Sanojen kirjottamisessa olen wälistä poikennut niien ennen

KALEWALA (1835) 1. OSA

taikka

Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista

Koonnut

ELIAS LÖNNROT

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia

2. Osa

1. Jako

Helsingissä 1835.

Präntätty J. C. Frenckellin ja Pojan tykönä.

Imprimatur.

C. E. Ekelund.

Esipuhe.

Wiimmenkänä nämät runot präntin alaseksi saatua owat ne

walitettawasti wieläki paljoa puuttuwaiset. Ainaki toiwossa, niitä

uusien keruulla lisäytywän, en niitä niin olisikkana keskosena

käsistä työntänet, jos en toisappäinki ajattelewa olisi pelännyt,

että taitaisiwat jäähä iäti minusta waillinaisiksi. Jo monelta

on ennen paremmatki hankkeet ja yritelmät sillä tawalla tyhjään

rauenneet.

Ennen muita piän welwollisuutena selwittää, millä tawalla näitä

runoja on saatu. Usiampia niistä luetaan jo ennestään, ehkä wielä

waillinaisempina, Lencqwisti, Gananderi, Porthani ja Topelius

wainajoitten kirjoissa, waan paljoa suurempi osa on ennen tuntematon.

Nämät olen itse Suomen ja Wenäjän Karjalasta, muutamia Kajaaninki

maasta, aikaa myöten kooskennellut. On myös moniahta minulle

kirjotettuna muualta lähetetty. Paikat, joissa näitä runoja enimmästi

on koottu, owat Suomen Karjalassa Kitteen, Kesälahen, Tohmajärwen,

Ilomantsin ja Pielisen, Wenäjällä Wuokkiniemen, Paanajärwen ja

Repolan pitäjäät, Kajaanin maassa Kuhmon ja Kiannan seurakunnat.

Muilta paikoilta, joita sitä warten olen käynyt, en ole nimitettäwätä

saanut. Wuonna 1828 keräsin näitä esinnä nimitetyiltä paikoilta

Suomen Karjalassa, wuonna 1831 ja wuosina jälestä Kuhmosta ja

Kiannalta, 1832 Repolasta ja sitte itse Kajaaniin muuttautunut olen

neljä kertaa käynyt Wenäjän pitäjissä, usiammat wiikot joka kerralla.

Ehkä senlaisia runoja kun nämät wielä joksiki löytyy kansan

muistossa, niin mahto niitä ennen wanhaan olla paljolta enemmin.

Latwajärwessä Wuokkiniemellä haasto talon ukko Arhippa, joka nyt

oli 80:nen wanha ja jolta yhtäläiseen, mitä ennätin, kirjotin kaksi

päiwää perätysten, tästä asiasta seuraawalla tawalla: "Woi, sano

hän, kun minä lassa taattoni kera Lapukassa nuotalla käwin. Oli

meillä kasakkana eräs mies Lapukasta, sekin oiwa laulaja; ei taattoni

weronen. Kaiket yökauet laulettih he rupiamiseen, eikä että kahetsi

yksiä sanoja. Lähti sitä sillon pakinata. Minä waan piennä poika

hutjukkana istuin wieressä nuotiolla kuunnellen ja oppien mitä tuon

tuostaki alon muistaa. Waan paljo minulta heittihen mielestä. Jos nyt

taattoni eläisi, niin kahtena netelinä et hänen lauluja kirjottaisi.

Senlaisia laulajoita ei enää maahan synny ja kaikki häwiäwät ne

wanhat laulut pois kansasta. Nykynen kansa jo heittää ne wanhat

kaunihit runot ja sommitteloo omiaan enimmiten poikien ja tyttöjen

keskinäisistä ilwehyksistä, joilla en woisi suutanikana häwäistä."

Näitä runoja olen kokenut johonkuhun järjestykseenki saatella,

josta siis työstäni lienee tili tehtäwä. Koska tiettyäni kukaan

sitä ei ennen ole yrittänytkään elikkä ees sanalla maininnut, niin

kertonen esiksi millä tawalla minä sihen tuumaan puutuin. Jo ainaki

ajattelin ma ennen koottuja, liiatenki Gananderin, runoja lukiessa,

eikö niitä Wäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista

muisteltawista esiwanhemmistamme olisi mahtanut siksikin löytyä,

että olisi heistä saanut pitempiäki kertoelmia, niinkun näemmä

Greekalaisten, Islandilaisten ja muitten esiwanhempainsa runoja siksi

saaneen. Tämä ajatus waan enämmin wahwistu mielessäni, koska w. 1826

Turussa Historian Adjunktin von Beckerin awulla tulin Wäinämöisestä

erään kirjan kirjottamaan ja sitä laatiessani näin, että hänestä ei

puuttunut tarinoita. Ihmettelinki miksi Gananderi jo ennen ei ollut

sitä tehnyt, waan pian tulin tuntemaanki että hänellä ei siksi ollut

tarpellisia runoja. Parahimmat paikat hänen kootuista runoista on hän

Suomalaisessa Mythologiassansa julistanut, waan niistä tuskin mitään

täyellistä saisi. Warahinen kuollo poisotti Topeliuksen, jos hän

muuten aikaa myöten olisi tainnutki tähän työhön antauta.

Jos nyt tietäisin järjestyksen, johon näitä runoja tästä on

suunniteltu, olewan muillenki mielenmyötäisen, niin heittäisin siitä

mitänä wirkkamatta. Waan olleeki asia siitä laausta, että mitä

toinen luulee täyttäwän, toinen katsoo sopimattomaksi. Juoksewat

kyllä mielestäni runot jotensakki siinä suunnassa, johon heitä tässä

on laaittu, waan ehkä toisessa juoksisiwat paremminki. Kahta olen

järjestäessä nouattanut, ensin mitä parahimpain laulajain hawahtin

järjestyksessä waarin ottawan ja toiseksi, kun siitä ei ollut apua,

olen asian perustusta itte runoissa kysynyt ja sitä myöten niitä

asetellut.

Kysynet lukia jos esiwanhempammeki näitä runoja missään

järjestyksessä laulowat taikka yksitellen? Minusta näyttää näien

runojen sitä myöten, kun asiatki tapahtuwat, yksitellen ilmautuneen.

Erityiset runot Wäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä eiwät maha

olla yhen laatimia, waan usiamman. Yksi kerto muistoksi yhen, toinen

toisen asian, mitä mikin itse oli nähnyt eli kuullut. Waan tuskin

taitaan nykyjään yhtänä runoa tawata, joka juuri alkusanoissaan olisi

meihin asti säilynyt. Joka tuntee, kuinka helposti runon teentä käypi

monelta talonpojista, jos ihka ehiätä rupiaisi mistä tahansa tietystä

asiasta laulamaan, keksii kyllä, että paraskana muisti ei woi

säilyttää sana sanalta mitä toiselta pitkissä runoista kuullaan. Waan

asian muistaa itsekukin helpommasti ja paikka paikalta, jos enimmätki

muistawa, kertoo sen runossa toisellenki unohellen muutamia, toisia

parannellen. Wähitellen taitaa itse runoainetki alkulaaustaan

mutkistua, jotta sitä kerrotaan peräti toisin. Tämä lienee osiksi

wähintäkin nimissä jo tapahtunutki. Mitä ennen wanhaan muisteltamista

urohista ja waimoista omilla nimillänsä lienee kerrottu, taisi

Kristin opin maahan lewitessä muuttauta, jotta urosten siaan usein

pantiin Kietus, Santta Pietari, Ruotus (Herodes), Juutas j.m.,

waimojen Neitsy Maaria emonen.

Että asiat, joista runoissa lauletaan, ei kaikki olleet ilman perää,

ymmärtää itsekukin helposti, waan mikä lienee toen tosi, mikä

jollai toisella tawalla runossa kuwailtu, mikä peräti waleheltu,

sitä nyt lienee waikiampi erottaa. Muutamat asiat waikka esinnä

kummanlaiset kuulla ja wähän toeksi uskottawat, tarkemmin tutkittua

sietäwät jollai lailla selwitettää. Kuka meistä ei pitäisi joutawana

Wäinämöisen ja Ilmarisen huolia kuun ja auringon katoamisesta

ja millä tawalla olisi Pohjan akka ne wuorehen kätkenyt? Mutta

muistellessa, mitä osittain esiwanhempaimme tänne tulosta mainitaan,

heiän eteläisimmillä mailta tänne Pohjan perukoille saaneen, ja

mitä tieämme auringon talwella Pohjaisemmilla mailla katoamisesta,

keksimmä, että, jos he niin pohjaseen asti oliwat kulkeneet, tämä

asia heille äkkinäisnä mahto suurenki pelon nostattaa, päiwän jo

iäksi menneen. Kun heillä myös taisi olla yhtäläiset wainot Suomen

maassa ennestään eläwäin Lappalaisten kera, joilta syy oli kaikkea

pahaa pelätä ja joita piettin ylewinä loihtioina, niin sai siitä

Pohjan akka pian syyn päällensä. Waan mitä esinnä mahto päiwän

katoamisesta kerrottaa, taisi aikaa woittain tulla samati kuusta ja

täheistäki mainituksi.

Pian kaikissa runoissa osotetaan kaksi kansaa, jotka eiwät ylen

hywässä suosiossa wälillänsä eläneet. Toisen näistä nimittäisimme

Pohjan, toisen Kalewan kansaksi. Runoa myöten oli päänä Pohjan

kansassa usiasti mainittawa Louhi, jota myös Pohjan akaksi nimitetään

ja joka heiän töistä näytti parahiten huolen pitäwän. Kalewan

kansassa oli monta sankaria, suurimmat Wäinämöinen, Ilmarinen ja

Lemminkäinen. Olkoon kuitenki wiimme mainitusta jo aikanansa samottu,

että runot eiwät anna tarkkaa tietoa, jos hän waikka olisi Pohjanko

kansaan luettawa. Ne runolaaut, jotka minä tähän olen walinnut,

kyllä näyttäwät hänen usein Wäinämöisen apuna olleen, toisinaan

itsestänsäki sotia Pohjalassa käyneen, Pohjolassa kosjoneen j.n.e.,

waan toisissa kerrotaan hänen Päiwilässä eli Jumalisissa kosjoneen,

joilla nimillä ennemmin Kalewan kansaa luulisimma osotettawan.

Joukahaisen taas pitäisin urohona Pohjan kansasta, ken tiesi

waikka ollee yksi, jota Pohjan pojaksi ja Lappalaiseksi paikottain

nimitetään. Muutamat runot warsin kertowatki hänen Wäinämöiseltä

suosta päästetyn samalla tawalla, kun Lappalaisesta ensimmäisessä

runossa kerrotaan, Wäinämöistä kosken korwalla wahanneen ja ampuneen.

Näyttää myös hänen sisarensa, jonka hän Wäinämöiselle lupasi,

olleen Pohjan akan tytti, sillä tämä jo ennenki (K. XI: 346) toiwo

Wäinämöistä wäwyksensä.

Kalewan kansaksi sanoin nimittämäni sitä, johon Wäinämöinen,

Ilmarinen ja Lemminkäinen näissä runoissa luetaan. Waan ettei

moitittaisi minun tässä nimityksessä tuiki erehtyneen, koska moniahat

pitäwät Kalewan nimeä pian Hiien ja Lemmon werosena, niin saanen

ehkä selwemmin sanoa ajatukseni. Minusta näyttää olleen Kalewan

kaikkia wanhemman suomalaisen urohon, josta nykyjään mitänä tieämmä.

Taisipa olla hän, joka ensin pysywämmästi Suomen niemelle asettautu

ja jonka suku sitte maahan lewesi. Paikkoja joissa Wäinämöinen

j.m. eleli kutsutaan usein Kalewalaksi, toisissa mainitaan Kalewan

kankahista, kaskista, kaiwoista, koirista, käkösistä j.n.e., niinkun

e.m. wanhassa Karjalan laulussa tyttö kysyy tulleelta sulholta:

"Käwitkö Kalewalassa." Sulho: "Käwinpä Kalewalassa." Tyttö: "Haukkuko

Kalewan koirat Kalewalan kankahilla?" Sulho: "Haukkupa j.n.e." Tyttö:

"Kukkuko käet Kalewan Kalewalan kaiwotiellä (kaskimailla)?" Sulho:

"Kukkupa j.n.e." Tyttö: "Katsoko Kalewan neiot Kalewalan ikkunoista?"

Sulho: "Katsopa j.n.e." Ja koska senlaisia sulosia asioita, kun

poikain ja tyttöjen keskinäiset kosjopuheet, Kalewalasta mainitaan,

niin häntä en pitäisi Hiitolan eli Lemmon koin wertasena. Sillä

koskas näistä eli Manalasta ja Tuonelasta kuulet senlaisia?

Syy että Kalewata tultiin pahemmalla nimellä tuntemaan lienee tullut

siitä, että hän Pohjolan kansalle oli hirwiä ja pelättäwä, joka häntä

sentähen mainitti pahaksi, samati kun me aina näihin aikoin asti

olemma Turkkia, Koirankuonolaisia ja wähä tätä ennen Punapartaa ei

juuri ihmisinä waan wähän mahtawampina pahoina pitäneet. Waan mitäpä

näistä, -- eikö Paawi esiwanhemmillamme ollut pian Jumalan siasna,

waan miksi on hänen nimensä ja arwonsa nyt muuttunut? Elkääme siis

nykysistä kuulloista, ilman asian tutkimatta, paljo wanhoin asioin

päättäkö. Aiwan, kun sanoimma, mahto Pohjan kansassa Kalewan nimi

olla pelätty, waan koska aikaa woittain Lappalaiset sitte osittain

sekautuwat Suomalaisiin, osittain pakkolaisina ja kasakkoina

kiersiwät maata, niin saatti heiän kauttansa Kalewan nimi tulla

alkuarwostaan Suomessaki muutetuksi, koska Kalewata ei enää paremmin

muistettu. Ja mitä se ei lie waikuttanut, waikutti uuen uskon

maahan lewiäminen. Kumma että Wäinämöisenkään ja Ilmarisen nimet

owat sikseen alkuarwossaan pysyneet. Kuinka sukkelasti toisinaan

senlainen muutos tapahtuu, taitaisin toisessakin asiassa mainita.

Eikö nyt yhteinen luulo asu kanssassa, ensimmäisten kirkkojen

Suomessa jättiläisiltä raketuksi? Minä matkoillani olen tuskin

yhtään wanhanaikuista kiwikirkkoa tawannut, josta paikalla ei jotaan

senlaista olisi tarinoittu. Waan mikäpä syy sihen? Minusta näyttää

tällä lailla: Kristin opin Suomessa leweten oliwat wielä metsissä ja

erämaissa Lappalaiset pakanoita, jotka tätä oppia kowasti wihasiwat.

Sillä Suomalaisten ylewämmäksi päästyä he ei tarkemmin tainneet

asiata tunnustella, waan luulit heiltä otetun uuen opinki jotai

waikuttawan, josta sitä oli syy aina enemmin wihata. Kirkkoja tehessä

mahto heiän mieleensä johtua, olla heille itselle hywäksi, saaha

nämät rakennukset häwitetyksi ja lienewät usein öillä repineetki

ja kukistaneet, mitä päiwällä toisilta tehtiin. Waan koska tämä

kuitenkana tuskin taisi menestyä ja ollen Suomalaisten ruumiinsa

koolta suurempia, päättiwät he rakentajia jättiläisiksi ja aikaa

myöten lewittiwät uskonsa Suomeenki, jotta nykyjään Suomalaiset

pitäwät ensimmäisiä kirkon rakentajia jättiläisinä, ei tieten, että

he itse taisiwat olla mainittuina jättiläisinä. Ja koska taasen

heiänki luonansa yötisten häwitysten tähen nousi huuoksi jättiläisten

yöllä rakennukset kukistaneen, niin synty siitä senlaisia kansan

keskinäisiä tarinoita, joita nyt siellä täällä kuulemma.

Olkoon tämä sanottu ajattelemiseksi, miten Kalewan nimi taisi tulla

alkuarwostaan toiseen muutetuksi. Muuten luulisin itse nimityksen

Kalewa merkittewän jotai _hirwiätä, surmaawaista_, ollen yhtä rotua

kun sanat _kalpa, kalma, kallo, kalu (ensis), kuolen_.

Kansan tarinassa nykyjään on Kalewan pojista kahtalainenki huuto.

Toiset pitäwät heitä pahoina jättiläisinä, toiset nimittämät

heitä Wäinämöiseksi, Ilmariseksi, Lemminkäiseksi, Joukahaiseksi,

Kihawanskoiseksi, Liekkiöksi, Kullerwoksi j.n.e., joista juuri ei

erittäin pahaa mainita, jos ei wiimme nimitetystä, Kullerwosta, joka

sentähen kotoa erotettiinki. Eilliseen huutoon on jo syy mielestämme

mainittu, waan jälkimmäisellä, näitä olleen, lienee parempi perustus,

waikka wähän enää heiän nimiänsä taitaan oikein tuta. Ainaki

sanotaan heitä olleen 12. Jos nyt Wäinämöinen ensi polwessa eli

muussa seuraawassa oli Kalewan poika, sitä emme woi arwata. Kuitenki

luulisin hänen olleen jotai jälkimmäistä polwea, sillä ensi polwessa

poikia hän ja Ilmarinen olisiwat olleet weljekset, joka ei näytä

tapaukseksi, jos heti Wäinämöinen Ilmarista paikoin weljeksensä ja

emonsa lapseksi nimittää. Samoin olisi Lemminkäinenki saama weljeksi

Wäinämöiselle, waan tämä häntä siksi ei millonkana kutsu, mainiten

häntä waan paikoin ylimmäiseksi ystäwäksensä. Jälkimmäistäki polwea

olewat heitä kyllä sen wuoksi taitaan Kalewan pojiksi kutsua; wieläpä

Juutalaisia nytkin Abrahamin ja Israelin lapsiksi nimitetään. Tästä

olisi myös ymmärrettäwä, kuinka Kullerwo, jota nimeltä kutsutaan

Kalewan pojaksi (s.o. jälkeentulewaiseksi) taisi Ilmariselle,

toiselle Kalewan pojalle, myötyä. Saanen wielä nimittää että olen

muutamien kuullut Antero Wipuista Kalewan kanssa yhtenä pitäwän,

niinkuu runossaki kerta sanotaan.

Waikka näistä ei enää mitään selwää saane, olen kuitenki uskowa

Kalewasta, hänen Wäinämöistä, Ilmarista ja muita nimellisiä uroita

paljon wanhemmaksi, ehkä, kun sanoinki, siksi, joka ensimmäiset

Suomalaiset näille maille saatatti. Ja koska paikkoja, joissa

hänen jälkeentulewaisensa asukseliwat, näyttää Kalewalan nimellä

kutsutuksi, joka mahto olla yhteinen niille erityisille Wäinölän,

Ilman, Utuniemen, Terhensaaren, Suomelan, Kaukoniemen, Päiwilän,

Wuojelan, Luotolan, Jumalisten j.n.e. nimityksille; niin olen tämän

runokokouksenki Kalewalaksi nimittänyt. Nimi sillen piti antaa, ja

enimmät työt näissä runoissa owat tätä selitystä myöten Kalewalassa

tapahtuneet.

Jos Suomen Mythologialla olisi näistä runoista mitään apua, joka

juuri ei taia ilmankana olla, niin on yksi toiwoni täytetty,

waan wielä olisi toisiakin: toiwoisin näistä jotain selwitystä

esiwanhempain wanhasta elämästä, Suomen kielelle ja runo-opille jotai

hyötyä saawan. Saanen näistä asioista, jos ittekustaki, moniaan sanan

lisätä, koska ne ainaki näitä runoja toimittaessa owat mielessäni

olleet.

Suomen Mythologia kyllä jo tätä ennen on tullut ilman muita

Lencqwistiltä, Gananderilta ja Porthanilta joksiki tutkituksi, waan

epäilemättä on se wieläki suurten wirhetten alanen, monessa paikassa

erehtywäinen. Ilman mitä jo Kalewasta ja hänen pojistansa olemma

wähin sanoneet, niin kysymmä, mistä on Ilmarista tuulen, ilman ja

walkianki jumalana ruwettu pitämään? Tuskin taiat runoissa yhtään

paikkaa tawata, josta tälle luulolle olisi pienintänä perustusta

saawa. Näyttää kun olisi nimestänsä häntä tuulen ja ilman jumalaksi

tehty, ja takomisistaan walkianki, wai siitäkö tämä wiimmeinen, että

hän Wäinämöisen towerina kerran taiwaalla walkiata iski. Niin hän ei

kuitenkana runoissa ole. Tuulta rukoiltiin aina Ukolta, joka tuulenki

ynnä muien oli hallitsia, ja tuulen käsissä Ilmarinen ennen muita

Pohjolasta palatessa hätäyty. Mitä sihen, että hän sampoa takoissa

sai tuulet tuulemahan, niin se asia kyllä sietää toisenlaisen

selwityksen, ettei siitä häntä tarwitse tuulten jumalaksi tehä. Waan

jos hän olisi ilman jumala ollut, niin Wäinämöinen tuskin olisi häntä

wastoin mielin saanut ilmassa Pohjolaan työnnetyksi ja Wäinämöinenpä

sitä loihti, eikä Ilmarinen, Pohjan akkaa wastaan, kun tämä sateet,

rakehet ja wiluilmat uhkasi panna sammon kaswuja turmelemaan.

Ilmarinen runoja myöten ei ollut kun mainio rauan, wasken, hopion ja

kullan seppä, muuten yksiwakainen, totinen ja rehellinen mies, ainaki

kun häntä piti tawata, ahkera työstänsä, harwoin muihin puuttuwa.

Ja siinä on hänellä kyllä kunniaksi, ettei häntä enään tarwinne

tuulijumalaksi korottaa.

Wäinämöisestä nyt taitaan laulettaa, mitä muien nimellä ennen

wanhaan on laulettu, waan kukapa sen taisi estää. Mitä maailman,

kuun, auringon ja tähtien luomisesta hänelle annetaan, on wanhastaan

tainnut jostaan jumalasta kerrottaa, ja sitte nimienki unohettua

Wäinämöiselle mennä. Minkä tähen on Antero Wipuinen, minkä tähen

Kalewa, minkä tähen ylijumala Ukko niin pian kokonansa runoamatta

jääneet, waikka wieläki puhettarinassa Antero Wipusesta e.m.

mainitaan, että "lapsi Wäinämöinen häntä wasten oli."

Jos näissä runoissa paikoin Wäinämöistä entisestä jumala-arwostaan

alennetaan, niin tiettäwästi minä siihen en woi mitänä. Näitä on

minun pitänyt toimittaa, kun heitä itse olen saanut, katsomatta,

jos Wäinämöistä pietään jumalana eli ei. Jo ammon olemma tottuneet

häntä esiwanhempaimme jumalana pitämään, jossa arwossa hän heillä ei

kuitenkana näytä olleen, waan muuten woimallisna, paljo tietäwänä,

sankarina. Usiasti rukoilee hän itse ylijumala Ukolta apua, ja

tunnustaa näin omalla suullaan, ken jumala oli. On myös Wäinämöisellä

kyllä ilman jumaluuettaki nimeä ja kunniata ja parempi lienee olla

itsekunki ylewinnä talonpoikana, kun huonona herrana, parempi

wiisahinna ihmisenä kun puujumalana. Jos wielä nyt rahwaalta niillä

seuwuin, joissa muisto Wäinämöisestä parahite elää, kysymmä ku

Wäinämöinen oli, niin wastaawat he pian näin: "Olipa hän muistettawa

uros ensimmäisiä esiisiämme ja kuuluisa runoja"; waan jos heiltä

kysynet, ketä he jumalinaan pitiwät, niin usiammasti wastataan,

Ukkoa, joka oli taiwaan ja maan luonut, heiän rukoilleen. Enkä

epäilekkänä jo ennen Kristinki oppia esiisillämme olleen tieon yhestä

ainoasta jumalasta, jota millon nykysellä, millon ukon eli luojan

nimellä palweltiin, enkä myös lue sitä heille suureksi tuhmuueksi,

jos he ei warsin olleekkana niin nerokkaat suurta jumalajoukkoa

itselleen hankkimaan, kun moni muu wanhanaikuinen kansa.

Wäinämöinen näissä runoista enimmiten mainitaan totiseksi, wiisaaksi,

eteensä ajattelewaiseksi, jälkeentulewaisille hyöwytystä hankkiwaksi,

suuritietäwäksi, laulussa ja soitannossa ylen mahtawaksi, Suomen

sankariksi. Ilman sitä nimitetään häntä ainaki wanhaksi, ehk'ei hänen

wanhuus yksin häntä niin suuresti liene kosjotuumissaan haitannut.

Toista laatua oli Lemminkäinen, kewytmielinen, nuori, ylpiä,

mahistaan ja tieostaan kerskaelewa, wähän eteensä ajattelewa, jos

urhoollinenki, sankari. Töistä, joita kosjona ollessa hänelle

Pohjolassa määrättiin, ei taia oikein selwää saaha, sillä pian yksiä

töitä määrättiin toisella kerralla Ilmarisellenki. Minä olen walinnut

runoja, joissa wähänkänä erotaksen.

Monta muuta nimeä jätän tällä kerralla mainitsematta, joita näissä

runoissa taitaan Mythologialle entisistä erehyksistä oikasemiseksi

tahi muuksi euksi löytää. Näien erehysten seassa lienee seki

kummanlainen, kun kapeesta on sinne erityinen olento saatu, waikka

kapeella ei missään ymmärretä kun luotua olentoa, ihmistä eli muuta

olentoa; samati myös se kun Ukkoa ja Wäinämöistä toisilta on yhtenä

pietty.

Enkä paljo aio wiipyä osotuksessa, mitä näistä mahtaisi

wanhanaikusten tapojen selwittämiseksi lähteä. Taitaisin kyllä

muutamia esimerkkiä siinä saaha, jos olisi aikaa miettiä. XIII.

116. näyttää, kun olisiwat wanhat kuumilla kiwillä ja ween sillä

waristamisella keitoksiaan laatineet. Monesta muusta paikasta

löytäisimmä, että wanhempia piettiin kunniassa, jos kohta miehuutensa

innossa Lemminkäinen wähän äitinsä tahostaki poikkesi. Samati näemmä,

että sillon oli tapana kosioille ehtotöitä asetella. Taitaa waan moni

luulla ylen paljon näissä heiän kosioasioistaan puhetta olewan, jotta

sillä koko kirja pian miksi ei olisi uuenlaatuisten tekokertomusten

eli tarujen (Romanien) muotoseksi muuttuwa. Jos niin olleeki,

niin olko, waan muistakaammeki, että esiwanhemmissamme, joilla ei

ollut nykysiä monikoskewia liikutuksia ja asioita kerrottawana,

yksinäisessä elämässään kosiotuumat, sotakäynti, metsän ja kalan

pyynti oliwat muisteltawimmia keinoja. Siitä se, että näistä asioista

pian yhtäläiseen runossa kerrotaan.

Suomen kieli ja runo näissä ehkä tawataan selwempänä, kun missänä

muussa kirjassa. Monet sanat ja sananparret tulewat tuo tuostaki

ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun niitä rahwaan suusta

kuullaan. Muien kielten oppineilla, waikka kyllä Suomeaki taitawilla,

on usiasti waikia estää kieltä omaluonnostaan toisten mukaseksi

wääntymästä, mutta talonpoikasella kansalla, joka muuta ei ymmärrä

kun yhtä äitinsä kieltä, siitä ei ole pelkoa.

Sanojen kirjottamisessa olen wälistä poikennut niien ennen

tawallisesta tawuusta, waan koska se kuitenki harwassa tapahtuu, niin

siitä en pelkää suurta moitintoa, liiatenki jos syyt sihen löytäisi

otollisiksi. Muuten on koko asia minusta joutawa, siitä kellenkään

suuttua, jos hän eritawuutaan seuraapi. Tawuu ja kirjotus kielessämme

wielä eiwät ole siksi wakautuneet, jotta yksi ainoa laatu taitaisi

oikiaksi luettaa. Waan elköön kukaan sitä pahaksi panko, jos minä

tässä asiassa näytämme muita huolettomammaksi. Lapselliseksi olen

aina lukenut senlaisia kinaamisia, kun wälistä kuullaan esimerkiksi

siitä, jos pitäisi kirjottaa _meiän, naia, luoa, wieä_ eli _meijän,

naija, luuwa, wiijä_. Kumpanenkana näistä ei taia tarkoin puhe-ääntä

wastata, joka taitaisi tulla tällä tawalla kirjotetuksi: _mejjän,

najja, luwwa, wijjä_. Waan koska kaksiäänikkeitä _ai, ei, oi, ui_,

ja _au, eu, iu, ou_, j.n.e. kerran olemma tottuneet lukemaan kun

_aj, ej, oj, uj ... aw, ew, iw, ow_, j.n.e., niin miksi emme sanassa

_naia_ e.m. taia lukea ensimmäisiä kolme kirjainta _nai_ kun _naj_,

josta a:n päätteeksi saatua helposti tulee sana _naia_ (najja).

Kuinkas, jos sitä _naija_ kirjottanet, erotat sanoa erisioissa,

joihin se on saawa, e.m. jos sanot: _tulee sille tytölle naija_ (l.

na-i-ja) ja jos sanot _en huoli naia_ (l. najja) Toisia _luoa, wieä,

myöä_ j.n.e. mahan sitä ennemmin sillä tawalla kirjottaa, kun niitä

meiän puheessa niin paraasta päästä äänelläänki. Myös saanet sanasta

_wuosi_ ennemmin _wuoen_ kun _wuuen_, eli _wuuwen, wuwwen_, samalla

tawalla kun sanasta _paasi_ saat _paaen_. Toisissa tapauksissa olen

kirjottanut _wenehesen, tarpehesen, kankahasen_ (eli _weneesen,

tarpeesen, kankaasen_) j.n.e. joita muut kirjottanewat _weneheseen,

tarpeheseen, kankahaseen_, (eli _weneesehen, tarpeesehen,

kankaasehen; weneeseen, tarpeeseen, kankaaseen_). Näitä sanoja

toisten samanlaatuisten kanssa rinnatellen näyttää kun e.m. wanhasta

pääsanasta _wenehi_ (nyt: _weneh, wenet, wene_) samassa siassa

kun sanoista _pursi, reki, kolmansi, tulewat purtehen, rekehen,

kolmantehen_ tulisi _wenehehen_, joista sitte h on s:ksi muutettu,

jotta sanotaan _wenehesen_ eli _wenesehen_. Eikä, mitä minä olen

luullut tajuawani, näillä seuwuin senlaisissa sanoista molempia e:itä

niin wenytetäkkänä, jotta kirjottaisit _weneeseen_, waan ainoastaan

_weneesen_ eli _weneseen_, h kummassaki e:tten wälille pantawa, jos

niitä kaheksi tawueksi lewitetään.

Wielä olen kirjottanut _sanowi, tulewi, ottawi_, waikka muut

kirjottoot _sanoowi, tuleewi, ottaawi_ (eli _sanoopi, tuleepi,

ottaapi_). En senlaisissakana sanoissa ole sitä wenyttämistä

ääntäissä kuullut, jota kahella äänikkeellä perätysten osotettaisi.

_Tulewi, sanowi_ j.n.e. jo itsestään owat sanoista _tulee, sanoo_

lewitetyt yhtä tawutta pitemmäksi; mitä niitä sitte enää pitäisi

kahella äänikkeellä kirjottaa?

Liittosana _-kaan_ (-kään) muutellaan monin tawoin. Toiset sanowat

ja kirjottawat: ei kertaa_kaan_, toiset: ei kertoa_kana_ ei

kertaa_kahan_, ei kertoa_kan_, ei kertoa_na'_. Yksi tuo nyt lienee,

miten senlaista puolisanoa kirjottaisi, waan täyellisinnä näyttää

se olleen _-kana_ (-känä). Semmoisena luulen sen alusta alkain

jotain seuruuta merkinneen, josta wieläki sanotaan _perä kanaa_ s.o.

yhtä seuruuta toinen toisensa jälestä ja _kanssa (kanassa)_ s.o.

seuruussa, _kansa (kanasa)_ seuruu, joukko, yhteys. Puhetta myöten

niillä tienoin, joista enimmät näitä runoja on koottu, olenki, kun

muuten runossa sopii, parahasta päästä kirjottanut sen täyellisnä,

e.m. _Eipä kuu kumotakkana, Eikä päiwä paistakkana_, joista toinen

taitaisi kirjottaa: _kumotakkahan, paistakkahan_. Luetaan myös

paikoin: _kun ei tuostakan totelle_, eli _En minä mitänä tieä, Elä

koske konnanana_ j.n.e. Semmoisia sanoja kun _mettä, katsoo, suitsi_

j.n.e. äännelläänki sillä tawalla Wenäjän Karjalassa, joista runot

parahite owat saaut, eikä _mehtä, kahtoo, suihti_ j. n. e. eli

jollaan muulla tawalla.

Heiän äänelmästä olen taas toisissa poikennut, e.m. sanoja

_laulamahan, annetahan, kiwiksi, akkunaksi, laatia', oikiassa,

kautta, kosken, mustalla, matkassa, käsillensä (käsillehen)_ olen

sillä tawalla kirjottanut, eikä _laulamahek, annetahek, kiwikse,

akkunakse, laatie', oikiesta, kautti, kosen, mussalla, matassa,

käsillehek_, kuni niitä he ääntelewät.

Semmoisia sanoja, kun _otto'oni, otto'os, otto'o, (otto'ohon,

ottuohon), otto'ome, otto'ote, otto'ot, (otto'ohot, ottuohot);

tulloni, tullos, tulko, tulkome, tulkote, tulkohot_ kuullaan niin

äännettäwänki eli _ottaoni, ottaos_ j.n.e., waan toisessa siassa

näyttää sana olewan sanottaissa: _ottakohon, ottakaame, ottakaate_

j.n.e. -- Waan heitän nämät, ja sanon wielä muutaman sanan Suomen

runosta.

Moni on pitäwä ei minänä työnä Suomen runoja laatia luullen joka

tilassa, kun saapi sanoja 8:saan tawuehen asti yhteen sopimaan jo

runonki saaneensa. Wai siinäkö se Wäinämöisen kuulusa mahti olisi!

Elkääte päättäkö ennen asian tutkittua ja elkääte pitäkö työttömänä

asiana, jossa waan yksi ainoa esiwanhemmistamme tuli oikein

kuulusaksi. Yhtä wähä, kun mitkä 7 tähtiä tahansa olisiwat Otawa

taiwaalla, owat mitkä 8:tawuiset sananparret hywänsä kielessämme

runoja. Jos wanha Wäinämöinen nyt tulisi ja kuulisi senlaisia runoja,

kun owat:

"Mutt' ei käynyt, eikä kyennyt,

Kourat kowat ja kompelot,

Ei tainnut tuohon taipua."

-- -- --

"Herätä herroingin luona,

Sowita hywä suosio."

-- -- --

taikka jos tämmöisiäki:

"Korkeus on sinun kotos,

Awaruus on asunmajas,

Itse kynsit kylmät meret,

Itse sauwoit sarkajaot."

-- -- --

Niin pelkään kyllä, jotta itse merien kyntäjä ja sarkajakojen sauoja

miksi ei sanoisi:

"Heretkääte, heittäkääte

Paremmille laulajoille,

Taitawammille runoille,

Kaikki käypi karwoilleni,

Puhki korwani puhuwi,

Läpi pääni läylentäwi,

Wiepi wiikoksi iloni."

Tosiaan on Suomen Runossa samati kun muienki kielten omat waatimukset

nouateltawat ja jos Runon teentä kuitenki Suomessa helpommasti käypi,

niin kiittäkääme siitä kielen somaisuutta, waan elkääme sentähen

näitä waatimuksia unohtako.

Waikka itte runotyössä kehno ja sentähen sihen harwoin puuttuwaki

olen kuitenki aikaa myöten toisten tekoja lukeissani ainaki

ajatellut, mikä ollee syynä, että toinen niistä on kaunis, toinen

korwille waikia kuulla. Perustusta miettiessä olen malttanut että

eillisissä on seurattu Runon waatimuksia, jälkimmäisiä näitä wastoin

laaittuna. Tässä waan puhumma niistä waatimuksista, jotka koskewat

itte sanain sopimiseen, ei mitä ainetten kertomisesta eli muusta

Runo-oppiin kuuluwasta olisi sanottawa. Näitä Runowaatimuksia

yksitellen muistokseni kirjotettua, on siitä jo kaswanut aika

tukku kirjotusta, josta nyt tahon ottaa, mitä tähän esipuheesen

luulen sopiwan ja mahtuwan. Jos ne ei ollekkana jokaista mieleen,

niin muistakaame että eripaikoilla saattaa olla eriwaatimuksensa

Runostaki, waan minä olen seurannut, mitä täällä ja rajan yli

Wenäjän puolla Runosta waaitaan. Elkään waan kukaan luulko minun

tätä seuraawata kellenkänä opiksi kirjottawan. Se ei ole mielessäni,

eikä runoja opilla tehäkkänä, ettei luonto niitä saattaisi paremmin.

"_Luonto laulajan tekewi, Itse into ilmottawi, Runojallen rohkialle,

Mitä lauluhun latowi_." Hywä jos waan saisin osotetuksi minkälaisia

runoja meiän puolella hywinä pietään.

Ennen muita tulisi nyt selwitettäwäksi mitä pitkällä eli lyhyellä

tawutten arwolla ymmärrämme. Itsekukin malttaa helposti, että a

on pitempi jos sanomme _waara_, kun _wara_; i pitempi sanassa

_siima_ kun _sima_; o pitempi sanoessa _meni taloon_ kun _möi

talon_; ä pitempi jos sanomma _näitkö emäntää_ kun _näkikö emäntä_.

Niitä tawuita, joissa äänike sillä lailla on pitempi, nimitämmä

_pitkäarwosiksi_, jota myöten sanoissa _waara, siima_, ensimmäinen

tawut on pitkäarwonen, sanassa _taloon_ toinen ja sanassa _emäntää_

kolmas. Samati on missä tahansa sanassa tawut, jota nyt on tapana

kahella äänikkeellä perätysten kirjottaa, paitsi jos jälkimmäinen

ollee i, pitkäarwonen e.m. 1:nen sanoissa _maata, pöytä, auttawa,

riennä, joutawa_, 2:nen sanoissa _lupaawa, rekeen, kurieri, rukiita,

sanoo_, 3:as sanoissa _sotikaa, sanokoon, käwelee, käsiään_, 4:jäs

sanoissa _käwelemään, hajotetaan_ j.n.e.

Mutta ilmanki kahta äänikettä maltamma, että ensitawut sanassa

_sakko_ on pitempi kun sanassa _sako_; samati sanoissa: _matto,

mato; mutta, muta; kyllä, kylä_ j.n.e. 2:nen tawut sanoissa

_sakossa, sopalla_, pitempi kun _sakosa, sopala_; samati sanoissa

_ranta, welka, pirta, koski_ 1:nen, sanoissa _emäntä, alotti,

lepistö, kowempi, kätensä_ 2:nen, _Amerikka, lihawaksi, warawampi_

j.n.e. 3:mas tawut lyhyitä pitemmät. Näitä tawuita nimitämmä

_pitkäsiasiksi_, sillä niissä ääniket ei itsestänsä pitkä on waan

pitkä nykysessä siassaan. Pitkäsianen on siis se tawut, jossa yhtä

äänikettä seuraa wähintäin kaksi äännettäwätä eli i yhen äänikkeen

kera, e.m. 1:nen sanoissa _wanha, selkä, virka, tukka, paita, walta_,

2:nen sanoissa _wäestö, wetäisi, kurikka, nawetta, olento, kumarsi_,

3:as sanoissa _opetella, tapaelma, wetäwäinen, lewititkö_ j.n.e.

Samalla tawalla erityisten sanain yhteen saaessa e.m. _jos weät, olin

minä_, joissa o sanassa _jos_, i sanassa _olin_ owat pitkäsiasiksi

luettawat. Wasta tahomma siitäki puhua, miten moniahat pitkäsiasista

tawuista taitaan lyhyiksi käyteltää.

_Lyhytarwosiksi_ nimitämmä kaikkia tawuita, jotka eillistä

mukaan eiwät ole pitkäarwosia, eikä pitkäsiasia, e.m. _kala,

matala, murehia, hewosiasi, wetelemiäni_, jotka owat sanoja waan

lyhytarwosilla tawuilla.

Nyt ennen kun taiamma tutkia mitkä pitkäsiasista tawuista taitaan

runossa lyhyiksi luettaa, tulee peräti toinen asia katseltawaksi,

nimittäin tawutten korko. Ääntäissä korotamme muutamia tawuita

sanassa, toisia emme korota. Jos seuraawaisissa sanoissa merkitsemmä

korotetuita tawuita, niin owat näin: _sána, málttawá, héwosélla,

wételemä'llä, kä'yskentélewä'inen, pólttelewáinen_ j.n.e.

Jokaisessa sanassa korotetaan ensitawut ja usiammissa kolmas, wiies

j.n.e. eli joka toinen tawut alusta alkain, joka kuitenkana ei

kaikissa ole tapaus, koska muutamissa 4:jäs, 6:es j.n.e. korotetaan.

Waan lienee korottamisella wähän eripaikoissa erotustaki, sillä

waikia on muuten ymmärtää, kuinka moniahan niin jäykästi asiata

wastoin päättäisiwät aina waan 1:sen, 3:nen ja 5:nen tulewan

korotetuksi, waikka niin korwin kuultawasti wähintäi meiän Suomessa

monessa sanassa 1:stä, 4:ttä ja 6:tta korotetaan, e.m. sanassa

arwelewaisemmasti, jota jos korottaisit _árwelewáisemmásti_, tulisi

se pian tuntemattomaksi. Olen myös luullut malttaneeni, korotuksen

liiatenki ensitawuissa Turun ja Hämeenki Suomessa olewan paljo

teräwämmän kun meiän, e.m. koska me sanoisimma: páljoko siítä sáit

héwosésta", sanowat he kun ikäs hakaten: "pálko (palk) siít héwosest

sáit", eli meillä: "mónellénko miéhellen tä´stä työ'tä ólisi",

heillä: "mónelko miéhel tä'st työ't óls", meillä: "páremmán émännä'n

tálo hä'nestä' sái", siellä: "párem'an émänän tálo hä'nest sái."

Jonka äsken heitimmä puheen pitkäsiasista tawuista, taiamma nyt

uuelleen tutkinnon alaseksi ottaa: korotetuista tawuissa pietään

pitkäsiasia pitkäarwosten werosna e.m. _ihmisellä, sallittawainen_,

joita jos pitkiä merkitsemmä wetämällä -, lyhyitä wempelellä ~,

tulisi merkittäwäksi

- ~ - ~ - ~ - ~

ihmisellä, sallittawainen.

Korottomassa tawuessa owat pitkäsiaset lyhyen jälessä pitkät, e.m.

~ - ~ ~ ~ - ~ ~ - ~- ~

emäntä, erotetuksi, isäntiänsä,

pitkän jälestä epäarwoset s.o. pitkiksi eli lyhyiksi luettawat e.m.

- - ~ - ~ ~ - - ~ - ~ ~

soitolla eli soitolla, sorranta eli sorranta,

~ ~ - - ~ ~ - ~ ~

warawammalla eli warawammalla j.n.e.

Ja nyt äsken nähtyämme mitä pitkällä, mitä lyhyellä tawut-arwolla

ymmärrämme, taiamma antauta kattelemaan, kuinka erityiset sanat näien

arwoinsa wuoksi owat montaki laatua ja nimitellä niitä, kun seuraa,

nelitawuisia jonkun otuksen lailla ja'aten eli werraten päähän,

niskaan, selkään ja häntään, niin että 1:nen tawut werrataan pääksi,

2:nen niskaksi, 3:mas seläksi ja 4:jäs hännäksi.

Ykstawuisia.

Lyhyt -- jo, se, ne, ka, en, et, jos, nyt, ku, mi, ken, j.n.e.

Pitkä -- maa, tie, pää, suo, sai, syyt, toit, mie, j.n.e.

Kakstawuisia.

Kakslyhyt -- sana, kylä, meni, otit, kalan, wähä, wene.

Lyhytpitkä -- wetää, tulee, weneen, sanoo, pataa, taloon.

Pitkälyhyt -- suoli, maata, ranta, toimi, kyllä, äyräs.

Kakspitkä -- kantaa, luottaa, kirween, pirttiin, altaan.

Kolmitawuisia.

Kolmilyhyt -- matala, wesiä, käweli, ihana, minua, ahawa.

Alkupitkä -- kantele, rintawa, polttanut, kultana.

Keskipitkä -- weneellä, lupaawa, sanoilla, käteensä.

Loppupitkä -- wetäköön, sanokaa, käsiään, menemään.

Alkulyhyt -- mureessaan, lupaawaa, weneisiin, tapaamaan.

Keskilyhyt -- kantakoon, auttakaa, werkkojaan, rantamaa.

Loppulyhyt -- keihäällä, ottoote, hakkaawa, seipäättä.

Kolipitkä -- kirweessään, keträäwää, nakkaamaan, leikkuullaan.

Nelitawuisia.

Nelilyhyt -- wetelete, tulewana, wenosia, käwelewä, ihoawa.

Päisewä -- polttelewa, kantawana, poikinesi, heinäaho.

Niskawa -- lupaawana, weneitäni, erotteli, mureessani

Selkäwä -- tulewaksi, matalalla, sopineeksi, wesimatka.

Häntäwä -- lewitetään, menewänään, elelewää, petäjäsuo.

Etewä -- kirweitäsi, tarpeessasi, hakkaawana, seiwäspino.

Keskewä -- mureessamme, lupaawalla, wakuuttansa, sanottiinpa.

Takawa -- menemällään, sanomaankaan, warotelkaa, tulewakseen.

Äärewä -- käyttelemään, matkaelee, kantelemaa, kirwehiään.

Nousewa -- weneelläkään, lupaawanaan, keräilewää, potakkamaa.

Laskewa -- waiwasella, auttakaate, werkkojansa, kartanoonsa.

Lyhytpää -- lupaamallaan, wenettäänkään, keräilmissään.

Lyhytniska -- akkunaakaan, laulaessaan, matkaelkaa, keträelmää.

Lyhytselkä -- hakkaawinaan, kirweensäkään, muistelmiaan.

Lyhythäntä -- leikkaamalla, heihäälläänki, luonnokkaampi.

Nelipitkä -- arwaamallaan, suuruuttaankaan, seiwästelmään.

Wiisi- ja usiampitawuisia eilliseen emme pannekkana, sillä niistä

waan suotta olisi erityönsä, koska niitä ainaki sopii korkoja myöten

jaella kahteen eli usiampaan osaan, jotka sitte käytetään kaks- eli

kolmitawuisten mukaan. Jopa nelitawuisiaki sillä tawalla saattais

kahtia panna.

Otetaanpas nyt työksi katsella, miten näitä sanoja taitaan runoon

suunnitella; jos lienee yksi millä tawalla niitä siihen pannet. Waan

sitä ennen täytyy saaha runon osista ja niihin koskemista selwä.

Runo laulussa jakaupi tawallisesti wiiteenki osaan e.m. _hywin soitti

hauin hammas_, josta kolme eillimmäistä sanaa tekewät itsekukin

yhen osan ja 4:jäs halkastuna 4:nen ja 5:nen; | Hywin | soitti |

hauin | ham- | mas|. Paremmaksi näyttää kuitenki waan 4:jään osaan

runoa lukea ja niin owat entisetki runo-opin kirjottajat tehneet.

Muutamissa paikossa, joilla on erinuottinsa runoilla, se niin

laulaessaki jakaupi ja lukemalla saapi se ainaki 4:osaseksi. Sitä

wastoin runoa taas paikoin lauletaan 6:teenki osaan e.m. |Käkö-|nen

|ku-|kahte-|le-|wi|, ettei sitä warsin sowikkana laulua myöten

ositella. Kuin sanoimmaki, ositamma runoa 4:ksi ja senlaisia on

runossa: _sana wieä, toinen tuoa_, joka erityinen sana yksi, waan

runosta: _sano lieto Lemminkäinen_, tekewät kaksi eillimäistä sanaa

kumpanenki yhen ja jälkimmäinen yksin 2 osaa. Runossa: _itki impyen

hiwukset_, tekee 1:nen sana yhen, 2:nen ja 3:mas yhteensä 3 osaa,

ja runossa: _en tunne tätä tupoa_, ei tee yksikään erityinen sana

täyttä osaa, waan osat saahaan murtamalla toisesta sanasta toisen

täytteeksi, niin että 1:nen on _en tun-_, 2:nen _ne tä-_, 3:mas _tä

tu-_, 4:jäs _poa_.

Koska näistä osista wielä itsekustaki on enemmänki puhetta, niin

olisi ehkä hyöwyksi niille myös itsekullenki saaha omat nimensä,

sillä paha on nimetöntä mainita. Semme saammeki ja helposti jos

samati kun nelitawuisissa sanoissa eritawuita, tässä eriosia

nimitämmä 1:stä _pääksi_, 2:sta _niskaksi_: 3:tta _seläksi_, 4:ttä

_hännäksi_. Sitä myöten on seuraawissa runoissa:

Pää Niska Selkä Häntä

Yöllä synty Wäinä- möinen

Päiwäl- lä me- ni pa- jahan;

Tako- a ta- putte- lewi,

Lyöä lynnä- hytte- lewi,

Tako olki- sen o- rihin,

Herne- warti- sen he- wosen.

Murtamisesta mainitsimma jo äskenki ja saamma nyt paremmin

selwittää, mitä sillä ymmärrämmä. -- Joka runon osa on kaksitawuinen

(kolmetawuisista wasta), eillisen niistä nimitämme _iskuksi_,

jälkimmäisen _laskuksi_. Jos nyt missä osassa tahansa sana loppuu

iskussa ja lasku alottaa toisen, niin sanomma sitä osaa _murretuksi_

ja senlaista sanain yhteensaamista _murroksi_. Sitä myöten on runossa

1. Ompi saarel- la si- oa

2. Jos we- ät sa- an we- nettä

3. Tuhat purtta puuja- elet

1:sestä selkä, 2:sessa pää, niska ja selkä murretut, waan 3:mas on

murroton.

Parahimmat runojat pitäwät senlaista murrelmata niin kauniina

runossa, että wähintäki kaksi kolmesta tawataan murrettuna; sitä

wastoin on murroton runo, jossa korko ja isku sopiwat yhteen

tawuehen, wähemmin kaunis, lyhyttawuisissa tuskin sallittawakaan.

Murrelmassa katsotaan kuitenki ettei tawutten arwoa niin sorreta,

että yhessä osassa iskuun tulisi lyhyt, laskuun pitkä tawut. Molemmat

lyhyenä kelpaawat kyllä. Nähään sitä wälistä murrelman somuuen tähen

kyllä niinki runoa laaituksi, että isku on lyhyt ja lasku pitkä,

päässä eli niskassa, ja se ei haittaakkana, jos se waan harwoin

tapahtuu liiatenki jos lasku ei ole arwostaan waan siassaan pitkä.

Esimerkkiä näihin taisimma kyllä mistä tahansa runoista. _En ole

iso iältä_ on kaunis runo näin 3:ssa osassa murrettuna, waan jos

sanoisit yhellä murroksella: _en iältä iso ole_, niin tulisi se

kelpaamattomaksi; samati _jo kumu kujasta kuulu_ kaunis, _kujasta jo

kumu kuulu_ kehno; _jo minua nokat noitu_ ja _jo noiat minua noitu_

somaat, _jopa mua noiat noitu_ kehnompi. _Wene näky, weli tuli_ olisi

peräti kelpaamaton, sillä siinä on joka osan iskussa lyhyet tawuet

ja runo murroton; toisella kannalla on runo _ei weä wäheäkänä eli

emeä eriwenehen_, sillä waikka lyhyttawuisilla iskuilla neki, owat

ne murretut. Murrosta, kun sanoinki, on niin kaunistawana pietty,

että sitä toisinaan rakastetaan, jos kohta sen kautta isku tulee

lyhyeksiki ja lasku pitkäksi e.m. _jo päiwänä kolmantena_ sanotaan

ennemmin kun _päiwänä jo kolmantena_, eli _päiwänäpä kolmantena; suot

kylwi, kanerwat kaswo, ei ollut isoni syytä_, ennemmin kun _kylwi

suot, kanerwat kaswo, isoni ei ollut syytä_, waikka jälkimmäisellä

tawalla osat arwonsa wuoksi olisiwatki paremmat. Mitä siis pitäis

ajatteleman niistä, jotka waan kiittäwät hywiksi senlaisia

murrottomia runoja kun e.m. _waka wanha Wäinämöinen, otti soiton

sormillensa_, ja wielä senlaisiaki (peräti kelpaamattomia) kun _panee

aitaa kaiken päiwän_.

Taulu I.

Sana Murrotonna Murrettuna Lewittämällä

I II III IV I II III IV

Lyhyt iskuun 1 1 1 + 0 0 0 0 0

laskuun 1 1 1 * 0 0 0 0 0

Pitkä iskuun 1 1 1 * 0 0 0 0 +

laskuun * * + 0 0 0 0 0 +

Kakslyhyt 1 * * + 1 1 * 0 0

Lyhytpitkä + + 0 0 1 1 * 0 1

Pitkälyhyt 1 1 1 1 1 * 0 0 0

Kakspitkä + + + 0 1 * 0 0 1

Kolmilyhyt 1 * + 0 1 1 1 0 0

Alkupitkä 1 1 + 0 1 + 0 0 0

Keskipitkä * * 0 0 1 1 1 0 0

Loppupitkä 1 * + 0 0 0 0 0 1

Alkulyhyt * * + 0 + + 0 0 1

Keskilyhyt 1 1 * 0 0 0 0 0 1

Loppulyhyt * * 0 0 1 * 0 0 1

Kolmipitkä * * + 0 + 0 0 0 1

Nelilyhyt 1 * + 0 1 + 0 0 0

Päisewä 1 + 1 0 1 0 0 0 0

Niskawa * + * 0 1 + 0 0 1

Selkäwä 1 * * 0 0 0 0 0 1

Häntäwä + 0 0 0 1 * 0 0 1

Etewä + + + 0 1 0 0 0 1

Keskewä * + * 0 + 0 0 0 1

Takawa + + 0 0 0 0 0 0 1

Äärewä + 0 0 0 1 0 0 0 1

Nousewa 0 0 0 0 1 * 0 0 1

Laskewa 1 * 1 0 0 0 0 0 *

Lyhytpää + 0 0 0 + 0 0 0 1

Lyhytniska + 0 0 0 0 0 0 0 1

Lyhytselkä 0 0 0 0 1 * 0 0 1

Lyhythäntä * + + 0 + 0 0 0 *

Nelipitkä + 0 0 0 + 0 0 0 1

Seuraawa osotelma [katso Taulu I.] näyttää, miten erilaatusia

sanoja taitaan runoon sowittaa. Usiampi kun nelitawuisia sihen

emme weäkkänä, sillä, kun jo wirkomma, ne korkoja myöten kahteen

eli usiampaan osaan jaettuna käytetään, kun olisi joka osa

erisanana. Emmekä myös ole pitkäsiasia waan pitkäarwosia tawuita

tähän esimerkiksi walinneet, sillä se runolle ei olisi pahaksi,

jos pitkäsiasiaki pitkäarwosten mukaan käytettäisi, paitsi mitä

näien lewittämisestä puhutaan, joka pitkäsiasissa ei woi tapahtua.

Merkeillä 1, *, + ja 0 osottaisimma, ensimmäisellä, että sana

siinä siassa on somas; toisella että sana niinki, jos harwemmin,

käytetään; kolmannella että sana sillä paikalla, jos muutamilta niin

käytettynäki, on sopimaton, ja neljännellä, että sana niin ei taia

eli piä käytettää. I. II. III. IV. merkitsewät runon osia, päätä,

niskaa, selkää ja häntää. Lewittämäksi mainitsemme sitä, koska

yhessä pitkäarwosessa tawuessa molemmat äänikkeet siltään eli toisen

muuttamalla tehään eritawueksi. Sillä tawalla saahaan sanoista:

_rantaa, lupaawa, arwelee, weneellä, päiwää_, sanat _rantoa, lupoawa,

arwelewi (arwelepi), wenehellä, päiweä_.

Lewitettynä sana käytetään niin monitawuisena kun se siltä saapi e.m.

_tulewi_ lewitetty sanasta _tulee_ kolmilyhyenä, _lupoawata_ sanasta

_lupaawaa_ wiisilyhyenä j.n.e. Päätawut lewitetään aiwan harwassa,

waan sitä useimmin lewitetään muut tawuet runojoilta estämiseksi

ettei laskut tulisi pitkäksi.

Jos nyt tahomma tarkemmin runoja tutkia, joissa kukin osa on

pitkälyhyt taikka kakslyhyt (lyhytpitkistä ja kakspitkistä osista

wasta puhetta); niin näämmä niitä seuraawan osotelman mukaan saawan

16 erilaatua, joille myös helposti, jos pitkälyhyitä osia pitkänä,

kakslyhyitä lyhyenä piämmä, saamma seuraawat erityiset nimityksensä.

[Katso Taulu II.]

Wieläpä niitä on senkilaisia runoja, joissa ensimmäinen eli (ehkä

harwoin ja kehnosti) molemmat ensimmäiset osat owat kakspitkiä eli

lyhytpitkiä e.m. _Jäi neiet syliämättä, En tieä Ahin kotia, Jo tunsi

tuhon tulewan, (Raukka jo rannalta huusi ja Wesiä wuoattelemma

kehnoja)_. Niillä emme kuitenkana ole tahtoneet eillistä runolukua

enentää, koska ne, jos sallittawatki, taitaan pitkinä osina pitää.

Taulu II.

Runoja Osien arwoja Esimerkkiä

I II III IV

Nelipitkä - ~ - ~ - ~ - ~ Suon selällä, maan nawalla.

Lyhytpää ~ ~ - ~ - ~ - ~ Meri köyhä, maa pohatta.

Lyhytniska ~ ~ - ~ - ~ - ~ Kun käki kukahteleksen.

Lyhytselkä - ~ - ~ ~ ~ - ~ Niin kohin kotia käännys.

Lyhythäntä - ~ - ~ - ~ ~ ~ Nosti puuhun purjehia.

Nousewa ~ ~ - ~ ~ ~ - ~ Tuli työ, satu tapahtu.

Laskewa - ~ ~ ~ - ~ ~ ~ Laulaja olettelisin.

Takawa ~ ~ ~ ~ - ~ - ~ Jo kumu kujasta kuulu.

Etewä - ~ - ~ ~ ~ ~ ~ Walwon yön eli makoan.

Äärewä - ~ ~ ~ ~ ~ - ~ Niin minä miniä raukka.

Keskewä ~ ~ - ~ - ~ ~ ~ Pah' on olla paimenena.

Häntäwä ~ ~ ~ ~ ~ ~ - ~ Wetelä wesi waraksi.

Selkäwä ~ ~ ~ ~ - ~ ~ ~ Ajoa tomuttelewi.

Niskawa ~ ~ - ~ ~ ~ ~ ~ Hywä hylkehen eleä.

Päisewä - ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ Mies minä wähäwäkinen.

Nelilyhyt ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ Werewä wetelemähän.

Waan tulkitaanpa nyt waan näitä 16:taki runolaalua; kuinka monella

sowulla eikö niihin ole sanoja saatu. Emme nyt kehtaa lyhyistä

yksitawuisista, emmekä usiampi kun kuusitawuisista puhuakkana, waan

ainoastaan pitkistä ykstawuisista ja siitä aina kuusitawuisihin.

Lyhyet ykstawuiset taitaan (paitsi runon alussa, jossa ne ajawat

pitkän asian) yhistettää eilliseen sanaan, joka siitä tulee

yhtä tawutta pitemmäksi, e.m. runossa: _Mie ja sie_ ja _hän ja

muutki_ taitaan _mie ja_ luettaa pitkälyhyeksi; samati _sie ja,

hän ja_. Sillä tawalla muuttuu runo, sillään seitsensananen, waan

nelisanaseksi. Runossa: _Sano mennehen jo miehet, Laulanen ma,

taitanen ma_, luetaan eillisessä sanat _mennehen jo_ kun olisiwat

yksi laskewa ja jälkimmäisessä _laulanen ma, taitanen ma_, kumpasetki

laskewaksi sanaksi. Niin luemma myös pitkiä ykstawuisia laskussa

yhteen eillisen kanssa e.m. runossa: _ei saa maata matkamiesi, ei

saa_ kun kakspitkä sana.

Seitsen- ja usiampitawuiset sanat, kielessämmeki harwat, runoa eiwät

warsin kaunista, waan jos niitä sihen jollon otettaisi, taitaan ne

korkoja myöten jaettaa usiampaan osaan ja joka osa piettää erisanan

werosna.

Niin meiän nyt ei tarwitsekkana tutkia muita kun kaksi-, kolmi-

ja nelisanasia runoja, waan ompi niitäki 25:llä erilaaulla runoon

rakettu. Jos olisimma eritellen kaikkia ykstawuisia lukeneet,

niin olis näitä runolaatuja tullut 46 ja kaheksatawuisista saisi

yksi päälliseksi. Otamma nyt e.m. nelipitkän runon erilaatusia

sanarakennuksia katseltawaksi.

/p

Nelisanasia.

1. Wielä kerran kellot soisi.

2. Tuo wenettä Tuonen tytti.

3. Sen tytöt kaluksi katso.

4. Jos weät saan wenettä.

5. Mistä sie sisälle pääsit.

6. Monta maassa, maa monessa.

7. Sillä mies meret waelsi.

8. Suo järähti, maa tärähti.

Kolmisanasia.

9. Otti soiton sormillensa.

10. Monta mailmassa muuta.

11. Lemminkäinen lieto poika.

12. Joutu Tuonelan joelle.

13. Syöjätär wesillä souti.

14. Wäinölän wenet wäsähty.

15. Jos wähän walehtelinki.

16. Sai sanalliseksi neiti.

17. Tuuli puut hawuttomaksi.

18. Tuo olutta tuoppisella.

19. Ei murettakaan minusta.

20. Lustuloista mies lujempi.

Kaksisanasia.

21. Kaupunnissa kaswatettu.

22. Waiwanen walittamassa.

23. Toiwotelkohot toella.

24. Tullut tuntemattomaksi.

25. Muistutellessamme muita.

p/

Jos näistä 10, 16 ja 25 kyllä ei olekkana hywiä runoja, waan

muutettawat jotta kuuluwat 9:nen, 15:nen ja 24:nen mukaan: _Monta

muuta maalimassa, Sai neiti sanalliseksi, Muita muistutellessamme_,

niin jääpi nelipitkiä runoja kuitenki 22 lu'ulta jälelle. Lyhytpäitä,

lyhytniska- j.n.e. runoja löytyy seuraawan Osotelman mukaan [katso

Taulu III.], jossa merkeillä 1. *. +. 0. on sama ymmärrys kun niillä

oli ennenki.

Taulu III.

L L L L

N y y y y N

e h h h h e

l P N S H K L N y y y y l

i ä i e ä e Ä T a o t t t t i

Tawuit- l i s l h s ä E a s u h s n y p

ten y s k k t k r t k k s ä e i t i

ja h e a ä ä e e e a e e n l s p t

sanain y w w w w w w w w w w t k k ä k

N:o luku t ä a ä ä ä ä ä a a a ä ä a ä ä