Sattui todella niin, että minä olin isäntäväkeni kanssa kotimatkalla
ulkomailta. Meidän oli viivyttävä Innsbruckissa odottamassa toisten
perheenjäsenten sinne saapumista, jotta sitten läksisimme yhdessä
pohjoista kohti.
Ja vähän kiirehtimällä muiden edelle eli lähtemällä Lybekistä
laivavuoroa ennen todella saatoinkin ehtiä Suomeen Jöijen määräämäksi
ajaksi. Saavuin elokuun 15 päivän iltapuolella heidän asemalleen, josta
piti olla 16 kilometriä "rakennukselle".
Vastassani oli talonpoikaiset vieterirattaat, hyvä hevonen ja hauska
ruotsalainen kyytipoika, niin pieni, että hänen piti olkansa takaa
rynnistää alasvaluneet siiat paikoilleen, ja irroittuneen tampin
kiinnittämisessä toimia miltei päänsä yläpuolelta. Poika sanoi
odottaneensa minua jo päiväjunasta saakka ja valitti kadottaneensa
rattailta kukat, jotka olivat mukaan lähetetyt. Vasta matkalla ollessa
löysin heinien seasta kimpun oivallisia, aivan rutistuneita ja
likaantuneita ruusuja, joita pojan aikamieheltä lainatut pitkävartiset
olivat kai pitäneet asianomaisessa paineessa.
Mutta ruusut eivät silti olleet minulle vähemmän puhuvia.
Ne kertoivat ensiksikin, että Jöijeni oli siis nyt jo täksi
ensimäiseksi kesäksi huolehtinut itselleen ruusupensaita, seikka, joka
omituisen suloisesti kiehtoi mieleni, koska minä en milloinkaan
tahallisilla herätyksilläni ollut onnistunut istuttamaan häneen
minkäänlaista harrastusta moisiin mullallisiin toimiin, ja nyt rupesin
ajattelemaan, että ehkä siemeneni olivat sittenkin itäneet. Kaikki iti
hänen suuressa onnessansa. Kuvittelin itselleni aivan selväksi,
miten ihanilta hänen ruusupensaansa näyttivät noiden leveiden
"nukkekaappi-ikkunain" alla ja iloitsin saavani jonkun kuukauden aikana
ottaa osaa ehkä pieniin puutarhatöihinkin.
Toiseksi herättivät samaiset ruusut minussa kokonaisen sarjan
kysymyksiä, joita en ennen ollut ottanut ratkaistakseni ja jotka nyt
sitä suuremmalla elolla vaativat johonkin tulokseen pääsemistä. Ruusun
vaalea puna on lemmen väri ja kohta kun kukat näin, erittäinkin nuo
turmeltumattomat nuput, jotka olivat litistykseltä säilyneet, sain
elävän tuntumuksen Jöijeni palavasta rakkaudesta Marttiinsa. Matkan
varrella minä vielä kertaalleen koetin tehdä itselleni täyden selvän
oikeasta syystä, miksi Jöije minua luoksensa vaati.
Saattoihan kirjeistä päättää, että aivan niin kuin minä syrjäisenä olin
ollut epätietoinen Martin tunteiden laadusta eli siitä, oliko hän
rakastunut Jöijeen vai ei, samoin oli itse Jöijekin asiasta kahden
vaiheilla. Tämä tuntui minusta niin ihmeelliseltä, etten tiennyt miten
päin sitä pitäisi ajatellakaan, ja kyllä minun täytyi ainakin tähän
mennessä myöntää, että heidän keskinäinen suhteensa oli todella "jotain
erikoista, jota ei vielä milloinkaan ole ollut". Mitä se "toveruus"
oli, jonka nimessä mentiin naimisiin ja rakennettiin yhteinen koti, se
oli toki arvoitusta kekseliäämmillekin päille kuin minun. Jöijen
suhteen saatoin asian jotakuinkin ymmärtää, sillä olihan Jöije jo kauan
sitten sekä silmin nähtävästi että nyt omien tunnustustensakin mukaan
rakastunut Marttiin aivan tavallisella, meille kuolevaisille tutulla
tavalla, joten naimisiin meneminen ja oma koti saattoi häneen nähden
kyllä esiintyä luonnollisena ja hänen onneaan suurentavana. Mutta
Marttiin nähden oli asia kokonaan toinen: Jos hän oli rakastunut, niin
mistä tuo pidättyväisyys? Valako? En usko. Vala on vain jokin puoleksi
lapsellinen päähänpisto, mutta tässä täytyi olla vaikuttamassa
ilmeinen periaate, joka tosin teki asian minulle vieläkin vähemmin
käsitettäväksi. Mikään huviretkellä vannottu vala ei voi riittää
määräämään niin eriskummaista menettelytapaa ja hallitsemaan ihmisen
luonnonvoimaista taipumusta. Mutta mikä oli silloin tuo periaate ja
mistä ammennettiin voimaa sen toteuttamiseksi? Mistä ja minkä vuoksi?
Minun täytyi ajatuksistani kokonaan hylätä tuo rakastumisen vaihtoehto.
Semmoinen ihminen on mahdoton. Ja jäljellä oli siis ajatella, että
Martti _ei_ ollut Jöijeen sukupuolisesti rakastunut.
Mutta tuliko asia silloin helpommin ymmärrettäväksi? Mitä oli silloin
tuo "toveruus", joka antoi hänelle uskallusta vihityttää itsensä
Jöijeen ja panemaan perintöosansa yhteiseen rakennukseen, joka
sitäpaitsi näytti olevan paroonittarelle omistettu? Ja mikä vihdoin oli
perustuksena siihen "onneen", joka Martille aivan yhtäpaljon kuin
Jöijellekin oli niin ominainen? Eihän toveruus kahden samaa sukupuolta
olevan välillä voinut tehdä ihmisiä yhtä onnellisiksi. Oliko siis
sittenkin "rajain hävittäminen sinän ja minän väliltä" mahdollinen vain
naistoverin kanssa, Martti hoi?!
Tähän viimeiseen ajatukseen minä lopullisesti pysähdyin. Kysymyksen
olin tehnyt itselleni ensin vain hieno iva mielessä, mutta tarkemmin
ajateltuani alkoi näyttää, että kenties juuri näin olikin. Ehkä naisen
sulo, ehkä sukupuolten välillä vallitseva vetovoima, joka tavallisissa
tapauksissa saa aikaan kahden ihmisen muuttumisen "yhdeksi lihaksi",
niinkuin raamatussa sanotaan, poistaa esteet myöskin sielulliselta
yhdeksi yhtymiseltä, ja ehkä se tässä erikoisessa tapauksessa
sellaiseen tulokseen vei senvuoksi, että se "valan" tähden oli viemättä
ja hukuttamatta heitä pelkkään ruumiilliseen yhtymiseen. En tiennyt
mitä tämmöisestäkään vaihtoehdosta oikein ajatella. Epäselväksi jäi
kaikissa tapauksissa, miksi tuo sielullinen yhteys, joka oli syntynyt
moisesta "esteettömyydestä", ei johtanut ruumiilliseen yhtymiseen,
(minulle oli tunnettua, etteivät he olleet esimerkiksi milloinkaan edes
suudelleet toisiansa). Jöijen kirjeessänsä lausuma arvelu, että Martti
kenties taisteli kaikkea sellaista vetovoimaa vastaan, oli kuten jo
sanoin minulle käsittämätön, koska en voinut ymmärtää sellaisen
taistelun sisällistä vaikutinta. Ja kuitenkin saatoin vielä vähemmin
käsittää, että Martilla _ei_ olisi ollut mitään ruumiillista vetovoimaa
Jöijeen.
Mitä siis Martti oikeastaan oli?
Jos ajattelee Marttia, tuota arvoitusten arvoitusta, niin täytyy sanoa,
että hän vaikutti minuun suorastaan umpimieliseltä. Jöije puhui aina
ihastuneena hänen avomielisyydestään, mutta ainakin muille oli tämä
avomielisyys tuntematonta. Ehkä hän oli avomielinen virheittensä
tunnustamisessa, kaikellaisten pikku vaikutinten paljastamisessa
ja tunteittensa erittelyssä, mutta pääasiassa hän oli kuin
olikin umpimielinen, tältäkin puolelta siis ilmaisten heimonsa
tunnus-ominaisuuden. Olkoon että hän oli valmis ilmaisemaan
jokapäiväisen elämänsä vaikuttimia, pääsuunnan vaikuttimesta ei ollut
syrjäisellä aavistustakaan, ydin oli peitossa. Eikä näkynyt
Jöijelläkään olleen siihen pääsyä, sillä muuten hän olisi kyllä
tiennyt, "oliko Martti rakastunut vai ei", ja "taisteliko Martti vai
ei". Olisi kuitenkin, luullut, että jos rajat minän ja sinän väliltä
ovat poistetut, niin juuri ydin on toiselle avoin.
Näitä miettiessäni olin aivan huomaamattani ruvennut ajaa
täryytellessäni ajattelemaan, että kenties he eivät sittenkään olleet
niin onnelliset kuin itse luulivat ja minulle vakuuttivat. Ehkä tuo
omituinen epäselvyys vaivasi heitä, ehkä koko suhde oli liian
jännitettyä ja luonnotonta, ehkä kaiken pohjalla olikin joku salainen
tuska, sairaaloisuutta kypsyttävä tyydyttämättömyys, joka onnen
asemasta puhkee valloilleen, kun he nyt joutuvat saman katon alle. Ja
tähän yhtyivät vielä epäilykseni heidän vastaisen toimeentulonsa
suhteen, joten minä aloin olla tavallisessa pessimistisessä
mielentilassani. Sitäkin hartaammin toivoin pian pääseväni perille,
että heidän näkemisensä taas torjuisi minusta aiheetonta mustuuttani.
Ilta olikin jo kovin pimennyt. Tietä tuskin erotti hevosen pään ylitse
ja oheiset puut sulivat yhtenäiseksi mustaksi seinäksi.
Aukealle tultuamme oli hiukan valoisampaa, niin että näki pellonsarkoja
ja erotti kylien seudut. Taivas oli sakeain pilvien peitossa, pimeänä
kaikkialta muualta paitsi siltä ilmansuunnalta minnepäin me ajoimme.
Sieltä päin ruskotti omituinen puna.
Minä sanoin pienelle kyytimiehelleni, että tuopa näyttää olevan
tulipalo.
Poika alkoi hoputella hevostaan ja ilmaisi tulipalon todella olevan
heidän kylässään.
Kysyin ihmeissäni miten hän taisi sen niin varmaan tietää.
Silloin kertoi esi-isäinsä vakaa jälkeläinen, asiallisesti ja
hätiköimättä, että juuri ennen junan tuloa oli telefonineiti soittanut
asiasta asemalle pyytäen ruiskua, joka oli myöskin jo lähetetty.
Bolstaan paras hevonen oli pantu vetämään ja pehtori oli itse...
Minä keskeytin levottomana pojan selostukset:
-- Oliko tietoa mikä siellä paloi? kysyin.
Poika ei näyttänyt ensin osaavan tehdä asiasta tiliä, mutta arveli
sitten, että palavaa taloa sanottiin "maisterin villaksi".
Kapasin käteeni ohjakset: entä jos he sanovat Marttia maisteriksi!
-- Sekö villa se on, joka tänä kesänä on rakennettu, senkö suomalaisen
maisterin?
-- Just, sanoi poika.
Sydämeni oli pakahtua. Temmoin ohjista minkä jaksoin joutuakseni apuun.
Ehkä palamassa oli vain joku osa rakennuksesta, ehkä saattoi vielä
paljon pelastaa? Vai oliko jo kaikki raunioina? Kammottava kuva nousi
mieleeni, jota turhaan koetin poistaa rauhoittavasti puhuttelemalla
itseäni.
Puna oli vähitellen noussut ylimmilleen vallaten puolet taivaasta ja
kohoten melkein päämme päälle. Keskuksessa se oli hehkuvinta ja pahaa
ennustaen teki milloin sammumista milloin lehahteli entistä yhä
hurjempaan loimuun, mutta tie kääntyi jälleen metsikköön ja palopunan
saattoi nähdä nyt vain puitten latvain päältä.
Hätäni huomattuaan poika otti ohjat käteensä ja pysäytti hevosen. Hän
kiipesi rattailta ja kohta kuulin jotakin risujen ritinää alhaalta.
Viivytys tuntui minusta loppumattomalta, mutta vihdoin pieni mies
ilmestyi tien ohesta pihlajainen piiska kädessään. Ja minun oli pian
myöntäminen, että minkä olimme ajassa kadottaneet, tuli piiskan avulla
monin kerroin korvatuksi.
Hevonen hurahti mäen päälle ja kamala näky avautui jälleen eteeni, nyt
vieläkin kaameampana. Tulen ahjosta syöksyivät hirvittävät kipinäpilvet
ilmoihin.
Mutta minä muutan tässä kohden kirjoitustapani. Jätän sikseen kaiken
sen hädän, tuskan, kauhistuksen, mikä rinnassani sillä hetkellä riehui,
en kuvaa sitä noloa pettymyksen tunnetta, joka saattoi minut
äänekkääseen voihkimiseen sortumaan, kun jyrkkää mäkeä laskeutuessamme
mieleeni muistui että olin tuomassa myöskin nimeä heidän
rakennuksellensa ja ristineeni sen "Onnelaksi". Siinäpä nyt hajosi
heidän onnensa kuin tuhka tuuleen. Olkoon sinänsä myös minun
kapinalliset tunteeni, kapinalliset kohtaloa ja itse taivastakin
vastaan, joka tällä hetkellä tuntui kuin kukistuneen alas
kaikkivaltiaalta johtaja-asemaltaan mataloiksi mustiksi pilviksi,
sillaikaa kuin helvetti riehui punaisena valkeana, kipunasavuja
syydellen ja pirullisilla loimukielillänsä taivaiden lakea nuollen.
Kaikki tuo jääköön minulta, ikuisiksi hautautukoot kohtaloa kiroovat
hätähuutoni, niinkuin sieluni ei olisi milloinkaan niiden ääntä
todistanut.
Otan toisen tunnesävyn. Kuvaan näkyni sellaisena kuin se vuosikausien
kuluessa vähitellen mielessäni muodostui ja sieluuni painautui. Toiset
ovat silloin sanani, toinen tunnelmani, mieleni toisissa vireissä.
Niinkuin kaameimmissakin yöllisissä paloissa on aina myös jotakin
ylevän komeaa, niin tässäkin hirvittävässä näyssä alkoi aikain
vieriessä kiinnittää mieltäni sen mahdoton kauneus. Enhän minä tuona
kauhun hetkenä voinut mitään sellaisia havaintoja tajuisesti tuntea,
mutta nyt olen näkevinäni pelkkää kauneutta.
Kaunista oli, kun lähemmäksi päästyämme mutta minkään äänien vielä
palopaikalta kuulumatta vanhat männyt seisoivat hiljaisuudessa molemmin
puolin tietä, karahkaiset oksat voimakkaan punan valaisemina, takanansa
pilvien pimeys. Kaunista oli lyhyeksi kalvetun nurmen ja sen kivien
tasaisen punertava sileys, kaunista tien valaistu mutkittelu ja
aidanseipäiden tarkka pimeästä piirtäytyminen, kaunista koko luonnon
liikkumaton, äänetön harras sinnepäin kääntyminen, niinkuin olisivat
männyt katsoneet iki Luojansa ihmetöitä, arvostelematta, nöyrässä
hartaudessa kunnioittaen pyhää välttämättömyyttä.
Mutta kaunista oli erittäinkin itse palo, savuineen, kipinöineen,
pilviä tavoittavine liekkinensä, hävittävä, tuhoisa, roiskuva valkea
ihmiskohtaloita luovassa majesteettiudessaan, joka otti ihmisiltä
elämän johdon ja heidän intoiluansa rajoittaen teki elämästä jälleen
sen mitä se on. Oh, olinhan näkevinäni nukkekaapin pikku ruutujen
hetken aikaa helottavan liekkien valkeassa hehkussa! Nyt ne jo sulivat
ja hävisivät!
Liikuttavaa ja kaunista, kyyneliin asti kaunista, nyt vuosien kuluttua,
kun tietää rakennuksen paikan olevan taas jo sileänä nurmena, nähdä
mielessään ihmisten yrittävän sen pelastamista, nähdä heidän
toivottomalla vimmalla ruiskuttavan vettä liekkien ahjoon ja elämän
herran unohtaen päättömänä juoksevan sinne tänne käsiänsä huitoen ja
tukkaansa revellen, ikäänkuin heidän ponnistuksistansa elämä voisi
suuntaansa muuttaa ja he häviämästä estää sen, minkä palaminen on
tuottava heille vuosikymmenien kyyneleitä ja menetetyn paratiisin
suremista. Ihmisparat!
Sanon ihmisparat, sillä mistäpä he tietäisivät mitä elämän herra
kulloinkin tarkoittaa ja tahtoo! He ehkä surevat, että palo tekee
mahdottomaksi heidän haaveensa, ikipäiviksi sortaa maahan heidän
unelmansa ihanista hääpäivistä, joita he väräjävin sydämin ovat
valmistuneet viettämään kerran suurena tulevaisuutensa keväänä. Mutta
eivät hädässään aavista, että koko roihu loimuaakin heidän
lähestyneiden häittensä kunniaksi.
Katso pyhää liekkiä! Katso kuinka riemukkaasti se valaisee yön pimeyden
keskipäivääkin valkeammaksi! Katso punaisen savun vyöryjä, jotka
juhlallisina kattavat päänne! Katso kipunoita, jotka kultasateena
kunnioittavat ylkää ja morsianta! Ja liekkejä, jotka taivaille kertovat
kahden onnellisen yhtymästä!
Niin nyt, vuosien kuluttua kirjoitan, ja niin minulla on oikeuskin
kirjoittaa. Mutta silloin!
En osaa sanoin kuvata hätääntynyttä tuskaani, kun näin Jöijen riehuvan
liekkien keskellä, ottaen vastaan mitä sisällä olevat miehet hänelle
heittivät. Luulin ensin hänen olevan niin hätäännyksissä, että oli kuin
järkensä menettänyt, sillä minua tervehtimättä hän vain sanoi minulle
muutamia katkonaisia sanoja, saamatta mitään ajatusta selväksi, ja
riensi muuanne.
Ehdin vielä saada hätäisen kuvan eräästä huoneesta juuri ennenkun
liekit senkin täyttivät ja välikatto romahti alas. Sinne sortuivat
palavien hirsien alle kaikki Jöijen varustukset. Näin jäännöksiä
seinätauluista, näin korkean, tutun kukkamaljakon, jossa oli
kultaenkelit kupeilla ja omituinen punapaitainen kiinalainen kaunotar
ompelustensa keskellä, vilahti silmissäni myöskin vanha kitarimme,
jolla muinoin soittelimme. Ei epäilemistäkään, tuo oli juuri
minulle aijottu huone, jonne Jöijeni oli nähtävästi kantanut
kallismuistoisimmat kapineet. Arvaan kuinka hän oli edeltäpäin iloinnut
minulle aijotuista yllätyksistänsä ja erikoisuuksia myöten harkinnut
kaiken. Sinne hukkui savujen, tuhkan ja liekkien pätsiin!
Koetin minäkin jotain kantaa pois, en itsekään tiedä mitä se oli, sillä
olin kadottanut en niin paljon yleisen myllerryksen ja savun vuoksi
kuin kyyneleitteni häiritsemänä eteeni näkemisen mahdollisuudet.
Veinpähän mitä käteeni sattui, laahasin voimaini takaa pois kuumasta ja
savusta. Sillä jo viimeinenkin rakennuksen puoli oli niin liekkien
vallassa, ettei sen läheisyydessä enää voinut olla, ja miehet
lakkasivat ruiskuttamasta paloon, kääntyen valelemaan vain muita
lähimpiä rakennuksia, niitä syttymästä suojellakseen.
Silloin kuulen Jöijen raikkaan naurun korvissani:
-- Minne sinä tuota laahaat? Anna olla, ei sitä tarvita!
Ja kun alan silmiäni hieroa nähdäkseni jotakin, tunnen Jöijen
puristuksen kaulassani, hänen suutelonsa, ja kuulen hänen hellät
tervehdyksensä.
Nyt näen vihdoin Jöijeni. Siinä hän on. Aivan entisensä näköinen.
Hän pitelee minusta kiinni, hänen kasvonsa ovat aivan lähellä minua,
kun hän puuhasta kuumana, onnellinen hymy huulilla kuiskaa:
-- Hän _rakastaa_ minua!
Ja irroittuen minusta, pois kiirehtien, pysähtyy hetkeksi, lisätäkseen
riemukkaana:
-- Niin, niin, hän ei aavista minun tietävän, mutta nyt minä _tiedän!_
Katson hämmästyneenä hänen jälkeensä. En voi korviani, en silmiäni
uskoa. Noinko raikkaana voi ihmisääni kajahdella kesken palon
helvetillistä tohinaa! Noinko autuaan onnellisina voivat ihmiskasvot
säteillä tuhoisten liekkien loimutessa! Sillä juuri kun hän sanoi: "hän
rakastaa minua", romahti rakennuksen koko vesikatto alas ja kipinät
miljaardilukuisena ryöppynä syöksivät taivasta kohden, valaisten
maailman. Se oli kuin luonnon riemuhuudahdus.
Totisesti, siitä hetkestä asti olen tätä tulipaloa katsonut toisin
silmin. Kaikki muuttui tunteissani, avuton hätä haihtui mielestäni, ja
jokin omituinen ilo valtasi minut, vaikka kyyneleet yhä virtana
tulvivat silmistäni, iloko sen johdosta että tässä nyt oli minulle niin
paljon ehdottomasti välttämätöntä toimitettavaa, jota ei minulla
elämässäni aina ollut, vai myöskin sen johdosta että se näky, joka ihan
äsken vielä oli yksinomaan kauhulla täyttänyt sydäntä, nyt oli
muuttunut toisarvoiseksi paljon suurempiarvoisten asiain rinnalla,
jotka ikäänkuin muuttivat onneksi kaiken mitä ikinä tapahtuikin, -- en
tiedä, en hakemallakaan löydä selvää iloni vaikutinta. Sen vain taaskin
sanon ja toistamalla toistan, että ihmeellinen oli Jöijen onnen
tarttuvaisuus! Se ei ainoastaan enää saanut ikävää sateenräminää
muuttumaan iloisen kevään enteeksi, vaan muutti tuhoisimman
tulipalonkin sykähtävän ilon aiheeksi.
Katon pudottua alas miehet vetivät hiiltyneet seinät palokoukuilla
hajalle, liekit vaimenivat, yö pääsi jälleen pimeyteensä, ja koko
rakennuksesta ei ollut pian muuta jäljellä kuin kaksi piippumuuria,
toinen puolitiestä katkenneena, toinen täydessä pituudessaan, keskellä
kyteviä raunioita.
Me laitoimme Jöijen kanssa Martille yösijan aittahuoneeseen, jossa oli
pikku ikkuna lasiruutuineen pihalle päin. Huone miellytti minua kovin,
yö oli lämmin ja minä sanoin Jöijelle, että haluttaisi kovin jäädä
tänne nukkumaan.
-- Ei, ei, Jöije kiiruhti sanomaan, me nukumme sinun kanssasi Martin
kamarissa, joka on tuossa vastapäätä, pihan tuolla puolella, talon
rakennuksessa.
Minä sanoin tähän leikilläni nuhtelevasti:
-- No mutta -- rouva Leppänen! Mitä minun on ajatteleminen!
Samaan menoon hän otti minua jälleen kaulasta, suuteli minua moneen
kertaan ja saneli välillä:
-- Voi jospa aavistaisit, rakas, rakas Hilja, kuinka tärkeä asia
minulle on sinun saapumisesi ja kuinka kiitollinen minä sinulle olen!
Hän ei puhunut eikä ruvennut selittämään enempää tästä asiasta. Mutta
tarvitsinko minä hänen selityksiänsä! Sehän tarkoitti tuota vanhaa,
tuttua. Pieni, minun nähdäkseni mitätön momentti oli vain tullut
entisen lisäksi, se, että hän nyt _tiesi_ Martin rakastavan häntä.
Vasta vuosien kuluttua, kun paremmin ymmärsin heidän nykyisen
suhteensa, ja erittäinkin kun olin päässyt perille Martin
psykologiasta, miten todella tärkeä saapumiseni olisi voinut olla ja
miten arkaluontoinen asemani oli, saatoin katua ottaneeni asian niin
keveästi kuin otin, ja keveästi myöskin Jöijeen nähden, Martista
kokonaan erilläänkin ajateltuna. Minä todella en ollut osannut antaa
kaikelle tuolle mitä Jöije aina puhui toveruudesta ja mitä hän
kirjeissäänkin kirjoitti niin totista arvoa kuin sillä myöhemmin
huomasin olleen. Niinpä Jöijen selitykset "vaikeudesta olla
viehättämättä", hänen lapselliset huudahduksensa: "silloin jumalaties
kuinka olisi käynyt!" ja vihdoin hänen hätäinen, harras luoksensa
vaatiminen -- kaikki tuo pääsi minulle täyteen selvyyteen vasta nyt kun
tätä kirjaa kirjoitan.
Mutta -- "kun kaikki käy ympäri" -- ehkä oli hyvä sekin etten silloin
asemaani ymmärtänyt ja kaikki sai käydä niinkuin kävi.
Lukija ratkaiskoon.
Sillaikaa kun me Jöijen kanssa parhaamme mukaan järjestimme
aittahuonetta Martille, oli Martti puolestaan hänkin jo ehtinyt
tulipalolta muihin hommiin, jätettyään kydön parin kylänmiehen
vahdittavaksi.
Hän oli peseytynyt noesta ja tuhasta, kun me tulimme hänen
huoneeseensa, ja siistinyt sen ja toimittanut toisen vuoteen entisen
lisäksi, joten Jöijellä ja minulla oli tämän yökortterimme
järjestämisessä hyvin vähän puuhaa.
Rupesimme juomaan teetä.
Martti oli ensin vähän niinkuin nolo minun edessäni ja silmiin
katsomaton. Mutta kun hän huomasi, etten minä aijokaan ruveta
tapahtuman johdosta millään tavoin surkutteluani ilmaisemaan, vaan
vapaasti antauduin iloiseen tunnelmaan, näin hänen kasvoillaan ensin
tyytyväisen kummastelun ja sittemmin hän kokonaan vapautui arkuudestaan
ja oli iloisempi kuin kukaan. Jöije säteili jotakin syvempää,
sisäisempää iloa ja tyytyväisyyttä, joka ei purkautunut niin paljon
ulkonaiseen leikinlaskuun.
Tietysti kerrottiin moneen jaksoon mitä kaikkea palon aikana oli
kullekin sattunut erinomaista, eikä pikku tapauksista tahtonut loppua
tullakaan, erittäinkin kun Martti rupesi löytämään myöskin kaikellaisia
naurettavia sattumia, jotka tässä tilaisuudessa kerrottuina saattoivat
minut todella aivan pakahuttaviin naurun hytkytyksiin.
Vihdoin näyttivät kaikki pikku tapaukset olevan ammennetut, ja
tulipalon mahdollisesta "syvemmästä merkityksestä" taas Martti ei
ruvennut puhumaan, yhtä vähän kuin Jöijekään semmoiseen antautui,
nimittäin tapauksen vaikutuksista heidän vastaisuuteensa, heidän
talouteensa tai edes heidän lähimpiin toimenpiteihinsä vaikkapa
huomisesta alkaen.
Sitävastoin Martti alkoi yhä samassa vauhdissa ja Jöijen innokkaasti
säestämänä vaatia minua kertomaan ulkomaanmatkastani. Joka tapahtuikin.
Me istuimme lähes kolmeen asti yötä näin jutellen.
Sanalla sanoen, olenhan minä juonut teetä tanssi-iltamien jälkeen, olen
juonut iloisten häitten, kihlajaisten jälkeen, mutta ei milloinkaan ole
seurassa hyvämieli ja ilon vilpittömyys ollut niin ilmeinen kuin näissä
teen-juojaisissa tulipalon jälkeen! Sanokaa sitten, että onni ei muka
voisi olla riippumaton onnettomuuksista!
Mutta ei siinä kaikki.
Lopuksi, kun meille oli selvinnyt, että täytyi vihdoin erota nukkumaan
ja Jöije oli kyselevälle Martille huomauttanut miten väsynyt minä
lienen ollut kärsimästäni merikivusta, pitkästä junamatkasta ja vihdoin
rattailla tärisemisestä, ja kun Martti oli jo noussut hyvästelemään
meitä, minä en malttanutkaan säilyttää loppuun asti samaa
huolettomuuden tunnelmaa, vaan purkauduin surkutteluihin kaiken sen
johdosta mitä Martti oli kadottanut. Näin tahdoin ilmaista hänelle,
että huolimatta pinnalla olevasta mielialani keveydestä pohjalla
tietysti kuitenkin oli suru siitä, että hän on kaikkensa kadottanut.
Martti katsahti minuun vähän tyytymättömänä, mutta rupesi sitten
kuitenkin hymyilemään.
-- Enhän minä ole _kaikkea_ kadottanut, hän sanoi.
Minä katsahdin ympärilleni Martin tänne huoneeseen kantamiin palosta
pelastettuihin kalliimpiin kapineisiin, nähdäkseni mitä hän ei ollut
kadottanut.
-- Niin, niin, hän sanoi naurahtaen, hakekaa vain, kaikkein kallein on
pelastettu. Eikö siellä ole raamatussakin sellainen paikka, että joku
löysi maallansa timantin, möi kaiken mitä hänellä oli ja piti timantin?
Martti vetosi usein raamattuun, tietäen minut uskonnolliseksi, mutta
nyt en ymmärtänyt häntä rahtusenkaan vertaa. Mitään erikoisen kallista
esinettä en voinut keksiä pelastettujen joukossa.
Martti sanoi ihmetellen:
-- Mutta eikö Jöije siis ole teille kertonut?
Tällöin Jöije kovasti punastui ja sitä salatakseen kääntyi pois.
-- Jöije ei ole minulle mitään kertonut, sanoin yhä enemmän ihmeissäni.
-- Eikö sitäkään, että hän yritti pelastamaan jotain vihkojani ja
tukehtui savuun?! Pääasiasta ette siis ole mitään tienneet! Kannoin
hänet tänne huoneeseen, aivan hengetönnä hän oli, tuhkan harmaa
kasvoistansa, luulin hänet kuolleeksi, mutta ... mutta hän -- virkosi!
Virkosi!
Martin liikutuksesta vapiseva ääni ja hänen hengästyksensä muuttui
viimeisissä sanoissa kuin ylimmän onnen kirkastukseksi. Hän huusi
riemukkaasti jokaisen tavun erikseen: Vir-ko-si!
Jotain uutta oli Martissa. Minä katselemistani katselin häntä.
Kysyin mitä virvoituskeinoja hän oli käyttänyt.
-- Mitäkö keinoja, niin ... ei mitään, ei yhtään mitään, hän virkosi
aivan itsestään, Martti vastasi.
Vasta vuosikausien kuluttua Jöije kertoi minulle heränneensä
tainnoksista Martin äänekkäisiin valituksiin ja rajuihin suuteloihin.
Nämä suutelot ne nyt olivatkin antaneet hänelle _tiedon_ että Martti
rakasti häntä. Ja tätä tietoansa hän oli päättänyt kaikin tavoin
Martilta salata.
Martti sanoi:
-- Voisiko surra joitakin pölkkyjä ja vasoja, kun Jöije on säilynyt!
Nämä sanat kuultuansa Jöije rupesi nuhdellen ja liikutuksesta väräjävin
äänin sanomaan:
-- Martti...
Mutta ei voinut jatkaa. Sanojen asemasta hän ojensi kätensä Marttia
kohden ja lähestyi häntä, osaksi kai estääkseen häntä semmoisia
puhumasta ja osaksi osoittaakseen kiitollisuuttaan.
Silloin Martti sulki hänet syliinsä.
Jöije purskahti valtoinaan itkuun ja peitti päänsä Martin rintaa
vasten. Martti alkoi suudella hänen päätänsä.
He unohtivat läsnäoloni, tai oikeastaan: heidän lähentymisensä
ensimäinen vaikutin ei kummaltakaan puolelta ollut muuta kuin rajatonta
kiitollisuutta ja toistensa säälimistä, minkä ilmaisemisessa syrjäisen
läsnäolo ei häiritse.
Katsoin kuitenkin parhaaksi poistua.
Nousin, kuljin huomaamatta heidän ohitsensa.
Ovella katsahdin vielä kerran heihin. Jöije ei enää itkenyt. Hänen
poskensa nojautui yhä Martin rintaa vasten. Silmissä oli ihmeellinen,
haltioitunut ilme, jota en ikinä unohda. En mene sanomaan, etteikö
siinä ollut uhmaakin ylimmän onnen ja autuuden rinnalla, niinkuin hän
olisi kohottanut päänsä puolustautuakseen jotakin mahtavaa olentoa
vastaan ja sanonut: tämä ei ole minun syyni! tämä ei ole myöskään
Martin syy! me olemme yhtä, eikä ole sitä voimaa joka meidät erottaisi.
Kuvaamattoman, unohtumattoman kaunis katse!
Martti suuteli yhä hänen hiuksiansa.
Minä suljin oven, kuljin pihan poikki aitalle, nousin huoneeseen,
sytytin ikkunan eteen kynttilän merkiksi että olin valinnut yösijani,
ja panin pitkäkseni äsken valmistamallemme mukavalle olkivuoteelle.
Ensin todella odotin, että nyt -- nyt Jöije juoksee aitan rappusia ylös
ja huutaa minulle: Hilja, mitä sinä ajattelet! tule vihdoinkin
nukkumaan!
Mutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä kukaan tullut kolkuttamaan
ovelleni.
Ja mitä pitemmälle yö kului, sitä riemukkaammaksi kävi mieleni, sitä
syvemmin Jöijen suuri onni tarttui minuun.