1
Currumpaw on suunnaton karjanhoitoalue Uuden Meksikon pohjoisosassa.
Sen rehevillä laitumilla vilisee laumoittain lampaita ja sarvikarjaa.
Aaltoilevien ylänköjen välitse luikertelee syvissä laaksoissaan somia
puroja, jotka lopulta yhtyvät Currumpaw-virraksi. Tästä alue on saanut
nimensä. Ja kuningas, jonka hirmuvalta ulottui yli koko tämän laajan
tienoon, oli muuan harmaa susi.
Tätä sutta meksikolaiset nimittivät vanhaksi Loboksi; Lobo merkitsee
"kuningasta". Se oli sangen huomattavan susilauman mahtava johtaja,
ja sen lauma oli monta vuotta Currumpaw'n jokilaakson vitsauksena.
Kaikki paimenet ja karjatilalliset tunsivat sen hyvin, ja missä ikänä
se uskollisine seuralaisineen näyttäytyi, siellä eläimet valtasi
ääretön pelko ja niiden omistajat raivostuivat ja joutuivat epätoivoon.
Lobo oli muihin susiin verrattuna jättiläinen ja samalla erittäin
väkevä ja viekas. Kaikki osasivat erottaa sen äänen muiden susien
ulvonnasta. Jos tavallinen susi ulvoi vaikka puolen yötä karjanpaimenen
nuotion ympärillä, se ei herättänyt kuin ohimenevää huomiota, mutta
kun kuningassuden kumea ääni kantautui jokilaaksoon, se sai vartijan
levottomaksi, ja valppaudestaan huolimatta hänen oli tavallisesti
aamulla todettava, että hänen laumaansa taas oli tehty rohkea ja
onnistunut hyökkäys.
Lobon lauma ei ollut luvultaan suuri. En ole päässyt täysin selville,
mistä tämä johtui, sillä tavallisesti kun jokin susi pääsee
valta-asemaan kumppaniensa joukossa, se kokoaa ympärilleen lukuisia
seuralaisia. Ehkä sillä oli niitä niin monta kuin se halusi, tai
kenties sen raju luonne esti joukkoa kasvamasta. Joka tapauksessa
Lobolla oli hallitusaikansa loppupuolella ainoastaan viisi kumppania.
Mutta ne olivat kaikki kuuluisia susia ja useimmat tavallista
kookkaampia.
Etenkin yksi, lauman varajohtaja, oli harvinaisen suuri, vaikka ei
läheskään niin iso ja rohkea kuin itse kuningassusi. Pari muutakin
laumaan kuuluvaa sutta oli tullut erityisen mainituksi. Yksi näistä
oli kaunis valkea susi, jota meksikolaiset nimittivät Blancaksi; tätä
arveltiin naarassudeksi ja ehkä Lobon puolisoksi. Eräs toinen oli
kellertävä ja erittäin nopea. Kerrottiin, että se monesti oli pyytänyt
laumalle antiloopin.
Kaikki nämä sudet olivat siis seudun karjaväelle tuttuja. Ne nähtiin
usein, ja vielä useammin kuultiin niiden ääni. Ne elivät sangen
läheisessä suhteessa karjanpaimeniin, ja nämä olisivat erittäin
mielellään surmanneet ne. Kuka tahansa Currumpaw'n karjanomistaja
olisi kernaasti antanut monta härkää yhdenkin Lobon laumaan kuuluvan
suden päänahasta. Mutta sudet näyttivät olevan noiduttuja eivätkä
olleet millänsäkään tappamisyrityksistä. Ne pitivät pilkkanaan
metsästäjiä ja heidän myrkkyjänsä, ja ainakin viiden vuoden ajan ne
kantoivat Currumpaw'n karjanomistajilta veronaan lehmän päivää kohden,
kuten kerrotaan. Tämän arvion mukaan susilauma tappoi kaikkiaan yli
kaksituhatta arvokasta nautaa, sillä se valitsi aina saaliikseen
parhaan joukosta.
Ainakaan näiden susien suhteen ei siis ollenkaan pidä paikkaansa
se yleinen käsitys, että sudet aina olisivat nälkäisiä ja valmiita
syömään mitä tahansa. Nämä olivat päinvastoin aina kylläisiä ja ruoan
valinnassa erityisen vaateliaita. Ne eivät koskettaneetkaan itsestään
kuolleita eläimiä eivätkä sellaisia, jotka olivat olleet sairaita
tai myrkytettyjä, eivät edes huolineet mistään, mitä karjanpaimenet
olivat teurastaneet. Niiden jokapäiväisenä mieliruokana olivat vasta
tapetun hiehon parhaat palat. Vanhoista häristä tai lehmistä ne eivät
välittäneet. Ilmeisesti vasikan tai hevosen lihakaan ei maistunut
niistä hyvältä, vaikka ne joskus sattumalta veivät nuoren varsan
tai vasikan. Tiedettiin myös, etteivät ne pitäneet lampaan lihasta.
Siitä huolimatta ne usein huvikseen tappoivat lampaita. Yhtenä yönä
marraskuussa 1893 Blanca ja keltainen susi surmasivat kaksisataa
viisikymmentä lammasta, nähtävästi vain ratokseen, koska eivät syöneet
niistä palaakaan.
Näiden susien surmaamiseksi koetettiin joka vuosi uusia keinoja, mutta
ne elivät ja menestyivät yhä vainoojiensa kaikista ponnistuksista
huolimatta. Lobon päänahasta luvattiin suuri palkkio. Sen varalle
pantiin monenlaisia taitavasti asetettuja myrkkyjä, mutta se ei
milloinkaan erehtynyt syömään niitä. Vain yhtä se pelkäsi, nimittäin
pyssyä; ja kun se hyvin tiesi, että kaikilla seudun ihmisillä aina oli
ampuma-ase mukanaan, se ei milloinkaan käynyt ihmisen kimppuun eikä
laskenut tätä lähelleen. Lobon ja sen kumppanien mielestä pakeneminen
olikin viisainta aina, kun ne päiväsaikaan havaitsivat ihmisen,
olipa välimatka millainen tahansa. Monta kertaa niiden pelastuksena
oli se seikka, että Lobo ei antanut niiden syödä muuta kuin mitä ne
itse olivat tappaneet. Sitä paitsi niillä oli erittäin hieno vainu
huomaamaan ihmisen jälkiä tai myrkkyä, ja siten ne olivat turvassa
kaikilta vaaroilta.
Kerran muuan karjanpaimen kuuli Lobon tutun kutsuhuudon, ja
lähestyessään hiipien hän saikin nähdä, miten Currumpaw'n susilauma oli
piirittänyt muutamia nautoja eräässä vuorensolassa.
Lobo istui kummulla vähän erillään muista, ja nämä koettivat eristää
uhrikseen valitsemansa nuoren lehmän. Mutta lehmät seisoivat tiheässä
ryhmässä, päät ulospäin, ja torjuivat sarvillaan vihollisia luotaan.
Tähän rintamaan syntyi aukkoja vain silloin, kun jokin lehmä susien
kiivaasti hyökätessä pelästyi ja koetti peräytyä toisten taakse.
Ainoastaan näitä tilaisuuksia hyväkseen käyttäen susien onnistui
haavoittaa valitsemaansa lehmää, mutta tämä oli vielä täysin
taistelukuntoinen.
Nyt Lobo näytti vihdoin kyllästyvän tähän vitkallisuuteen. Se päästi
kumean karjunnan ja laukkasi lehmälaumaa kohti. Pelästyneinä lehmät
unohtivat puolustusasentonsa, ja Lobo oli paikalla niiden keskellä.
Lauma hajosi kuin räjähtävän pommin sirpaleet. Uhriksi valittu lehmäkin
pakeni, mutta ennen kuin se oli ehtinyt parinkymmenen metrin päähän,
susi oli jo sen kimpussa. Iskien hampaansa sen kurkkuun Lobo yhtäkkiä
ponnisti kaikin voimin taaksepäin ja paiskasi sen siten raskaasti
maahan. Heitto oli uskomattoman voimakas, sillä hieho lensi nurin
niskoin. Lobo itsekin teki kuperkeikan, mutta oli heti taas jaloillaan.
Sen kumppanit hyökkäsivät nyt lehmäparan kimppuun ja tappoivat sen
muutamassa hetkessä. Lobo ei sekaantunut tähän toimeen ollenkaan.
Tehtyään tuon aimo heittonsa se näytti tuumivan: -- No, miksette te
voineet tehdä sitä heti paikalla kuluttamatta niin paljon aikaa hukkaan?
Mies meni nyt huutaen paikalle, ja sudet pakenivat tapansa mukaan.
Miehellä oli mukanaan strykniiniä, ja hän pani sitä sukkelasti kolmeen
kohtaan lehmän jätteisiin. Sitten hän lähti pois; hän tiesi, että sudet
palaisivat aterioimaan, koska olivat itse tappaneet eläimen. Mutta
tullessaan seuraavana aamuna paikalle odottaen arvokasta saalista hän
huomasi, että sudet kyllä olivat syöneet hiehon, mutta erottaneet
varovasti pois kaikki myrkytetyt kohdat ja heittäneet ne syrjään.
Tämä tavaton susi herätti pelkoa yhä laajemmassa karjanomistajain
piirissä. Vuosi vuodelta sen päästä luvattiin yhä suurempi palkkio,
kunnes se lopulta oli tuhat dollaria -- varmaan suurin tapporaha, mitä
sudesta milloinkaan on tarjottu; moni kelpo mies on murhattu vähemmästä.
Luvatun palkkion houkuttelemana tuli eräänä päivänä myös
muuan texasilainen metsästäjä nimeltä Tannerey ratsastaen
Currumpaw'n jokilaaksoa ylöspäin. Hänellä oli mitä täydellisimmät
sudenpyyntivälineet, mitä mainioimmat pyssyt ja hevoset ja kokonainen
lauma jättimäisiä koiria. Panhandlen aroilla hän oli koirineen tappanut
monta sutta ja oli nytkin aivan varma, että muutaman päivän perästä
Lobon päänahka riippuisi hänen satulankaarestaan!
Hän ryhtyi ajoon eräänä kauniina kesäaamuna, ja pian kuultiin noiden
suurten koirien haukkuvan vimmatusti. Ne olivat päässeet saaliinsa
jäljille. Currumpaw'n harmaja lauma tulikin kohta näkyviin, eikä
välimatka ollut täyttä kolmea kilometriä. Ajo kävi nyt hurjaksi. Osan
koirista piti vain pysyttää susia alallaan, kunnes metsästäjä ehtisi
paikalle ampumaan ne. Tämä oli useimmiten helppoa Texasin aukeilla
aroilla, mutta täällä olikin maasto toisenlaista.
Nyt saatiin nähdä, miten hyvin Lobo oli valinnut asuinpaikkansa.
Currumpaw'n ja sen lisäjokien kalliorinteiset laaksot jakavat täällä
preerian moneen lohkoon. Sudet menivät suoraa päätä lähimpään
jokilaaksoon, ja päästyään sen toiselle puolelle ne olivat turvassa
ratsumiehiltä. Sitten ne hajaantuivat saaden samalla koirat
hajaantumaan, ja kun ne pitkän matkan päässä taas yhtyivät, kaikki
koirat eivät olleetkaan enää pysyneet jäljillä. Sudet eivät enää
olleet vähemmistönä; ne uskalsivat nyt käydä vainoojiensa kimppuun, ja
jokainen niistä sai surmansa tai haavoittui.
Kun Tannerey sinä iltana kutsui koiriaan, niitä tuli ainoastaan kuusi,
ja niistäkin kaksi pahasti raadeltuina.
Metsästäjä teki vielä pari yritystä, mutta ne molemmat onnistuivat
yhtä huonosti kuin ensimmäinen, ja viimeisellä kerralla hänen
paras hevosensa sai surmansa pudotessaan erääseen rotkoon. Silloin
hän kyllästyi koko ajoon ja palasi Texasiin. Lobo jäi seudun
hirmuvaltiaaksi.
Seuraavana vuonna saapui pari muuta metsästäjää, jotka olivat
päättäneet ansaita luvatun tapporahan. Kumpikin luuli voivansa
surmata tämän pelätyn suden: toinen, nimeltään Joe Calone, eräällä
vastakeksityllä myrkyllä, joka oli asetettava aivan uudella tavalla;
toinen, muuan Kanadan ranskalainen, taas aikoi käyttää myrkkyä ynnä
sen lisäksi tiettyjä taikoja ja noitatemppuja, sillä hän uskoi täysin
tosissaan, että Lobo oli "loupgarou", ihminen suden hahmossa, jota ei
voinut tappaa tavallisilla keinoilla. Mutta viekkaasti asetetut myrkyt
ja noitatemput olivat kaikki yhtä tehottomia tämän harmaan hirviön
suhteen. Se teki jokaviikkoiset kiertomatkansa ja söi päivittäin
juhla-ateriansa kuten ennenkin. Muutamia viikkoja myrkynasettajat
koettivat parastaan, mutta huomasivat sitten vaivannäkönsä turhaksi ja
siirtyivät muuanne metsästämään.
Keväällä 1893, tuon epäonnistuneen pyyntiyrityksen jälkeen, Joe
Calone sai kokea jotain hyvin nöyryyttävää. Lobo näytti tahtovan
osoittaa, ettei se ottanut vastustajiaan vakavalta kannalta ja että
sen itseluottamus oli rajaton. Calonen tilus oli erään Currumpaw'n
pikku lisäjoen kauniissa laaksossa, ja juuri tämän rotkon louhikkoihin,
tuskin kilometrin päähän talosta, Lobo puolisoineen oli sinä keväänä
tehnyt pesänsä. Siellä ne kasvattivat poikasensa ja elelivät kaiken
kesää, tappoivat minkä ennättivät Joen karjaa, lampaita ja koiria,
mutta ilkkuivat hänen myrkyilleen ja pyydyksilleen. Kallioiden
onkaloissa niillä oli turvalliset piilopaikkansa.
Joe kokeili turhaan jos minkinlaisia keinoja; milloin hän yritti
savustaa ne ulos luolistaan, milloin surmata ne dynamiitilla. Aina ne
pelastuivat ehein nahoin ja jatkoivat hävitystään.
-- Tuossa se on elänyt koko viime kesän, sanoi Joe vuorenrinnettä
osoittaen, enkä minä mahtanut sille mitään. Se oli minua viekkaampi!
2
Tähän asti olen kertonut karjanpaimenilta kuulemaani. Minusta tämä
kaikki tuntui jotenkin uskomattomalta, kunnes syksyllä 1893 sain itse
tutustua tuohon kuuluisaan suteen ja sittemmin opin tuntemaan sen
paremmin kuin kukaan muu. Muutamia vuosia aikaisemmin, siihen aikaan
kun minulla oli Bingo, olin harjoittanut sudenmetsästystä, mutta
sen jälkeen toisenlaiset toimet olivat kahlehtineet minut tuoliin
ja kirjoituspöytään. Kaipasin vaihtelua, ja kun eräs ystäväni, joka
hänkin oli Currumpaw'n karjanomistajia, kehotti minua tulemaan Uuteen
Meksikoon koettamaan, enkö ehkä keksisi jotain keinoa tuon rosvolauman
lannistamiseksi, suostuin kutsuun. Minua halutti mitä pikimmin
tehdä tuttavuutta tämän kuningassuden kanssa, ja ennen pitkää olin
Currumpaw'n ylätasangoilla. Ensin ratsastelin jonkin aikaa ympäriinsä
perehtyäkseni seutuun. Silloin tällöin oppaani näytti lehmänraatoa,
jossa nahka vielä oli kiinni, ja huomautti:
-- Tuokin on sen työtä.
Sain heti selville sen, ettei tässä rotkoisessa seudussa voinut
yrittääkään Lobon ajamista koirilla ja hevosilla. Myrkky ja raudat
olivat siis ainoat keinot, joita saattoi kokeilla. Seudulla ei ollut
heti saatavissa kyllin suuria rautoja, ja siksi aloitin myrkystä.
On tarpeetonta kuvata yksityiskohtaisesti niitä satoja keinoja, joilla
koetin pettää tätä "ihmissutta". Käytin kaikkia mahdollisia arsenikin,
strykniinin ja syaanivetyhapon seoksia. Panin syötiksi lihaa mitä
erilaisimmilla tavoilla. Mutta aina kun seuraavana aamuna ratsastin
katsomaan, huomasin ponnistusteni olleen turhia. Vanhaa kuningassutta
en saanut petetyksi.
Voin kertoa esimerkin Lobon ihmeellisestä vainusta. Erään kokeneen
raudoilla pyytäjän neuvon mukaan sulatin posliiniastiassa juustoa
vastatapetun hiehon munuaisrasvaan; rasvaa leikkasin luuveitsellä,
jottei siihen olisi jäänyt metallinhajua. Kun seos oli jäähtynyt,
leikkasin sen kappaleiksi, tein reiän joka palaan ja pistin kuhunkin
ison strykniiniä ja kaliumsyanidia sisältävän kapselin, josta ei
lähtenyt minkäänlaista hajua. Lopuksi täytin reiät juustolla. Tätä
tehdessäni minulla oli kaiken aikaa käsissä sormikkaat, jotka oli
kastettu hiehon kuumaan vereen; vieläpä varoin hengittämästäkin
syötteihin. Kun kaikki olivat valmiit, pistin ne parkitsemattomasta
nahasta tehtyyn laukkuun, joka oli ylt'yleensä tahrattu vereen.
Sitten lähdin ratsastamaan vetäen nuorasta perässäni lehmän maksaa
ja munuaisia. Tällä tavoin kuljin yli viisitoista kilometriä pitkän
kierroksen pudottaen palan joka puolen kilometrin päähän kertaakaan
koskettamatta niihin paljain käsin.
Lobo tuli tavallisesti viikon alkupuolella näille seuduin ja oleskeli
loppuviikon -- niin arveltiin -- Sierra Granden ympäristössä.
Nyt oli maanantai, ja samana iltana kun olimme hankkiutumassa levolle,
kuultiin hänen majesteettinsa syvä bassoulvonta. Muuan karjanpaimen
huomautti:
-- Siellä se nyt on! Saammepa nähdä!
Seuraavana aamuna olin varhain liikkeellä, koska olin utelias näkemään,
miten oli käynyt. Pian huomasin susien tuoreet jäljet. Lobo oli
kulkenut etumaisena, sen jäljet oli helppo tuntea. Tavallisen suden
jalanjälki on yksitoista ja puoli senttimetriä pitkä, suuren suden
kaksitoista, mutta Lobon jälki oli neljätoista senttiä, kuten monta
kertaa tarkoin mittasin. Sittemmin sain tietää, että sen muu koko oli
tämän mukainen: se oli lapojen kohdalta metrin korkuinen ja painoi
kuusikymmentä kahdeksan kiloa. Ei siis ollut vaikea seurata sen jälkiä,
vaikkakin sen seuralaisten jäljet niitä hämmensivät. Lauma oli löytänyt
minun jättämäni jäljet ja tavallisuuden mukaan seurannut niitä. Saatoin
nähdä, että Lobo oli tullut ensimmäisen myrkkypalan luo, haistellut
sitä ja -- lopulta ottanut sen.
En voinut salata iloani. -- Saanpas sen vihdoinkin, ajattelin. --
Korkeintaan parin kilometrin päässä se nyt makaa kuolleena. Ajoin
täyttä laukkaa tarkasti pitäen silmällä noita leveitä jälkiä. Ne
johtivat toisen myrkkypalan luo. Tämäkin oli hävinnyt. Nytkös vasta
riemastuin: saan sen ja ehkä vielä jonkin sen kumppaninkin!
Mutta leveät käpälänjäljet johtivat yhä kauemmaksi. Ja vaikka
jalustimilla seisten tähystelin pitkin kenttää, en huomannut mitään,
mikä olisi muistuttanut kuollutta sutta. Seurasin jälkiä ja huomasin,
että kolmaskin myrkkypala oli poissa ja kuningassuden jäljet veivät
neljännelle. Mutta täällä sain nähdä, ettei se ollut syönyt ainoatakaan
myrkkypalaa. Se oli vain kantanut niitä suussaan ja pannut kolme palaa
neljännen päälle. Sitten se oli ulostanut niille ilmaisten siten
rajatonta halveksuntaansa keinojani kohtaan, jättänyt sen jälkeen
eiliset jälkeni ja mennyt omille asioilleen seuralaisineen, joita se
näin tehokkaasti suojeli.
Tämä on vain yksi monista tapauksista. Tulin lopulta vakuuttuneeksi
siitä, ettei tätä rosvoa voinut tappaa millään myrkyllä. Tosin käytin
myrkkyjä edelleenkin odotellessani tilaamiani sudenrautoja, mutta niin
tein vain siksi, että siten sain hengiltä monta arosutta ja muita
vahinkoeläimiä.
Näihin aikoihin sattui eräs tapaus, joka todistaa Lobon viekkautta ja
julmuutta. Näillä susilla oli tapana huvikseen säikäyttää lampaita
hurjaan pakoon ja tappaa niitä, vaikkakaan ne eivät niitä syöneet.
Lampaat pidetään tavallisesti laumoissa, joissa kussakin on yhdestä
kolmeen tuhanteen. Näitä kaitsee yksi tai useampia paimenia, öiksi ne
kootaan mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja paimenet asettuvat eri
puolille lauman ympärille muodostaakseen vielä täten sille lisäsuojan.
Lampaat ovat järjettömiä elukoita, jotka saattavat vähimmästäkin syystä
säikähtyä aivan suunniltaan, mutta niillä on muuan syvään juurtunut
ominaisuus, nimittäin se, että ne seuraavat sokeasti johtajaansa. Tätä
lammaspaimenet käyttävät hyväkseen siten, että he panevat kuhunkin
lammaslaumaan puolen tusinaa vuohia. Lampaat huomaavat pian näiden
parrakkaiden serkkujensa olevan niitä itseään älykkäämpiä, ja kun yöllä
sattuu hälytys, ne kokoontuvat näiden ympärille. Silloin niissä ei
tavallisesti synny pakokauhua, ja niitä on helppo suojella. Mutta näin
ei käy aina.
Kerran syksyllä hyökkäsi myöhään marraskuun iltana kahden
lammaspaimenen laumaan susia. Lampaat ahtautuivat vuohien ympärille,
eivätkä nämä olleet tyhmiä eivätkä pelkureita, vaan seisoivat urheasti
paikoillaan uhkaavan näköisinä. Mutta tällä kertaa olikin leikki
kaukana, sillä hyökkäystä ei johtanutkaan tavallinen susi. Itse Lobo
oli saapuvilla, ja se tiesi yhtä hyvin kuin lammaspaimenet, että
vuohet olivat lauman tukena. Sen tähden se juoksi nopeasti tiheään
sulloutuneiden lampaiden selän yli, hyökkäsi noiden johtajien kimppuun
ja tappoi kaikki muutamassa hetkessä. Kohta lampaat olivat pakenemassa
kaikkiin suuntiin. Viikkokausia sen jälkeen kyseli minulta melkein joka
päivä joku huolestunut lammaspaimen: -- Oletteko hiljakkoin nähnyt
harhailevia lampaita? Ja tavallisesti minun täytyi vastata myöntävästi.
Milloin olin nähnyt viisi kuusi lampaanraatoa, milloin taas muutamia
eläviä lampaita juoksentelemassa kaukana kotisijoiltaan. Eräs mies oli
tavannut parikymmentä vastasurmattua lammasta.
Lopulta sudenraudat saapuivat. Kahden miehen kanssa tein sitten työtä
kokonaisen viikon saadakseni ne kelvollisesti asetetuiksi.
Emme säästäneet vaivojamme. Käytin hyväkseni kaikkia keinoja, joiden
vähänkin arvelin olevan hyödyksi. Rautojen viritystä seuranneena
päivänä ratsastin niitä katsomaan ja löysin pian Lobon jäljet, jotka
veivät raudoilta raudoille. Pölystä saatoin lukea kaiken, mitä se oli
sinä yönä toimittanut. Se oli juossut tietänsä pimeässä, ja vaikka
raudat olivat erittäin huolellisesti piilotetut, se oli ilmeisesti
kuitenkin heti huomannut ensimmäiset. Se oli pysäyttänyt laumansa ja
kuopinut varovasti ympäristöä, kunnes itse raudat sekä myös vitjat ja
kiinnityspölkky olivat paljastuneet. Sitten se oli jättänyt ne näkyviin
laukaisematta rautoja, ja tällä tavalla se oli paljastanut noin tusinan
rautoja. Pian huomasin, että se oli pysähtynyt ja kääntynyt sivulle
heti, kun se vainusi jotain epäiltävää. Tämä toi mieleeni uuden tuuman.
Asetin raudat H:n muotoon, so. panin rautoja riviin kummallekin puolen
jälkiä ja yhdet raudat itse jäljille H:n poikkiviivaksi. Ennen pitkää
sain huomata senkin turhaksi yritykseksi. Lobo tuli juosten pitkin
vanhoja jälkiään ja oli tuskin sivulla olevien rautojen välissä,
kun se jo huomasi jäljillä olevat ja pysähtyi ajoissa. Sitten se
peräytyi hitaasti ja varovasti, kulkien takaperin ja astuen joka kerta
entiseen jälkeensä, kunnes oli rautojen ulkopuolella. Mahdotonta on
sanoa, mistä se aavisti sivulta uhkaavan vaaran -- villien eläinten
enkeli kai on ollut sen mukana! Sitten se palasi toiselle puolelle ja
kuoputti takajaloillaan kokkareita ja kiviä rautojen päälle, kunnes ne
kaikki olivat lauenneet. Tämän se teki monesti muulloinkin, ja vaikka
vaihtelin menettelytapaa alinomaa ja olin vielä kahta varovaisempi,
se ei kertaakaan mennyt ansaan; sen vainu ei näyttänyt milloinkaan
pettävän, ellei muuan onneton sattuma olisi tuottanut sille surmaa.
Lobo kuuluu niihin sankareihin, jotka yksinään olisivat voittamattomia,
mutta joutuvat turmioon uskotun liittolaisen varomattomuuden takia.
3
Kerran tai kahdesti olin huomannut merkkejä siitä, etteivät kaikki
asiat olleet Currumpaw'n susilaumassa aivan oikealla tolallaan. Kerran
esimerkiksi näkyi jäljistä, että pienempi susi oli ajoittain juossut
johtajan edellä. Tätä en voinut käsittää, kunnes muuan karjanpaimen
tiesi kertoa sellaista, mistä asia sai selityksensä. Hän sanoi
vastikään nähneensä sudet: Blanca oli juossut edellä. Silloin minulle
heti selvisi, että Blanca oli naarassusi, sillä jos koirassusi olisi
menetellyt tuolla tavoin, Lobo olisi varmaan surmannut sen heti.
Tästä johtui mieleeni uusi suunnitelma. Tapoin hiehon ja asetin parit
raudat huomiota herättävästi sen raadon luo. Sitten leikkasin poikki
pään, jota sudet pitivät aivan syötäväksi kelpaamattomana ja johon ne
eivät tavallisesti kiinnittäneet mitään huomiota. Sen ympärille asetin
kahdet vahvat teräsraudat, jotka olivat tarkoin tehdyt hajuttomiksi. Ne
piilotettiin mitä suurimmalla huolella. Ennen kuin olin ryhtynyt tähän
toimeen, olin kastanut käteni, kenkäni ja tarvekaluni tuoreeseen vereen
ja jälkeenpäin pirskotin sitä maahan niin, että se näyttäisi juosseen
päästä. Piilotettuani raudat maahan lakaisin paikan arosuden nahalla
ja tein saman eläimen käpälällä joukon jälkiä rautojen kohdalle. Pää
oli asetettu niin, että sen ja muutaman korkean ruohomättään välillä
oli vain kapea tie, ja tähän panin parit parhaita rautojani, jotka
kiinnitin itse päähän.
Susilla on tapana mennä tarkastamaan jokaista raatoa, jonka ne
vainuavat, vaikkakaan eivät aikoisi sitä syödä. Toivoin että tämä tapa
toisi Currumpaw'n susilauman rautojen ulottuville. En kuvitellutkaan,
ettei Lobo huomaisi kätteni jälkiä itse lehmänraadossa ja estäisi
kumppaneitaan lähestymästä sitä; toivoni perustuikin päähän, joka
näytti hyödyttömänä syrjään heitetyltä.
Seuraavana aamuna kiiruhdin yhden seuralaisen kanssa katsomaan rautoja,
ja iloksemme näimmekin heti sudenjälkiä ja lehmänpään sekä rautojen
olevan poissa. Tarkastettuani nopeasti jälkiä huomasin, että Lobo oli
estänyt muita lähestymästä lihaa, mutta yksi pieni susi oli kumminkin
mennyt tutkimaan päätä ja joutunut suoraan rautoihin.
Lähdimme seuraamaan jälkiä ja pari kilometriä kuljettuamme näimme,
että tuo onneton susi oli Blanca. Se pakeni kuitenkin laukaten, ja
vaikka sitä rasitti yli kaksikymmentä kiloa painava lehmänpää, se
jätti helposti jälkeensä seuralaiseni, joka oli jalkaisin. Mutta me
saavutimme sen pian kun se tuli kallioiseen rotkoon, sillä lehmän
sarvet tarttuivat kiinni ja pysäyttivät sen. Se oli kaunein susi, jonka
milloinkaan olen nähnyt. Turkki oli erinomaisessa kunnossa ja melkein
valkoinen. Se nousi nyt vastarintaan ja päästi samalla pitkän ulvonnan,
joka vieri yli jokilaakson. Kaukaa ylätasangolta tuli vastaus, vanhan
Lobon kumea karjunta. Tämä oli Blancan viimeinen tervehdys, sillä nyt
olimme tulleet sitä lähelle, ja se tarvitsi kaikki voimansa taisteluun.
Seurasi välttämätön murhenäytelmä, jonka pelkkä ajatteleminen
vavahdutti minua kauan jälkeenpäin -- silloin innoissani en sen
vastenmielisyyttä niin paljon huomannut. Me heitimme suopunkimme
suden kaulaan ja vedimme kumpikin tahollemme, kunnes veri purskahti
sen suusta, silmät pullistuivat päästä ja jäsenet ensin kangistuivat,
sitten taas herpaantuivat. Ilomielin veimme sitten kuolleen suden
kotiin; se oli ensimmäinen Currumpaw'n susilaumasta, jonka olimme
kyenneet surmaamaan.
Vähän väliä oli murhenäytelmän kestäessä kuulunut Lobon ulvahtelu. Se
vaelteli etäisillä vuorillaan ja näytti hakevan Blancaa. Itse asiassa
se ei ollut hetkeksikään jättänyt sitä, mutta koska se tiesi, ettei
voinut kumppaniaan pelastaa, se oli peräytynyt kauemmaksi nähdessään
meidän lähestyvän, sillä siihen juurtunut pyssyn pelko voitti sen muut
tunteet. Kaiken päivää kuulimme sen valittavan äänen. Epäilemättä
Blanca oli ollut sen puoliso.
Illan tullen se näytti lähestyvän laaksoa, jossa asuntoni oli, sillä
sen ulvonta kuului yhä lähempää. Äänessä oli nyt aivan ilmeisesti
surua. Se ei ollut enää voimakas, uhkaava ulvonta, vaan pitkä ja
vaikeroiva, ikään kuin Lobo olisi todella huutanut: "Blanca! Blanca!"
Illan pimetessä minusta tuntui, ettei se saattanut olla kaukana
siitä paikasta, missä olimme tappaneet sen kumppanin. Lopulta se
näytti löytäneen jäljet, ja kun se tuli tappopaikalle, sen sydäntä
vihlova valitus oli kerrassaan liikuttava. Se oli surullisempi kuin
milloinkaan olisin saattanut uskoa. Jöröt karjanpaimenetkin huomasivat
sen ja sanoivat, etteivät olleet vielä milloinkaan kuulleet suden
käyttäytyneen tuolla tavoin. Sen on täytynyt tarkalleen tietää, mitä
paikalla oli tapahtunut, sillä kuolleesta naarassudesta oli pirskunut
verta ympäristöön.
Sitten se lähti seuraamaan hevosen jälkiä ja tuli niitä myöten
karjatalolle; joko se toivoi löytävänsä täältä puolisonsa tai saavansa
kostaa. Se saikin uhrikseen vahtikoiramme, jonka se yllätti ulkona ja
repi tuhansiksi kappaleiksi aivan talon vieressä. Lobo oli tällä kertaa
yksin, sillä seuraavana aamuna en löytänyt kuin yhdet jäljet. Se oli
laukkaillut sinne tänne ilman suunnitelmaa, aivan päinvastoin kuin sen
tapa muutoin oli. Tätä olin vähän odottanutkin ja siksi olin asettanut
tavallista runsaammin rautoja talon ympäristöön. Jäljestäpäin huomasin,
että se olikin tarttunut yksiin, mutta niin voimakas se oli, että oli
riuhtaissut itsensä irti ja heittänyt raudat syrjään.
Arvelin sen pysyttelevän talon läheisyydessä, kunnes se löytäisi
Blancan ruumiin. Sen tähden käytin kaiken tarmoni saadakseni sen
tapetuksi niin kauan kun se oli tässä epätoivoisessa mielentilassa ja
ennen kuin se ehkä lähtisi koko seudulta. Huomasin minkä erehdyksen
olin tehnyt tappaessani Blancan: käyttämällä sitä houkuttimena olisin
varmaan saanut sen kumppanin heti seuraavana yönä.
Kokosin kaikki raudat, mitä suinkin sain. Minulla oli nyt sadat
kolmetkymmenet teräksiset sudenraudat. Niistä asetin neljät
jokaisille laaksoon vieville jäljille. Kutkin raudat kiinnitettiin
erityiseen pölkkyyn, ja pölkyt haudattiin erikseen. Kaivaessani näitä
pölkkyjä maahan otin nurmen huolellisesti semmoisenaan pois, ja joka
maahiukkanen, mikä poistettiin, vietiin loimella kauas. Sitten nurmi
pantiin paikoilleen, ja kaikki oli niin luonnollisen näköistä, ettei
voinut huomata minkäänlaisia ihmiskäden jälkiä. Kun raudat olivat
piilotetut, laahasin Blancan ruumista jokaisen paikan yli sekä vedin
sitä hevosella ristiin rastiin ympäristössä. Lopuksi otin yhden sen
käpälän ja tein sillä rivin jälkiä kaikkien rautojen kohdalle. Noudatin
kaikkia varovaisuuskeinoja mitä tunsin ja palasin myöhään illalla
odottamaan tulosta.
Kerran yön kuluessa luulin kuulleeni Lobon äänen, mutta en ollut varma.
Seuraavana päivänä ratsastin kierroksen, mutta pimeä yllätti minut
ennen kuin ennätin loppuun reittini pohjoisessa jokilaaksossa, eikä
minulla ollut mitään kerrottavaa. Illastaessamme muuan paimen sanoi
pohjoisen laakson karjan olleen sinä aamuna harvinaisen levotonta.
Jospa siellä oli jotain raudoissa, hän lisäsi. Vasta seuraavan päivän
iltapuolella ennätin mainittuun paikkaan, ja kun lähestyin sinne
asettamiani rautoja, nousi maasta suuri harmaa olento, joka turhaan
koetti päästä pakoon. Edessäni oli Lobo, Currumpaw'n kuningas, lujasti
rautoihin tarttuneena. Tämä vanha sankari ei ollut lakannut etsimästä
rakastettuaan, ja kun se löysi jäljen, jonka tämän ruumis oli tehnyt,
se seurasi sitä pitämättä väliä mistään ja joutui siten virittämääni
ansaan. Siinä se nyt oli kaikkien neljien rautojen kuristuksessa,
aivan avuttomana, ja sen ympärillä olevista jäljistä näkyi, että
karja oli kokoontunut pilkkaamaan kaatunutta sortajaansa uskaltamatta
kumminkaan tulla sen ulottuville. Kohta kaksi vuorokautta se oli
siinä virunut ja oli nyt ponnistuksista aivan uupunut. Kuitenkin se
lähestyessäni kohosi pystyyn karvat pörrössä ja korotti äänensä.
Viimeisen kerran kaikui nyt laakso sen kumeasta karjunnasta. Se oli
samalla avunhuuto ja joukon kokoonkutsumishuuto. Mutta kukaan ei
vastannut. Hylättynä tähän äärimmäiseen hätäänsä se kieriskeli maassa
ja yritti epätoivoisesti päästä käsiksi minuun. Mutta turhaan! Jokaiset
raudat painoivat pölkkyineen toista sataa kiloa. Neljät teräsleuat
puristivat säälimättömästi sen kaikkia jalkoja; pölkyt ja vitjat
olivat sotkeutuneet yhteen ja tekivät sen aivan voimattomaksi. Turhaan
se mahtavilla hampaillaan pureskeli noita julmia ketjuja. Kun yritin
koskettaa sitä pyssyn perällä, se puraisi siihen syviä jälkiä, jotka
näkyvät vielä tänä päivänäkin. Sen silmät säkenöivät vihreinä vihasta
ja raivosta, ja leuat loksahtelivat, kun se turhaan koetti päästä
tarttumaan minuun tai vapisevaan hevoseeni. Se oli kuitenkin nälästä,
ponnistuksista ja verenvuodosta uupunut ja vaipui pian nääntyneenä
maahan.
Jonkinlainen katumuksentunne valtasi minut valmistuessani tekemään
sille, mitä se oli tehnyt niin monelle olennolle. -- Sinä vanha
henkipatto, tuhansien laittomien rosvoretkien sankari, kohta sinusta on
jäljellä vain hengetön möhkäle. Sitä ei nyt voi välttää.
Sinkautin suopunkini sen pään yli. Mutta ei vielä! Se ei vielä ollut
aivan lopussa, ja ennen kuin notkea silmukka oli pudonnut sen kaulaan,
se kohotti kuononsa, katkaisi nuoran yhdellä ainoalla haukkauksella ja
pudotti sen jalkoihinsa kahtena palasena.
Tietenkin minulla oli viimeisenä keinona pyssyni, mutta en tahtonut
tärvellä sen kuninkaallista turkkia. Sen tähden ratsastin täyttä
laukkaa kylään ja palasin kohta mukanani eräs karjanpaimen sekä uusi
suopunki. Heitimme sudelle puupalasen, johon se heti iski hampaansa,
ja ennen kuin se ehti päästää sitä, suopunkimme lensivät viuhuen halki
ilman ja kiristyivät sen kaulaan.
Mutta ennen kuin sen silmien raivoisa säihke ehti sammua, minä huusin:
-- Seis, emme tapakaan sitä! Viedään se elävänä kotiin! Susi oli
nyt niin voimaton, että oli helppo pistää tanakka keppi sen suuhun
kulmahampaiden taakse ja sitten sitoa leuat vahvalla nuoralla; nuora
kiinnitettiin myös keppiin. Keppi pidätti nuoraa ja nuora keppiä niin,
että susi oli aivan vaaraton. Huomattuaan leukansa sidotuiksi se heti
luopui kaikesta vastarinnasta eikä päästänyt pienintäkään ääntä, vaan
katsoi meihin rauhallisena ja näytti arvelevan: "No niin, vihdoinkin
olen vallassanne. Tehkää nyt mitä tahdotte!" Siitä pitäen se ei ollut
meitä huomaavinaankaan.
Sidoimme sen jalat lujasti yhteen, mutta se ei kertaakaan murissut
eikä ulissut, ei edes kääntänyt päätään. Yhteisvoimin saimme töin
tuskin nostetuksi sen hevoseni selkään. Sen hengitys oli tasainen
kuin nukkuneen. Silmät olivat jälleen kirkkaat ja selkeät, mutta
se ei katsonut meihin. Sen katse oli tähdätty kauas aaltoileviin
ylänköihin, sen entiseen valtakuntaan, missä sen kuuluisa lauma nyt oli
hajaantuneena. Sinne se katseli, kunnes hevonen laskeutui polkua myöten
jokilaaksoon ja kalliot estivät näköalan.
Hiljaa kulkien pääsimme onnellisesti karjatalolle. Lobolle hankittiin
kaulahihna ja lujat vitjat, se kiinnitettiin kedolle ja nuorat
poistettiin. Silloin vasta pääsin ensi kerran lähemmin tarkastamaan
sitä. Sain todeta, miten paikkansa pitämättömiä ihmisten kertomukset
tämän kuningassuden ulkomuodosta olivat. Sen kaulassa ei ollut
kultarengasta eikä lavoissa ylösalaisin olevaa ristiä; ristin muka
piti osoittaa, että se oli liitossa paholaisen kanssa. Sen sijaan
sen lonkassa oli leveä arpi, jonka kerrottiin olevan muisto Junolta,
Tannereyn parhaalta susikoiralta. Tämä oli saanut haavoitetuksi
vastustajaansa samalla hetkellä, kun itse sai surmaniskun.
Panin suden viereen vettä ja lihaa, mutta se ei koskenutkaan niihin. Se
makasi rauhallisena vatsallaan ja tuijotti järkähtämättä keltaisilla
silmillään jokilaakson päässä näkyviä kaukaisia ylänköjä -- omia
ylänköjään -- eikä liikuttanut lihastakaan, kun sitä koskettelin.
Auringon laskiessa se yhä vielä tuijotteli yli preerian. Odotin,
että se nyt kutsuisi laumaansa koolle. Mutta se oli kutsunut kerran
ollessaan hädässä, eikä kukaan ollut tullut apuun. Nyt se ei tahtonut
kutsua enää milloinkaan.
Leijona, joka on menettänyt voimansa, kotka, jolta on vapaus riistetty,
ja kyyhkynen, jonka puoliso on kuollut, kuolevat kaikki -- niin
kerrotaan -- sydämen pakahtumiseen. Kenties tämä julma rosvokaan ei
voinut murtumatta kestää tätä kaikkea. Ainakin se seuraavana aamuna
oli yhä makaamassa entisessä rauhallisessa asennossaan, ruumis
haavoittumattomana, mutta elottomana. Vanha kuningassusi oli kuollut.