"Hulivili hurjan luonnon kanssa on niin hauska elää,
Kun ei tartte kauan surra yhden tytön perään."
KAISA. Tulehan tänne, niin kaadan vasta lypsettyä maitoa kulkkuusi;
ehkä taukoat.
VILLE. Säästä se juottovasikallesi vaan, Kaisa, -- talon piimäparralle.
KAISA. Oletko hiljemmin, -- tupaan kuulevat! (Kaataa maidon aidan
vieressä, pihan puolella, seisovaan korvoon). -- Eikös se vielä ole
tullut kotiin?
VILLE. Asarias? -- Eipä ole näkynyt.
KAISA. Saas nähdä, tokko tuo vieläkään rippikoulusta pääsee?
VILLE. Pää-see. Varmaan.
KAISA. Jopas sen olisi aikakin, kun jo kaksi kesää on rippikoulua
käynyt.
VILLE. Sitähän minä, että laiskain kouluun se nyt pääsee kolmanneksi
kesäksi, vaan ei ripille.
KAISA. Jo se nyt olisi jotain. Mutta ankarahan se on se nykyinen
rovasti. Kapsäkkikö se on, vai mikä, nimeltään?
VILLE. Sakspekki se on.
KAISA. Sakspekki tahi Kapsäkki -- yhdentekevä. -- On se kumma:
tavaileehan se Asarias sisältä kuitenkin jo jotakuinkin.
VILLE. Mutta ulkoluvussa se takertuu kuin kärpänen tervaan.
KAISA. No, on se kumma. Ja miss on jo ihan parhaassa naima-i'ässä.
VILLE. Sehän se pahinta on, että sillä naimaan on vielä enemmän halua,
kuin ikää. Mutta senpä Kaisa taitaa tietää paremmin kuin minä, vai?
KAISA. Ole jo taas kujeilematta.
(Nousee aidan yli pihaan.)