»Byrne kertoo teille kaikki», hän ilmoitti, »paitsi sitä, kuka olen —
sitä hän ei tiedä.»
»Onko teillä jotakin sanomaa, ystäväni», kysyi tyttö, »jonka
haluaisitte minun toimittavan perille?»
Theriere lepäsi hetkisen hiljaa, ikäänkuin miettien.
»Nimeni on», hän alkoi sitten puhua, »Henri Theriere. Olen kreivi de
Cadenet Ranskasta. Minulla ei ole mitään sanomia lähetettävänä, neiti
Harding, paitsi mitä katsotte sopivaksi ilmoittaa omaisilleni. Kun
viimeksi kuulin heistä, asuivat he Pariisissa — veljeni, Jacques, oli
parlamentinjäsen.»
Hänen äänensä oli käynyt niin hiljaiseksi ja heikoksi, että tyttö
tuskin erotti sanoja. Hän vetäisi henkäyksen, pari ja koetti sitten
taaskin puhua. Barbara kumartui likemmäksi, melkein painaen korvansa
kuolevan huulille.
»Hyvästi, rakas!»
Sanat olivat melkein kuulumattomat, ja sitten ruumis jäykistyi,
vavahtaen suonenvedontapaisesti. Henri Theriere, kreivi de Cadenet, oli
siirtynyt jalojen esivanhempiensa luokse.
»Hän on mennyt», kuiskasi tyttö silmät kuivina, mutta tuntien tuskaa.
Hän ei ollut rakastanut tätä miestä, sen hän tiesi; mutta hän oli
oppinut pitämään Theriereä ainoana vilpittömänä ystävänään heidän
pienessä maailmassaan, jossa oli pelkkiä konnia ja murhamiehiä.
Hän oli pitänyt ranskalaisesta oikein paljon — hyvin mahdollisesti hän
olisi vielä kerran vastannut miehen ilmeisestikin helliin tunteisiin.
Hänellä ei ollut aavistustakaan Therieren kovan elämän nurjasta
puolesta eikä miehen ensi kertoja häntä lähennellessään harjoittamasta
roistomaisen kierosta pelistä.
Hän piti Theriereä yksinomaan rehellisenä, rohkeana kunnianmiehenä; ja
siinä hän oli oikeassa, sillä mikä hyvänsä Henri Theriere lieneekin
entisyydessään ollut, olivat hänen elämänsä muutamat viime päivät
näyttäneet hänet oikeassa valossaan, sellaisena, jollaisen syntyperä
ja luonto olivat aikoneet hänestä tehdä loistavan uran kestäessä.
Kuolemallaan hän oli sovittanut paljon syntejä.
Ja näinä viime päivinä hän oli siirtänyt synnynnäistä perintöään,
ylevyyttä ja ritarillisuutta, toiseen mieheen, vaikka hän itse sen
enempää kuin tämä toinenkaan ollut siitä tietoinen; sillä tietämättään
pyrki Billy Byrne muovaamaan itseään sen miehen esikuvan mukaiseksi,
jota hän oli vihannut, multa josta hän oli oppinut pitämään.
Tytön lausuman kuolinilmoituksen jälkeen istui sakilainen kauan aikaa
pää kumarassa tuijottaen maahan. Iltapäivä oli kallistunut iltaan,
ja troopillisten seutujen lyhyt hämärä verhosi jo heidät — muutamien
minuuttien kuluttua olisi pimeä.
Äkkiä Byrne kohotti päätään. Hänen katseensa harhaili pienen aukeaman
ympäri.
Sitten hän kompuroi pystyyn.
Barbara Harding ponnahti seisomaan, pelästyen miehen ilmeistä
levottomuutta.
»Mitä nyt?» hän tuskaili. »Mikä on hätänä?»
»Vinosilmä!» huudahti Billy. »Missä on kiinalainen?» Ja toden totta,
Oda Iseka oli kadonnut!
Nuori daimio oli käyttänyt hyväkseen sitä, että hänen vangitsijansa
olivat Therieren viimeisillä, hetkillä olleet kokonaan omien
tunteittensa vallassa, nakertanut poikki ruohoköyden, jolla hän oli
kytketty sakilaiseen, ja kädet yhäti selän taakse sidottuina pujahtanut
kylään vievälle viidakkopolulle.
»Nyt he ovat kimpussamme millä hetkellä tahansa», tuskaili tyttö. »Mitä
voimme tehdä?»
»Meidän on parasta pötkiä tiehemme», vastasi sakilainen. »Sisuani
kirvelee lähteä käpälämäkeen kiinalaislauman tieltä, mutta meidän
taitaa olla pakko livistää.»
»Entä herra Theriere-parka?» huomautti tyttö.
»Minun on kannettava hänet jonnekin lähistölle», vastasi sakilainen.
»En usko jaksavani retuuttaa häntä kovinkaan kauaksi tänä iltana — en
ole vielä oikein kunnossa. Ei kai teistä ole hyvin paha, jos hautaan
hänet tänne?»
»Muuta keinoa ei ole, herra Byrne», sanoi tyttö. »Te ette saa
ajatellakaan kantaa häntä etäälle. Olemme tehneet kaikki, mitä olemme
voineet herra Theriere-raukan puolesta — olette jo ollut vähällä
uhrata henkenne hänen tähtensä, eikä hyödyttäisi vähääkään viedä hänen
ruumistaan mukaamme.»
»Minua kammottaa se ajatus, että nuo pääkalloja metsästävät vinosilmät
saisivat hänet kynsiinsä», selitti Byrne. »Mutta ehkä saan piilotetuksi
hänen hautansa, niin etteivät he noin vain sitä löydä.»
»Te ette ole sellaisessa tilassa, että jaksaisitte kantaa häntä
ollenkaan», virkkoi tyttö. »Minua pelottaa, ettette jaksa kävellä
pitkälle ilman taakkaakaan.»
Sakilainen naurahti.
»Te ette tunne minua, neiti», hän vastasi, kumartui, nosti ranskalaisen
leveille hartioilleen ja lähti vuoren rinnettä ylöspäin poluttomassa
pensaikossa.
Tavalliselle ihmiselle se olisi ollut mahdottoman raskas työ
parhaissakin voimissa; mutta sakilainen astui itsepintaisen vakavasti
edelleen, vaikka hän olikin heikkona kivusta ja verenvuodosta,
ihmettelevän tytön seuratessa hänen kintereillään.
Sadan metrin päässä lähteeltä he joutuivat pienelle tasaiselle
kohdalle, ja Oda Yorimoton miekoilla, jotka heillä vielä oli mukana,
he kaivoivat tänne matalan haudan, johon laskivat kreivi de Cadenetin
maalliset jätteet.
Barbara Harding luki kuiskaamalla lyhyen rukouksen äsken umpeen luodun
haudan äärellä sakilaisen seisoessa hänen rinnallaan taivutetuin päin.
Sitten he lähtivät jatkamaan pakomatkaansa jylhän vuoren kolkkoa
rinnettä ylöspäin.
Vihdoin nousi kuu valaisemaan heidän tietään, mutta kiipeäminen oli
sittenkin rasittavaa ja vaarallista. Monin paikoin oli heidän edettävä
käsikkäin melkoisia matkoja, ja kahdesti oli sakilainen ottanut tytön
syliinsä ja kantanut hänet erittäin vaarallisten ja vaikeiden kohtien
ylitse.
Kohta keskiyön jälkeen he osuivat pienelle vuoripurolle, jonka vartta
pitkin he saapuivat luonnon muodostamaan umpikujaan. Puro sai sieltä
alkunsa, ja heidän tiensä tukkesivat äkkijyrkät, huimaavan korkealle
kohoavat, paljaat kalliot, joiden yli oli mahdoton päästä.
Tähän pieneen, pyöreään rotkoon he olivat tulleet ahtaan kalliosolan
kautta, jonka pohjalla pikku puro solisi, ja heikkona ja voipuneena oli
sakilaisen nyt tunnustettava, ettei hän enää jaksanut kävellä.
»Kukapa olisi uskonut, että olen tällainen vätys?» hän kiukkuili
harmissaan.
»Minun mielestäni te olette suorastaan ihmeellinen, herra Byrne»,
vastasi tyttö. »Harvat miehet olisivat jääneet henkiin kestettyään
kaiken sen, mitä te olette tänään kestänyt.»
Sakilainen teki torjuvan liikkeen.
»Meidän lienee pakko tyytyä ja majoittua tänne parhaamme mukaan», hän
sanoi. »Joka tapauksessa tämä tuntuu olevan oiva kolo puolustettavaksi.»
Heikkoudestaan huolimatta hän kokosi kuivia ruohoja, kasaten ne onkalon
perällä kasvavan kitukasvuisen puun alle.
»Tässä on teille höyhenpatja», hän huomautti, yrittäen laskea leikkiä.
»Ja nyt on teidän viisainta painautua heinille, sillä varmaankin olette
lopen uupunut.»
»Kiitos!» virkkoi tyttö. »Minä _olen_ puolikuollut.»
Hän oli niin väsynyt, että nukkui melkein heti saatuaan sopivan asennon
paksulla heinäkasalla eikä vähääkään ajatellut omituista tilaansa.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ennen kuin tyttö seuraavana aamuna
heräsi, ja kului useita minuutteja, ennen kuin hän pääsi selville
oudosta ympäristöstään. Aluksi hän luuli olevansa yksin, mutta sitten
hän huomasi jättimäisen hahmon seisovan heidän turvapaikkaansa tuovalla
aukolla.
Se oli sakilainen, ja kun tyttö näki hänet, selvisi hänelle,
kuinka hirvittävän vaarallinen hänen asemansa oli — yksin tämän
raakalaissaaren jylhässä vuoristossa Billy Malloryn murhaajan seurassa,
saman pedon, joka oli potkaissut tiedotonta Theriereä kasvoihin,
sakilaisen, joka oli loukannut ja uhannut lyödä häntä. Se ajatus
puistatti häntä.
Mutta sitten hän muisti miehen toisen puolen eikä olisi
kuolemakseenkaan voinut sanoa, pelkäsikö hän Byrneä vai eikö: kaikki
riippui siitä, millä tuulella mies sattui olemaan. Olisi parasta
suostutella häntä etukäteen.
Hän huusi hilpeästi hyvää huomenta.
Byrne käännähti. Tyttö säikähti nähdessään hänen riutuneet, kalpeat
kasvonsa.
»Hyvää huomenta», vastasi Billy. »Kuinka nukuitte?»
»Oi, mainiosti; entä te?»
»Noin vain», oli vastaus.
Barbara silmäili tutkivasti häntä lähestyvää sakilaista.
»Mitä! En usko teidän nukkuneen lainkaan!» huudahti hän.
»En ollut kovin uninen», vastasi toinen vältellen.
»Te istuitte koko yön vahdissa! Niinhän teitte?»
»Vinosilmät olisivat saattaneet olla vainuamassa meitä — ei ollut
turvallista nukkua», myönsi Byrne. »Mutta minä nykäisen vähän unta nyt
aamulla, kun ensin olemme löytäneet jotakin syötävää.»
»Mitä ravintoa voimme löytää _täältä_?» kummasteli Barbara.
»Tuo puro on täynnänsä kaloja», selitti Billy, »ja jos teillä on neula,
niin luulenpa saavani siepatuksi niitä jonkun.»
Tyttö löysi neulan, jota Billy kehui perin kelvolliseksi, ja
kengännauha siimana ja iso heinäsirkka syöttinä alkoi sakilainen
onkia vuoristopurosta. Kalat, jotka eivät osanneet kavahtaa pyydystä
ja olivat näin varhain aamulla nälkäisiä, osoittautuivat helpoksi
saaliiksi, ja kahdella heitolla hän sai kaksi komeata kappaletta.
»Minä voisin syödä toistakymmentä tuollaista kiiskeä», tuumi sakilainen
ja heitti onkensa yhä uudelleen veteen, kunnes hän kahdenkymmenen
minuutin kuluttua oli nostanut viereensä nurmikolle aimo läjän lihavia,
välkkyviä taimenia.
Taskuveitsellään hän puhdisti ja suomusti ne; sitten hän laittoi tulen
kahden kiven väliin, työnsi kalat tikkuihin ja käristi ne kaikki.
Heillä ei ollut suolaa, ei pippuria, ei voita, ei mitään muuta särvintä
kuin kalaa; mutta tytöstä tuntui, ettei hän koko elämänsä aikana ollut
nauttinut niin maukasta ateriaa, ja vasta sitten, kun kypsyvän kalan
tuoksu oli lehahtanut hänen sieraimiinsa, oli hänen mieleensä johtunut,
ettei hän ollut pannut suuhunsa muruakaan senjälkeen kuin toissa
päivänä.
Eipä ihmekään, että he söivät ahnaasti, nauttien jokaisesta suupalasta.
»Ja nyt», virkkoi sitten Billy Byrne, »taidan oikaista raajani vähäksi
aikaa. Pitäkää te pilkistimenne tähyilemässä vinosilmiä, ja heti
kun kuulette outoa ääntä, muistakaakin herättää minut!» Sitten hän
oikaisihe ruoholle ja nukkui melkein heti.
Ajan kuluksi tarkasteli tyttö heidän kallioista pakopaikkaansa.
Sinne pääsi vain yhdeltä suunnalta, ahtaasta solasta, josta puro
juoksi. Aukon ulkopuolelle hän ei uskaltanut mennä, mutta sen läpi
näkyi alhaalla metsäinen rinne, ja kahdesti asteli hirvi aivan hänen
lähitseen, pysähtyen purolle juomaan.
Se oli ihanteellinen paikka, ja sen kauneus tenhosi häntä niinkin
huolestuttavissa oloissa kuin ne olivat, jotka olivat pakottaneet
hänet etsimään sieltä epävarmaa turvaa. Jossakin toisessa seudussa ja
vertaistensa seurassa hän olisi, sen hän saattoi kuvitella, riemumielin
viettänyt pari viikkoa tällaisessa metsäparatiisissa.
Ajatus herätti toisen — kuinka kauan pysyisi sakilainen luotettavana
seuralaisena? Hän näytti yhtenään joutuvan ojasta allikkoon. Saattoiko
hän toivoa, että tuo raaka murhamies vähääkään hillitsisi itseään, kun
hänen voimansa palaisivat ja hän näkisi, kuinka eristettyjä he olivat?
Niin, hänen omalla tasollaan oli vain harvoja miehiä, joiden seurassa
hän olisi voinut pelkäämättä viettää viikon, pari kahdenkesken villillä
raakalaissaarella!
Hän katsahti syvässä unessa nukkuvaan mieheen. Kuinka kookas hän
olikaan!
Mutta juuri miehen koko ja hänessä piilevä hillitön hurjuus, jota hän
pelkäsi, olivat hänen ainoa turvansa kaikkia muita vaaroja vastaan
paitsi miestä itseään.
Ruumiillisesti oli luonto luonut sakilaisen suojelijaksi, sillä hän
kykeni uhmailemaan rasituksia ja vaaroja, joihin tavallinen mies olisi
jo aikoja sitten sortunut. Niinpä tyttö aprikoi, että hän oli samalla
kertaa sekä turvassa että turvatonna, koska sakilainen oli hänen
toverinaan!
Näin miettiessään hän antoi katseensa harhailla solan edustalla
olevalle rinteelle. Hätkähtäen hän hypähti seisomaan, varjosti kädellä
silmiään ja tähysti tarkasti puiden sekaan, sillä hän olisi voinut
vannoa, että siellä liikkui jotakin.
Niin, hän ei voinut erehtyä — se oli miehen hahmo.
Nopeasti hän juoksi Byrnen luokse ja pudisti häntä hätäisesti
olkapäästä.
»Joku tulee», hän huusi vastaukseksi Billyn uniseen kysymykseen.