1
Harva ihminen lienee tuntenut kesyttömän eläimen. En tarkoita
satunnaista tapaamista enkä häkissä pitämistä, vaan pitkäaikaista
tuttavuutta eläimen ollessa vapaana, sen elintapojen ja vaiheiden
tuntemista. Tämä onkin useimmiten vaikeata, sillä eläimet ovat niin
samanlaisia, ettei niitä saata erottaa toisistaan. Toinen varis on
niin toisen näköinen, ettei kerran sen tavattuaan saata seuraavalla
kerralla olla varma, onko se todella sama. Mutta silloin tällöin tapaa
eläimen, joka on kumppaneitaan voimakkaampi tai älykkäämpi ja kohoaa
niiden johtajaksi. Tällaisesta eläinyksilöstä voi käyttää sanaa nero.
Jos se samalla on muita kookkaampi tai jos siinä on jokin merkki,
josta ihmiset saattavat sen tuntea, se tulee ennen pitkää seudullaan
kuuluisaksi. Villin eläimen elämä saattaa olla paljon kiinnostavampaa
ja vaiheikkaampaa kuin monen ihmisen.
Tämmöisiä eläimiä tunnetaan lukuisia. Niihin kuului Courtant,
tynkähäntäinen susi, joka kymmenen vuoden ajan piti koko Pariisin
kaupunkia kauhun vallassa neljännentoista vuosisadan alkupuolella;
samoin Clubfoot, ontuva harmaakarhu, joka eli San Joaquinin laaksossa
Kaliforniassa ja saavutti siellä pelottavan maineen. Samaan luokkaan on
luettava Lobo, Uuden Meksikon kuningassusi, joka viiden vuoden aikana
tappoi lehmän päivässä, sekä Seonee, pantteri, joka parissa vuodessa
surmasi lähes kolmesataa ihmistä. Näihin kuuluu myös Hopeatäplä, jonka
tarinaa käyn kertomaan.
Hopeatäplä oli vanha ja viisas varis; nimensä se oli saanut
metallinhohtoisesta, hopearahaa muistuttavasta täplästä, joka sillä
oli oikealla puolella silmän ja nokan välissä. Tästä saatoin erottaa
sen muista variksista ja yhdistää ne sen vaiheiden osat, jotka tulivat
tietooni.
Varikset ovat, kuten kai jokainen tietää, linnuista älykkäimpiä.
"Viisas kuin vanha varis" ei ole syyttä tullut sananparreksi.
Varikset tuntevat järjestäytymisen arvon ja ovat kuriin tottuneita
kuin sotamiehet -- vieläpä tottuneempia kuin nämä, sillä varikset
ovat alituiseen palveluksessa, aina sotajalalla ja aina riippuvaisia
toisistaan. Niiden päälliköt eivät ole ainoastaan parven vanhimpia ja
viisaimpia, vaan myös voimakkaimpia ja urhoollisimpia, sillä niiden
täytyy milloin tahansa kyetä mieskohtaisella voimallaan kukistamaan
epäjärjestyksiä ja kapinoita. Päälliköillä on apunaan alipäälliköt.
Tavallisina sotamiehinä ovat poikaset ja sellaiset varikset, joilla ei
ole erityisiä kykyjä.
Hopeatäplä johti suurta varisparvea, joka piti päämajaansa Kanadassa,
Castle Frank -nimisellä mäntymetsää kasvavalla mäellä Toronton
kaupungin koillispuolella. Tähän parveen kuului pari sataa varista,
eikä se, kumma kyllä, kasvanut milloinkaan sen suuremmaksi. Leutoina
vuosina se talvehti Niagaran virran tienoilla, mutta kylminä talvina
parvi muutti paljon etelämmäksi. Huhtikuun viimeisellä viikolla vanha
Hopeatäplä aina kokosi joukkonsa ja toi sen rohkeasti yli kuusikymmentä
viisi kilometriä leveän avoveden, joka on Toronton ja Niagaran välillä.
Mutta se ei välittänyt suorimmasta tiestä, vaan teki säännöllisesti
kaaren länteen pitäen näkyvissään Dundas-vuorien tutut ääriviivat,
kunnes itse männikköinen kotikumpu tuli näkyviin. Joka kevät se asettui
tähän metsikköön noin kuuden viikon ajaksi. Niiden aikana varikset
menivät aamuisin kolmena parvena ruoan hakuun. Yksi parvi lensi
kaakkoon päin Ashbridgen lahdelle, toinen pohjoiseen Don-joelle ja
kolmas, suurin parvi, luoteeseen erästä vuorensolaa pitkin. Viimeksi
mainittua johti Hopeatäplä itse; toisten parvien päällikköjä en
milloinkaan tullut tuntemaan.
Tyyninä aamuina varikset lensivät korkealla suoraan kohden
päämääräänsä. Mutta tuulisina päivinä parvi pysytteli lähellä
maata solan seinien suojassa. Ikkunoistani oli vapaa näköala tähän
vuorensolaan, ja niistä katsellessani tulin ensi kerran huomanneeksi
tämän varispäällikön. Tämä tapahtui vuonna 1885. Olin vasta tullut
paikkakunnalle, mutta eräs seudun entinen asukas tiesi kertoa, että tuo
vanha varis oli lennellyt vuorensolaa edestakaisin yli kahdenkymmenen
vuoden ajan. Aloin tarkastella läheltä varisten matkoja ja lopulta opin
sangen hyvin tuntemaan Hopeatäplän. Se piti yhä vanhan kulkutiensä,
vaikka solaan oli viime aikoina ahdettu taloja ja sen yli tehty
siltoja. Maaliskuussa ja huhtikuun alkupuolella sekä loppukesällä ja
syksyllä se kulki parvineen tuota tietä joka päivä edestakaisin. Sain
nähdä sen liikkeet ja kuulla sen komennushuudot. Monta kertaa näin
esimerkkejä varisten erinomaisesta älystä. Huomasin että niillä on
oma kielensä ja yhteiskunnallinen järjestys, joka monessa pääkohdassa
on ihmeteltävän samanlainen kuin ihmisten, vieläpä eräissä suhteissa
täydellisempikin.
Eräänä tuulisena päivänä seisoin korkealla sillalla, joka kulkee
solan ylitse. Silloin tuo vanha varis tuli lentäen pitkän ja laajalle
hajaantuneen parvensa etunenässä, menossa kotiin päin. Jo kilometrin
päästä saatoin erottaa sen tavan takaa toistuvan huudon: