Kuullessaan villien tuimat äänet niin läheltä sai Barbara Harding kuin
sähköiskusta takaisin toimintakykynsä. Hän syöksähti Byrnen luokse,
tempasi Therieren revolverin kaatuneen sakilaisen vyöltä ja kääntyi se
kädessään nuorukaiseen päin kuin naarastiikeri.
»Nopeasti!» hän kiljaisi. »Käske heidän poistua — surmaan sinut, jos he
tulevat likemmäksi.»
Poika horjahti taaksepäin, säikähtäen valkoisen tytön säihkyviä silmiä
ja uhkaavaa asentoa, ja hänen äänessään kuului selvästi pelon aikaan
saama värinä, kun hän komensi käskyläisiään pysähtymään.
Vapauduttuaan ainakin toistaiseksi välittömästi uhkaavan vaaran pelosta
Barbara Harding kiinnitti huomionsa jalkojensa juuressa viruviin,
tajuttomiin miehiin. Kaikesta päättäen saattoivat he molemmat heittää
henkensä millä hetkellä hyvänsä. Kun hän katseli Theriereä, valtasi
hänet myötätuntoinen sääli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Mutta ensinnä hän ryhtyi hoitamaan sakilaista — miksi hän niin teki,
sitä hän ei kuolemakseenkaan olisi osannut selittää.
Hän valoi kylmää lähdevettä miehen kasvoille, hautoi sillä hänen
ranteitaan ja pesi hänen haavansa, repi sitten hameestaan kaistaleita
kääreeksi rinnassa olevaan, syvään, kamalasti ammottavaan haavaan,
koettaen tyrehdyttää miehen joka henkäyksellä pulppuavaa verta.
Ja vihdoin hänen ponnistuksensa saivat palkkionsa: verenvuoto asettui,
ja sitten näkyi palaavan tajunnan merkkejä.
Sakilainen avasi silmänsä. Hän näki Barbara Hardingin kauniit kasvot
hyvin lähellä itseään. Otsallaan hän tunsi tytön vilpoisen, pehmeän
käden viihdyttävää hyväilyä.
Hän sulki jälleen silmänsä tukahduttaakseen sen oudon, akkamaisen
tunteen, että hän nautti, kun häntä hoiteli hellä nainen — ja, mikä
kirottua, hienoston nainen!
Vaivaloisesti hän nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi tyttöä
äkäisesti.
»Menkää pois!» hän ärähti. »Minä en ole mikään keikari, tollo.
Heittäkää hypistely! Antakaa minun olla rauhassa! Tiehenne!»
Loukkaantuneena enemmän kuin olisi tahtonut itselleenkään myöntää
Barbara Harding kääntyi poispäin tylyn kiittämättömästä potilaastaan
ja ryhtyi hoitamaan ranskalaista. Sakilainen luki hänen piirteistään,
kuinka pahasti hänen sanansa olivat tyttöön koskeneet, ja virui jonkun
aikaa hiljaa, miettien sitä ja tarkkaillen Barbaran näppäriä, valkeita
sormia niiden hoivaillessa vähissä hengin olevaa Theriereä.
Hän näki tytön pesevän veren ja lian miehen rinnassa olevasta
hirvittävästä haavasta ja silloin hän käsitti, kuinka tavatonta
rohkeutta tämänkaltainen kaamea työ vaati Barbaran tapaiselta naiselta.
Aikaisemmin ei sellainen ajatus olisi johtunut hänen päähänsäkään.
Eikä hän myöskään olisi vähääkään välittänyt siitä kivusta, jonka
hänen sanansa olivat tytölle tuottaneet. Sen sijaan hän olisi suuresti
nauttinut Barbaran harmista ja hämmennyksestä.
Mutta nyt valtasi hänet kummallinen, outo tunne, harras halu jollakin
tavoin lieventää äskeisten sanojensa vaikutusta. Mikä ihmeellinen
mullistus olikaan käynnissä Kellyn joukkueen sakilaisen sydämessä!
»Kuulkaahan!» hän äänsi äkkiä.
Barbara Harding katsahti häneen kysyvästi. Tytön silmissä oli sama
kylmä, ylpeän ylimielinen ilme, joka niissä oli aina ollut niiden
suuntautuessa Byrneen _Halfmoonilla_ ja joka pani miehen vihan
puhkeamaan rajuimmilleen. Sen näkeminen salpasi sakilaisen hengityksen
ja hänen aikomansa ajatuksen lausuminen tuli entistäkin vaikeammaksi,
jopa melkein mahdottomaksi.
Hän rykäisi hermostuneesti, ja hänen otsalleen palasivat synkät,
uhkaavat rypyt.
»Sanoitteko jotakin?» kysyi neiti Harding jääkylmästi.
Billy Byrne selvitti kurkkuaan, ja sitten luiskahti hänen huuliltaan,
ei se lause, jota hän oli ajatellut, vaan äkillinen, ajattelematon
kiukunpurkaus, joka tuntui lähtevän toisesta ihmisestä, Billy \Byrnen
entisestä olemuksesta.
»Eikö tuo tomppeli ole vielä heittänyt henkeään?» hän murahti.
Tämä raaka kysymys loukkasi Barbara Hardingin siveellisiä tunteita
niin, että hän ponnahti seisoalleen. Kammoten hän silmäili miestä,
joka oli puhunut tuolla tavoin kuolemankielissä olevasta, uljaasta ja
ylevästä toverista. Hänen silmänsä liekehtivät vihaisesti, ja hänen
kielellään pyöri kiivaita, katkeria sanoja, mutta äkkiä hän muisti,
kuinka uhrautuvaisen sankarillisesti Byrne oli palannut Therieren
luokse, uhmaten päällekarkaavia samuraita, kuinka kylmäverisen
rohkeasti hän oli kantanut tajuttoman miehen viidakkoon. Hän muisti
sen melkein yli-inhimillisen hartaan uskollisuuden, joka oli pitänyt
Billyä pystyssä hänen valittamatta ponnistellessaan jyrkkää vuoripolkua
ylöspäin, kantaen kuolevaa ranskalaista, samalla kun hänen oma
elinnesteensä valui punaiseksi viiruksi hänen jälkeensä.
Sellaiset urotyöt ja nämä sanat eivät voineet sopeutua samaan yksilöön.
Vain yksi selitys oli mahdollinen — Byrnessä täytyi olla kaksi miestä,
joiden luonteet olivat yhtä erilaiset, kuin jos niillä olisi ollut
kaksi eri ruumista.
Ja kukapa voi väittää, ettei tytön olettamus ollut oikea? Ainakin
näytti siltä, että Billyn olemus eli murrostilassa, ja sillä hetkellä
oli vielä mahdoton edeltäpäin sanoa, kumpi puoli kulloinkin pääsisi
voitolle.
Byrne kääntyi toisaalle, kaihtaen moitetta, joka kauhun jälkeen
kuvastui tytön silmistä, ja painoi päänsä ojennetulle käsivarrelleen,
huoahtaen väsyneesti. Barbara silmäili häntä hetkisen kasvoillaan
hämmentynyt ilme ja alkoi sitten jälleen hoidella Theriereä.
Ranskalainen hengitti tuskin huomattavasti, mutta jonkun ajan kuluttua
hän aukaisi silmänsä ja katseli raukeasti ympärilleen. Nähdessään tytön
hän hymyili ja koetti puhua, mutta yskänpuuska nosti verisen vaahdon
hänen huulilleen, ja hän sulki silmänsä uudelleen.
Yhä heikommaksi kävi hänen huountansa, kunnes tytön oli hyvin vaikea
lainkaan havaita hänen henkäyksiään. Barbara ajatteli hänen kuolevan ja
oli hyvin peloissaan.
Hän vilkaisi huolestuneena sakilaiseen. Tämä makasi yhä pää painettuna
käsivartta vasten, mutta tyttö ei voinut erottaa, oliko hän vaipunut
mietteisiinsä, uneen vaiko kuolemaan.
Viimemainitun mahdollisuuden ajatus sai hänet kalpenemaan
säikähdyksestä.
Hän meni verkkaisesti miehen luokse, kumartui ja laski kätensä hänen
olalleen.
»Herra Byrne», hän kuiskasi.
Sakilainen käänsi kasvonsa häneen päin. Mies oli väsyneen ja riutuneen
näköinen.
»Mikä on hätänä?» hän kysyi, ja hänen äänensä oli pehmeämpi kuin
milloinkaan ennen.
»Luulen herra Therieren olevan viimeisillään, ja minä — minä — oi,
minua pelottaa niin kovasti.»
Mies punastui hiusmartoaan myöten. Hän ei saattanut ajatella muuta kuin
niitä ilkeitä sanoja, jotka hän vähän aikaa sitten oli lausunut; ja nyt
oli Theriere kuolemaisillaan.
Jos jokin olisi viitannut, että Byrne tunsi _Halfmoonin_ toista
perämiestä kohtaan mitään muuta kuin vihaa, olisi Billy nauranut —
neljäkolmatta tuntia takaperin; mutta nyt hän aivan odottamattaan
tajusi, ettei hän halunnut Therieren kuolevan.
Sitten hänen mielessään alkoi sarastaa, että hänen sydämessään oli
syntynyt uusi tunne joka oli ollut hänelle tyyten outo koko hänen
kovan, yksinäisen elämänsä ajan — ystävyys!
Hän tunsi ystävyyttä Theriereä kohtaan! Sellaista oli mahdoton
ajatella, mutta kuitenkin sakilainen tiesi, että asia oli niin.
Vaivaloisesti hän ryömi ranskalaisen luokse.
»Theriere!» hän kuiskasi kuolevan korvaan.
Perämies käänsi väsyneesti päätään.
»Tunnetteko minut, kumppani?» tiedusti sakilainen, ja Barbara Harding
tiesi hänen äänestään, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Mutta
tyttö ei tiennyt niiden herahtaneen esille vastakaikuna Billyn juuri
lausumille sanoille, jotka olivat hellimmät, mitä hänen huuliltaan oli
koskaan lähtenyt.
Theriere hapuili Byrnen kättä ja tarttui siihen. Ilmeisesti myöskin hän
oli huomannut sakilaisen äänen harvinaisen värinän.
»Kyllä, vanha veikko», hän virkkoi heikosti, lisäten sitten: »Vettä.»
Barbara Harding toi hänelle juotavaa, tukien hänen päätään polveaan
vasten antaessaan sitä hänelle. Raikas neste tuntui virkistävän häntä,
sillä pian hän alkoi puhua hyvin kuuluvasti:
»Minä poistun, Byrne, mutta sitä ennen tahdon sanoa sinulle parin
viime päivän aikana oppineeni uskomaan, että sinä olet uljain kaikista
tuntemistani uljaista miehistä. Viikko sitten pidin sinua raukkana —
pyydän sitä sinulta anteeksi.»
»Älkää sitä muistelko», kuiskasi Byrne; »viikko sitten taisinkin
olla raukka. Tuntuu olevan olemassa useammanlaista sisua — luulen
parhaillaan oppivani oikeanlaatuista.»
»Ja, Byrne», jatkoi Theriere, »älä unohda, mitä sinulta pyysin, ennen
kuin heitimme arpaa siitä, kumpi lähtisi Oda Yorimoton majaan!»
»En unohda», vakuutti Billy.
»Hyvästi, Byrne!» kuiskasi Theriere. »Pidä hyvää huolta neiti
Hardingista!»
»Hyvästi, kumppani!» sanoi sakilainen. Hänen äänensä särkyi, ja kaksi
isoa kyynelkarpaloa vierähti »Länsipuolen raisuimman pojan» poskille.
Barbara kumartui Therieren puoleen.
»Hyvästi, ystäväni!» hän virkkoi. »Jumala palkitsee teille
ystävyytenne, uljuutenne ja uskollisuutenne. Taivaassa on varmaankin
erikoinen kunnialuettelo teidän kaltaisianne yleviä ihmisiä varten.»