on minulle tässä kertonut.
ASARIAS. Ka, enhän minä kiellä. Niinhän se on.
ROVASTI. Vai niin, vai niin! Sinä polonen poika! Ja sinä kehtaat sitte
vielä minun silmieni eteen tänne pappilaan tulla?!
ASARIAS. Mi ... mi ... mi ... minnekäs minun sitte olisi pitänyt...?
ROVASTI. Hä? Mitä sinä sanot? Minnekö? Vieläkö sinä uskallat noin
häpeämättömästi kysyä, kun sinun pitäisi nöyränä, katuvaisena, anteeksi
anovana minun jalkojeni juuressa ryömiä. Ja sinä kysyt röyhkeästi
vielä: minnekä? Oikeuteen, suoraan oikeuteen, sanon minä, olisi sinun
pitänyt mennä.
ASARIAS. Su ... su ... su ... suokaa armollisesti anteeksi, ku ...
ku ... kunnioitettava herra rovasti! Mi ... mi ... minä en tietänyt,
että sitä nyt siellä ku ... ku ... kuulutuksiin pannaankin.
ROVASTI. Hä? Mitä? Onko kummia kuultu?! (On suuttua silmittömäksi,
kävelee edestakaisin, kihisee ja kiehuu, mutta hillitsee lopulta
itsensä ja istuutuu tuolille työpöydän ääreen. Kotvasen kuluttua, ihan
levollisesti:) Kuuleppas sinä Asarias Eefraiminpoika Pöllänen! Jos
sinulla sydämmesi sisimmässä sopukassa vielä on jäljellä yhtäkään
ihmisellistä tunnetta, niin haasta minulle, kuin isällesi, nöyryytä
itsesi, kevennä omantuntosi taakkaa ja tee katumus.
ASARIAS (miettien ja kynsien korvallistaan). Si ... si ... sitähän minä
vaan nöyrimmästi rukoilen, ku ... ku ... kunnioitettava herra rovasti,
että te pa ... pa ... panisitte minut kuulutuksiin sen Annin kanssa.
ROVASTI (lyöden kämmenensä yhteen). Sitä paatunutta sydäntä, sitä
paatunutta sydäntä, sitä paatunutta sydäntä!! -- Etkös sinä sitte,
poika raukka, tosiaankaan ymmärrä, minkä julman rikoksen sinä tehnyt
olet? Ja sinä, joka et vielä kristinopintaitosikaan tähden ole
kelvolliseksi seurakunnan jäseneksi löytty, etkö sinä tiedä, että
pyyntösi sentähden on laissakin kielletty.
ASARIAS. E ... e ... eikös sitä sitte nyt enää milloinkaan naida
saakaan?
ROVASTI. Ei, -- nyt on minun kykyni jo lopussa hänen suhteensa. -- Vaan
mitäs te äidit sitte sanotte, jotka siinä seisotte ja kuulette kaikki?
Te, Heta, joka ette ole kyennyt nuorena vitsaa vääntämään ja
kasvattamaan ainoasta pojastanne kunnon ihmistä ja te, Kustaava, joka
ette sen paremmin ole valvoneet tyttärenne siveyttä, niin, mitäs te
voitte puolustukseksenne sanoa?
KUSTAAVA. Sitähän minä olen sanonut, ett'ei semmoista tekoa -- ja sen
minä olen omilla silmilläni nähnyt ja voin todeksi todistaa vaikka
milloin hyvänsä -- semmoista tekoa ei voi sovittaa muulla lailla, kuin
että Asarias Annin naipi.
HETA ja KUSTAAVA (yht'aikaa). Sitähän minäkin vaadin ja Asarias
itsekin tahtoo. Ja sillähän siitä pääsee, että rovasti heidät
kuuluutuksiin panee.
Ja sitä minä vaadin sekä itseni että Annin tähden. Eikä siitä nyt pääse
mihinkään muuten, kuin että rovasti heidät kuulutuksiin panee.
ROVASTI (lyö nyrkkinsä pöytään, ärjäisten). Suu kiinni, akat! -- --
(Nuhdesaarnan äänellä.) Yhtäläiset näytte olevan tekin, te
kyykäärmetten sikiöt ja häjyn hengen heimolaiset. Ettekö tekään sitte
tunne Mooseksen lakia ja niitä kymmeniä käskysanoja?! Ettekö sitä
kuudetta käskyä tunne, ettekö lakia ja oikeutta tunne, ettekö sitäkään,
mitä sydämmen siveys ja omantunnon puhtaus jokaiselta ihmiseltä vaatii.
Ei, ei, ei! Te ette näy sitä tuntevan, ette näy tuntevan ettekä
tietävän niin mit'ikään, kun niinkuin sokeat kanat ilkiätte syöksyä
minun silmieni eteen ja minua vielä vääryyden tekoon vaatia. Vaan minä
sanon: menkää pois minun luotani te kavalat kelmit ja julmat
juonittelijat älkääkä koskaan enää minun eteeni tulko, sillä minä sanon
teille: ei, ei, ei! ja tuhat kertaa: ei! Kuulittenko sen, kuulittenko
sen?...
Kuudes kohtaus.
Edelliset ja RUUSTINNA.
RUUSTINNA (juoksee sisähuoneista). Pappa kulta, pappa kulta! Rauhoitu,
rauhoitu! Sinähän voit saada slaagin, kun tuolla lailla kiivastut.
(Taluttaa rovastia, joka ei vastustele sanallakaan, käsivarresta
pois vasemmalle, ja viittaa Hetalle ja muille, että he menisivät
tiehensä.)
Seitsemäs kohtaus.
ASARIAS, HETA ja KUSTAAVA (seisovat kuin kivettyneinä.
Kotvan äänettömyys.)
ASARIAS (allapäin). Sen pituinen se.
HETA. Onpas sitä pappia, tämä Kapsäkki, kun ei malta olla saarnaamatta
keskellä viikkoakaan.
KUSTAAVA. Vaan tässäpä näkyy tie nousevankin pystyyn.
ASARIAS. Eipä taida tulla muu eteen kuin ruveta kotiin päin
huristamaan.
HETA. Hyvähän se taitaa olla, jos tästä tälläkin kyydillä päästään. --
Vaan, turkanen, kun tuli näinikään ihan suotta aikojaan annetuksi se
munavoi ja piirakkaat.
ASARIAS. Olisi ne nyt, tosiaan, maistuneet. Nälkähän tässä jo kerkisi
tullakin.
KUSTAAVA. Ha'e sinä, Heta, vaan pyttysi pois. Hyvä kun sen tyhjänäkin
takaisin saat.
HETA. Ja ne ruustinnan tarjoomat kahvit näkyy ammoin sitäkin jäävän
juomatta.
KUSTAAVA. No, jo. Vielä häntä niitä muistamalla mieltään katkeroittaa.
-- Lähdetään pois kotiin vaan.
HETA (huo'ahtaen). Lähteähän sitä pitänee.
ASARIAS. Hullu reissu se tämä oli, vaan tehtypähän se On.
(Aikovat lähteä. Samassa tulevat sisään Ville ja Anni.)
Kahdeksas kohtaus.
Edelliset, VILLE ja ANNI.
(Hämmästys.)
KUSTAAVA ja HETA (yht'aikaa). Kah!
ASARIAS. Mistäs kaukaa nämä vieraat ovat?
VILLE. Eipä kauempaa, kuin että perässä kerittiin, kun ilman meitä
salaa pappilaan läksitte.
HETA. Vaan kenenkäs huostaan se Ville talon jätti?
VILLE. Kaisan. Eihän se miestä huonompi ole.
KUSTAAVA (Annille). Entäs sinä, Anni. Kenenkäs luvalla sinä tänne
tulit, hä?
ANNI. Isänhän minä...
VILLE. Eikös sillä Annilla sitte mitään olisi tässä asiassa
sanomistakaan, vai?
KUSTAAVA. Hä? Mitäs se Ville nyt...?
HETA. Jos Annilla onkin, niin Villellä sen sijaan ei ole mitään.
Parasta on siis...
VILLE. Antakaa anteeksi! Onpa vainkin sanomista, jos ei muuten, niin
ainakin vieraanamiehenä...
HETA ja KUSTAAVA. Ei tässä mitään vierastamiestä tarvita.
VILLE (Asariakselle). Ja puhemiehenä myöskin, ka!
ASARIAS. Tullaan tässä nyt jo toimeen ilmankin.
VILLE. Vai niin! Vai on se asia jo sitte toimitettu?
ASARIAS. On.
KUSTAAVA. Toimitettu kuin toimitettu...
HETA. Se on oma asiamme.
ANNI. Voi, hyvänen aika!
VILLE. Eiköpähän tuota vielä kuitenkin saane muutetuksi.
HETA. Mitäs se Ville sillä meinaa?
ASARIAS. Saahan tuota vielä koettaa. Villehän se haastaa osaa.
KUSTAAVA. Niin, koeta, koeta, Ville hyvä.
VILLE. Ei suinkaan tästä keskenkään pois lähdetä, kun kerta Annin
kanssa on pappilaan tultu.
HETA. Mitäs se Ville nyt tosiaankin oikeastaan tarkoittaa, kun sillä
lailla...?
VILLE. Saattepahan kohta kuulla.
KUSTAAVA. Hä? Mitä se...?
ASARIAS. Joutavia vaan peloittelee ja narraa.
HETA. Kustaava, vie jo Anni ajoissa pois!
VILLE. Missäs se rovasti viipyy?
ASARIAS. Taidat saada odottaa, jos odottamaan rupeat.
KUSTAAVA. Tule pois, Anni, tule!
HETA. Armin pitää lähteä pois.
ASARIAS. Pois vaan meidän völjyyn!
ANNI. Enkä minä... Antakaa olla!
ASARIAS. Jääköön Ville yksin puheita pitämään.
VILLE. Annipa nyt ei lähde, vaan jääpi minun kanssani.
KUSTAAVA (epäröiden). Mikäs tuuma sillä Villellä sitte...?
HETA ja ASARIAS (nykivät ja vetävät Annia kukin puoleltaan). Tule pois.
Sinun pitää! Elä jää!
ASARIAS. Saatte vielä löylyn tekin.
VILLE. Annatteko jo sen tytön olla rauhassa, taikka...!
(Samassa tulee rovasti vasemmalta. Kaikki vaikenevat.)
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset ja ROVASTI.
ROVASTI (aivan tyynenä). No, vieläkö te, rakkaat ystävät, täällä
seisottekin? -- Jassoo! Täällähän on toisiakin. Ketäs te...? Ja mitäs
teille...?
VILLE (kumartaa). Minä olen tämän Pölläsen renki -- Ville. Viikki on
sukunimeni.
ROVASTI. No? Mitäs on sanomista?
VILLE. Minulla olisi rovastille vähän haastamista tämän tytön puolesta.
ROVASTI. Kukas hän on?
VILLE. Tämä on se Mansikan tytär Anni.
ROVASTI (silmäilee Annia ja nyökyttelee säälivästi päätään). Jassoo!
Vai se se nyt on, vai se se nyt on?
ANNI (niiaa syvään, luoden silmänsä maahan).
ROVASTI (nostaa leuasta Annin päätä ylöspäin). Voi, lapsiraukkaani!
Voi, lapsiraukkaani! (Villelle:) No, mitä teillä nyt sitte olisi
haastamista, ystäväni?
VILLE. Minä en tiedä, mitä kaikkia tässä rovastille jo ennen on
haasteltu, mutta kyllä sen asian laita nyt on sillä lailla, että tämä
Anni ainakin on syytön mihinkään rikokseen tuon Asariaksen kanssa.
(Asarias seisoo suu auki. Kuiskeen sihinää Hetan
ja Kustaavan kesken.)
ANNI. Syytön, ihan syytön, arvoisa herra rovasti.
ROVASTI. Mitäs tämä nyt sitte merkitsee?
VILLE. Eipä muuta, kuin että kaikki vaan on noiden ak ... noiden
naisten juonia.
KUSTAAVA. Se nyt ei ole totta.
HETA. Viaton ainakin minä olen.
KUSTAAVA. Viaton olen minäkin.
HETA. Sinäpähän sen konstin keksit.
KUSTAAVA. Se on helkkarin vale. Sinähän sen...
ROVASTI. Sh ... sh! Hiljaa, hiljaa! -- -- Ville selittäköön asian.
VILLE. Nähkääs, kunnioitettava herra rovasti, se oli sillä lailla, --
ja sen minä näin omilla silmilläni, -- että kun tuo Asarias Annin
vaateaittaan jäi, niin Annia ei siellä ollut ensinkään, ja oven salpasi
joko vahingossa tahi tahallaan -- sitä väliä minä en varmaan tiedä --
Annin emintimä Kustaava.
KUSTAAVA. Voi sun...! Sekös osaa asian vääntää tuo Ville.
HETA. Siinä sen nyt rovasti kuulee, että minä olen ihan viaton
kaikkeen.
KUSTAAVA. Elkää uskoko, hyvä rovasti! Se ei ole totta. Kaikki on tuon
Hetan syy, sillä se se tuon Asariaksen, lellipoikansa, tähden minut
kaikellaisiin paholaisen juoniin viekoittelikin.
HETA. Se nyt on taaskin helkkarin vale, sekin.
KUSTAAVA. Eikä ole.
HETA. Onpas -- vale se on.
ROVASTI. So, so, so! Joko taaskin?! -- No, jos tosiaankaan tuossa
asiassa ei ole perää, niin minkä tähden tämä Asarias tässä sitte on
kantanut väärää todistusta itseään ja lähimmäistään vastaan?
ASARIAS. Ettäkö mitä niin?...
ROVASTI. Että olet ollut väleissä tämän Mansikan Annin kanssa?
ASARIAS. No, kah, hyvissä väleissähän me aina ollaan Annin kanssa oltu
ja ollaan vieläkin.
ROVASTI. Salaisissa väleissä minä tarkoitan.
ASARIAS. Öö ... öö ... ei. Eihän me. Enhän minä sitä ole milloinkaan
sanonutkaan. Eikä sitä ole oltukaan. Eihän. Anni?
ANNI (kääntyy pois).
ROVASTI. Mitäs sinä taannoin sitte sotkit?!
ASARIAS. Enhän minä muuta, kuin että tahdoin Annin naida. Tuo mammahan
se on minut tähän nuottaan sotkenut.
HETA. Mitä sinä nyt, poikaseni, minua...? Kuulkaa nyt mitä se höpisee!!
KUSTAAVA. Siinä sen nyt rovasti kuulee, että minä ihan viaton olen, kun
hänen oma poikansakin...
HETA (itku kulkussa). Mut s'ei ole totta. Kustaavan se on koko syy.
KUSTAAVA. Vieläkö se nytkin?...
ROVASTI. No, no, no, no. Ei nyt enää. Syy on teissä molemmissa, --
teidän syntisissä sydämmissänne. Niihin rukoilkaa parannusta! -- No, ja
sinä (kääntyy Asariaksen puoleen) pöpöröpää, vakuutat siis tässä minun
edessäni, että sinä ja tämä Anni tässä olette syyttömät?
ASARIAS. Johan minä... Vaan saattaahan sen vieläkin kerran...
(Kumartaa.) Vakuutan.
ROVASTI. Ja Anni itse?
ANNI. Vakuutan, arvoisa rovasti.
ROVASTI (taputtaen Annia olkapäälle). Minä iloitsen sinun kanssasi,
lapsukaiseni. Jumala siunatkoon sinua!
VILLE (pyöritellen lakkiaan). Vaan meilläpä tässä nyt olisi vielä tämän
Annin kanssa tehtävä rovastille niinkuin pieni tunnustus.
ROVASTI. No? Mikäs se vielä on?
VILLE (ottaa Annia kädestä). Sehän se on, että tämä Anni viime
Helluntain aikaan otti minulta kihlat, ja me sen tautta nyt
pyydettäisiin nöyrimmästi, että kunnioitettava herra rovasti panisi
meidät kuulutuksiin.
(Asarias ja Kustaava keskustelevat vilkkaasti keskenään.)
ROVASTI. Jassoo! Vai sillä lailla se oli! No! Miksikäs ei?! -- Vaan
mitäs siihen morsiamen vanhemmat sanovat?
ASARIAS (itsekseen). Nyt se Ville peeveli sen viepi!
KUSTAAVA. Milläs se Ville vaimonsa elättäisi. En minä tytärtäni...
HETA. Enkä minä talossani suvaitse akallista renkiä.
ASARIAS. Enkä minä -- oikeastaan omaa vaimoani toisen vaimona omassa
talossani.
ROVASTI. So, so, so! Teillä ei ole oikeastaan mitään sen asian kanssa
tekemistä.
ANNI. Isä kyllä on jo suostumuksensa antanut.
VILLE (aukaisee eteisen oven). Tässä hän itse onkin.
(Tahvo tulee sisään ja kumartaa.)
Kymmenes kohtaus.
Edelliset ja TAHVO.
ROVASTI. Päivää, ukko Mansikka! Ihan parahiksi tulitte tyttärenne
kohtalon ratkaisijaksi. No, mitäs te sanotte?
TAHVO. Tapahtukoon Herran tahto, arvoisa herra provasti, tässä asiassa
niinkuin kaikessa muussakin.
ROVASTI. Aivan niin, aivan niin, vaari kulta! Mutta tahtoisitteko te
nyt itse antaa tyttärenne aviovaimoksi tälle Villelle?
TAHVO. Kunnon mieshän se Ville on. Rahaahan se myös on osannut säästää
niin, että tulevasta köyristä jo kuuluu omille tuvilleen voivan ruveta.
Ja koska Anni ja hän toisiaan rakastavat, niin -- eihän minulla mitään
sitä vastaan ole.
KUSTAAVA (hykertäen käsiään). No, no, jos se niin on, niin ei sitte
minullakaan, ei sitte minullakaan.
ROVASTI. Siinä tapauksessa minä kyllä kuulutan tulevana sunnuntaina.
Jumala teidät siunatkoon, Anni ja Ville.
ANNI ja VILLE. Kiitoksia, arvoisa herra rovasti!
ASARIAS (puolikovaan). Kun vie niin vieköön! On kai niitä tyttöjä vielä
jälellä minullekin.
VILLE (kuiskaten Hetalle ja Asariakselle). Kirjaanpanokahvit juodaan
pitäjän tuvassa.
HETA (nykäisee Asariasta hihasta lähtemään ja pujahtaa ulos).
TAHVO, KUSTAAVA, ANNI ja VILLE (hyvästelevät ja lähtevät).
Yhdestoista kohtaus.
ROVASTI ja ASARIAS.
ASARIAS (joka ensin aikoo mennä muitten jälessä, kääntyy ovessa
takaisin, kynsii korvallistaan ja rykäisee). Hm!... Tuota ... että...
ROVASTI. No? Mitä nyt vielä?...
ASARIAS (lakkiaan pyöritellen). Sitähän minä vaan tahtoisin vielä herra
rovastilta kysyä, että vanhaksiko pii... -- tuota, pojaksi minun tässä
sitte pitää i'äksi päiviksi jäämänkin, vai?
ROVASTI. Eihän sitä kuka ole sanonut.
ASARIAS. Eihän sitä kuka, vaan siltähän tuo tässä näyttää niinkuin ei
näistä esteistä enää mihin pääsisikään.
ROVASTI. No, no! Ole vahvassa turvassa, poikaseni, ja muista mitä
aviokäskyn säännössä sanotaan: "Ei pidä myös miehen epäilemän, että
niinkuin Jumala antoi Aatamille Eevan vaimoksi, niin Hän myös
jokaiselle miehelle antaa vaimonsa ja jokaiselle vaimolle miehensä."
ASARIAS. No, kah! Enhän minä sitä epäile. Ja siinä suhteessahan sitä ei
olisikaan hätää mitään. Vaan kun Jumala kaikessa viisaudessaan ei ole
minulle lukupäätä antanut, ja ilman sitähän sitä nyt ei taida tähän
maailman aikaan enää naimisiin päästäkään.
ROVASTI. Valitettavasti, rakas ystävä, minä sille en mahda mitään,
sillä kirkkolaki vaatii siltä, joka aviokäskyn säätyyn pyrkii, että hän
on rippikoulun käynyt, ja siihen taas vaaditaan ensin lukutaitoa.
ASARIAS (yht'äkkiä hoksaten). No, mutta eikös herra rovasti voisi sitä
kirkkolakia vähän niinkuin muuttaa?
ROVASTI (tuivertaa leppoisasti Asariaksen tukkaa). Jassoo! Vai niin!
Niinkös sinä luulet? Sen voin minä, poikaseni, yhtä hyvin, kuin muuttaa
tämän sinun kovan pääsi pehmoiseksi. Ja se ei näy olevan helppoa, se.
-- No, vaan sanoppas nyt sitte, sinä Torasalon tietoniekka, millä
perustuksella se olisi muutettava, hä? Silläkö vaan, että Pölläsen
Asariaksen niin kovin tekee mieli naimisiin päästä, vai?
ASARIAS. Eikä, vaan minusta se ei näy, tuo kirkkolaki, oikein olevan
Sanan kanssa yhtäpitävä.
ROVASTI. Jassoo! Ja missä suhteessa, jos saan luvan kysyä?
ASARIAS. Sanassahan sanotaan, että "olkaa hedelmälliset, lisääntykäät
ja täyttäkäät maa!" Vaan siitä ei tule mitään siitä käskystä, jos ei
naimisiin pääse.
ROVASTI. Ja-ha, ja-ha! Aivan oikein, aivan oikein. Sinähän näyt osaavan
kristinoppisi paremmin, kuin luulinkaan. Ja taidatpa tahtoa tässä
pistää itse rovastinkin pussiin, vai?
ASARIAS (nauraa kouraansa).
ROVASTI. Vaan sinäpä unhotat yhden pienen seikan, -- sen, nimittäin,
että ne sanat ovat sanotut sille, jolla jo vaimo on, ja sinä tässä
vast'ikään jäit ilman.
ASARIAS. No, kah! Sitähän minä tässä vast'ikäänkin meinasin, ett'ei
niistä vaimoista puutetta olisi, jos vaan niinkuin rovastin puolesta
passaisi...
ROVASTI. Kuka se sitte nyt sinusta niin varmaan huolii?
ASARIAS. Meidän piika, -- Kaisa, se kyllä mielellään... (Sukkelasti) Ja
se vasta on lukutaitoinenkin. Se se opettaisi sitte minullekin, jos
mitä, kun vaan yhteen päästäisiin.
ROVASTI (makeasti nauraen). Sääli, sääli minun on sinua, poika parka!
Tulehan nyt sitte joskus sen Kaisasi kanssa tänne pappilaan, niin
katsotaan, mitä voidaan tehdä.
ASARIAS. No, suur' kiitos, paljon kiitosta, arvoisa herra rovasti!
(Kättelee rovastia.)
Kahdestoista kohtaus.
Edelliset ja HETA.
HETA (oven ra'osta). Täälläkös se poika vielä...?
(Viittaa Asariasta tulemaan.)
ASARIAS (hypähtäen ilosta). Äit' hoi! Lähtipäs se eukko viimmein
minullekin.
(Rientää ulos ja kompastuu kynnykseen.)
Kolmastoista kohtaus.
ROVASTI ja RUUSTINNA.
ROVASTI (nauraa katketakseen).
RUUSTINNA (tulee vasemmalta). Jokos ne nyt menivät?
ROVASTI. Jo, jo, jo! Hah-hah-hah-hah-hah!
RUUSTINNA. Herra Jesta, pappa! Mikä sinun nyt on?
ROVASTI. Olipa se tosiaankin naurettava juttu. Hah-hah-hah-hah!
RUUSTINNA. No, mutta kerrohan! Mitä se sitte oli?
ROVASTI. Istuhan, mamma, sohvaan, niin kerron. Oikein sydämmen pohjaa
kutkuttaa. Hah-hah-hah-hah!
RUUSTINNA (istuutuu ja nauraa myöskin).
Esirippu alas.
Loppu.