(Suomeksi: Martis sofrum -- Martin makuuhuone, Arbetsr. -- työhuone,
Skafferi -- ruokahuone, Tambur -- eteinen, Kök -- keittiö, Matsal --
Ruokasali, Mitt r. -- minun huoneeni, Mammas r. -- mamman huone,
Veranda -- kuisti.)
Tästä näet, että kaikki vastaa "erikoista asiain tilaa" eli että täytyy
keksiä keino miten jakaa heidän peitteensä kahtia.
Martti hyväksyi täydellisesti piirustukseni, vieläpä kehui huoneiden
järjestystä käytännöllisesti asetetuksi, lupasi tehdä vain pieniä
muutoksia joidenkin huoneiden mittasuhteissa, ja asettaa ikkunat
nurkkiin. Koko rakennus tulee hänen lopullisen piirustuksensa mukaan 18
metrin pituiseksi ja 10 metrin levyiseksi. Kivijalka on jo valmis. Ja
voi kuinka hyvän kellarin he ovat sinne tehneet, se on mamman
suunnitelman mukaan, mutta siinä tulee olemaan vielä jotain yllätyksiä
hänelle, sanoo Martti.
Mutta hyvänen aika, enhän ole sanonut vielä missä meidän uutistalomme
onkaan! Se on ... (pitäjän nimi). Asemalle on hiukan yli 16 kilometriä,
kaupunkiin noin 40 minuuttia junamatkaa. Seutu on umpi ruotsalainen,
Martin tahdosta, voitko ajatella! Ei niin että hän olisi vieläkään
muuta kuin itsepäinen fennomaani, mutta me molemmat koetamme tahtoa
toisen tahtoa ja hän on voimakkaampi -- toistaiseksi. Vedenselkä näkyy
kauempaa, verannan edessä on mainio puutarhapaikka, mutta muuten täytyy
tunnustaa, että mitään luonnonkauneutta -- esim. Hämeen merkityksessä
-- ei paikka tarjoo, se on vain tasankoa, jossa viljelykset vaihtelevat
metsikkökumpujen kanssa. Paikka on vuokrattu suurenlaiselta
talonpoikaistalolta, joka on vieressä ja jossa Martilla nyt
rakennustyön aikana on tilapäinen asuntonsa. Olen minäkin siellä monta
kertaa käynyt ja katsonut heidän töitänsä. Martti piiluaa paraikaa
tukkeja.
Sinä olet usein kysynyt minulta, olenko rakastunut Marttiin.
Nyt voin varmasti sanoa, että olen rakastunut häneen juuri semmoisena
kuin hän piiluaa tukkeja, tai soutaa tai vaikkapa navetan takana
paitahihasillaan nostelee multaa rattaille (niin kevyesti että voi
yhtaikaa nauraa kanssani ja puhua minulle ihan toisista asioista), minä
olen silloin hurjasti rakastunut häneen. Mutta en ole nimeksikään
rakastunut hänen tärkkikauluksiinsa ja mustiin verkatakkeihin, joihin
hän joskus on katsonut välttämättömäksi pukeutua. Muistan kuinka hän
isän kuoltua ja luultavasti jonkinlaisissa meidän elättämisen huolissa
alkoi taas ajatella lukutietä ja rupesi puuhailemaan joitakin
tutkintoja. Näin hänet eräässä tilaisuudessa hännystakki yllä.
Jumala yleensä varjelkoon Marttiamme hännystakeista, mutta tämä ei edes
istunut mallikelpoisesti, pönkötti niskassa -- ja housut liian pitkät,
sinä voit kuvitella! Mutta ei siinä kyllin. Lisäksi hän puhellessa
jonkun akateemisen mahtimiehen kanssa, joka nähtävästi oli likinäköinen
ja pyrki senvuoksi aivan Martin nenän alle, nolon kömpelösti
kumarrellen peräytyi tämän tieltä -- jaa ainakin sata askelta. Ajatella
jotakin semmoista! Mies käy puskevan sonnin sarviin ja kääntää sen pään
nurin -- olen itse nähnyt Martin niin tekevän, mutta peräytyy jonkun
pienen, keltaisen, laihan silmälasiherran tieltä! Ei ja ei ja ei! Ennen
vaikka perunankuorijaksi ja tiskaajaksi, kuin nähdä Marttia sellaisessa
alennustilassa.
Sain -- vaikka tosin suurilla ponnistuksilla -- hänet luopumaan
kaikista tutkintoaikeistaan, jonka jälkeen hän alkoi tuota tavallista
myhäilyään. Se merkitsi, että hän oli minun tietämättäni kääntynyt
isänsä puoleen tuossa perintöasiassa ja että hän oli oikeastaan itsekin
tyytyväinen tähän uuteen vastoinkäymiseensä lukutiellä, sillä hän ei
syvimmässään rakasta "kursseja", niinkuin jo tiedät.
Mamma sanoo aina; millä me elämme? Mutta voiko eläminen tulla
vaikeammaksi sen vuoksi että ihmiset muuttavat asumaan saman katon
alle? Eikö yhteisen talouden päinvastoin pitäisi tehdä heidän elämäänsä
halvemmaksi? Martti elää millä tähänkin asti, mammalla on vielä
jonkunverran erikoisomaisuutta, josta tulee paljon apua, ja minä taas
en voi olla laiska, niinkuin sinä hyvin tiedät. Minä olen keksinyt
paljon kaikellaista, millä aijon ruveta ansaitsemaan. Se tulee olemaan
ihanaa!
Voi sinä Hilja rakas! Sano minulle, kuinka voi olla mahdollista, että
Martille ja minulle, siis aivan tavallisille ihmisille, koituu niin
tavaton (ruots, vanlig -- ovanlig) elämänonni? Sillä onhan Martti ihan
tavallinen, jokapäiväinen ihminen. Ei hän ole mikään diplomaatti, ei
taiteilija, ei kirjailija. Hän osaa vain mainiosti veistää
piilukirveellä tuoretta männynkylkeä (mikä ihana pihkan lemu, mitä
maukkaita, hurmaavia lastuja)! Ja että myöskään minä en ole mitenkään
tavaton, vaan kaikkein tavallisin, jopa allekin tavallisen, sen sinä
hyvin tiedät, sinä, joka olet opettanut minua niin monta vuotta
saamatta minusta mitään kalua. No niin, toteamme siis, että olemme
molemmat tuiki tavalliset ihmiset, Martti ja minä. Mutta kuinka on
silloin selitettävissä, sano minulle kuinka on ollenkaan mahdollista,
että me saamme elää niin _tavatonta_ onnen elämää, sellaista, jota ei
vielä yksikään muu maailmassa ole elänyt ja josta en luulisi kellään
ainakaan nykyisistä ihmisistä olevan kaukaisintakaan aavistusta (sillä
jos olisi, niin maailma olisi täynnä tämän onnen ylistystä, kaikki
kirjailijat siitä vain laulaisivat, kaikki taiteilijat sitä
esittäisivät, mutta nyt ei esitä kukaan, ja minulla ei ole mitään
sanoja sen äärettömyyden kuvaamiseksi). Kuinka se on mahdollista, sano!
Sinun täytyy saapua pian takaisin Suomeen ja välttämättä tulla meille,
kun saamme rakennuksen harjan alle. Silloin vietämme juhlan ja minä
ripustan seppeleitä kaikkiin nurkkiin ja korotuksiin. Koeta nyt rakas
Hilja ilahuttaa meitä laittautumalla siksi tänne.
Et muuten tuntisi minua, jos nyt näkisit, vaan menisit tervehtimättä
ohitse, niin koruttomaksi olen tullut puvussani ja kampauksessanikin.
Syynä tämmöiseen muutokseen ei ole varojen puute, sitä et saa
kuvitella! Niin köyhiä emme sentään ole, ja jos tässä asiassa Martin
tahtoa noudattaisin, saisin käydä vaikka majavan nahoissa ja
purppuroissa. Ei, syy on tämmöinen. Tavallisuuksieni joukossa (ruots.
bland mina banaliteter) on kaikkein tavallisin tuo tavallisten naisten
tavallisin ominaisuus, viehättämisen halu, senkin sinä tiedät
mainiosti. Mutta erittäinkin Martin suhteen on tämä ominaisuuteni
kaiken aikaa pyrkinyt puhkeamaan täyteen kukoistukseen. Toivon joskus
voivani selittää sinulle paremmin kuin voin tehdä näin kirjeessä,
miksi tämä asia on juuri Martin suhteen minulle semmoiseksi
elämänkysymykseksi muodostunut. Siihen kärjistyvät kaikki minun
pyrkimykseni ja sisälliset kamppailuni. Sinun tarvitsee vain ajatella
tuota valaamme, josta olen sinulle niin usein kertonut ja joka meidät
niin ihmeellisellä tavalla on yhdistänyt ja yhä vieläkin yhdistää.
Mutta ylimalkaankin puhuen, niin pitäähän sinun myöntää, että jos
katsoo meihin naisiin noin ikäänkuin yläpuoleltamme, niin syntyy
ehdottomasti kysymys, miksi me verrattuina miespuolisiin käymme ylen
koristeltuina. Se on ikuinen tapa, mutta miksi se on tullut tavaksi,
ellei juuri meille ominaisesta viehättämishalusta? Siis jos ymmärrän
tämän asian ja olen juurruttanut itsestäni viehättämishalun, voit
niinkin päin ymmärtää, että minä myös olen ruvennut äärimmäisen
koruttomaksi. Kauniiksi kehuttua kampaustani oli todella vähän vaikea
pudottaa alas, mutta nyt on kuin onkin niskassani useimmiten vain
palmikko.
Martti oli vihanen vain niin kauan kuin luuli että minä noudatan
koruttomuutta säästäväisyydestä. Mutta kaiketi hän on nyt älynnyt
oikean syyn, koskapa hänen myhäilynsä, joka hänelle niin sopii, on
käynyt alituiseksi. Ihmeellinen ristiriita on syntynyt vain siitä, että
kaikki yhdestä suusta toitottavat minulle kuinka mainiosti muka
palmikko sopii minulle. Toiset väittävät, että minä sillä koketeeraan.
Herrain ällistely on todella käynyt entistä suuremmaksi, mutta enhän
minä nyt voi ruveta keksimään suorastaan rumentaviakaan pukuja ja
kampauksia. Olen sellainen kuin olen.
Sanon vaan sinulle, että Marttini pysyy Marttina kaikesta
koruttomuudestani huolimatta tai -- ehkä juuri sentähden. Ja siihenpä
koko onneni sisältyykin. Ei, ei, ei se siihen yksistään sisälly. Voi
rakas Hilja, tämä kaikki on yläpuolella minun sanavarastoani ja
selittelykykyäni! Maa on paratiisi.
No niin, minä en kuitenkaan voi puhua muusta kuin Martista ja Martista,
vieläpä löytämättä lähimainkaan oikeita sanoja ajatusteni ja
tunteitteni ilmaisemiseksi. On parasta että lopetan tämän kirjeen ja
jään odottamaan tilaisuutta suulliseen ajatusten vaihtoon. Tulethan
sinä meille harjaisia viettämään? Kirjoita heti ja anna minun tietää
tuletko.
Sinun tehtäväksesi annamme muuten nimen keksimisen talollemme. Sen voit
juhlallisesti ilmaista meille kun tulet, ja me kiipeemme telineitä
myöten harjalle hurraata huutamaan. Siis tulet!
Sinun
-- -- --
2.
(Noin puolen vuoden kuluttua, keväällä).
Hilja rakkaani!
Tietysti vastasit, ettet voi saapua. Minun olisi pitänyt se arvata.
Sinä et tietenkään voi pitää pyyntöni täyttämistä niin tärkeänä kuin se
minusta tuntuu.
Vaikka toiselta puolen saattaa sanoa, että se oli tavallaan onni
onnettomuudessa. Kun olin saanut kaikki seppeleet paikoilleen ja joku
lippukin liehui telineriukujen päässä, alkoi näet sataa taivaan
täydeltä. Työmiehet juoksivat katoksien alle, minne mikin kerkesi, ja
kun sade näytti aikovan pitkälliseksi menivät kahvit juotuaan
koteihinsa. Kylläpä oli toista nämä harjaiset kuin olimme kuvitelleet!
Siinä se seisoi rakennuksemme, tuoreet salvokset sateessa kellastuvina
ja yhä ihanasti pihkalta lemuavina, sade ropisee ja tanssii tiilipinoja
peittävällä asfaltilla, vesi vuotaa kimmoten terveiden tukkien
öljyisiltä pinnoilta. Läpimärät liput ovat värinsä muuttaneet ja
riippuvat liikahtamatta, noloina tangoissansa. Seppeleet ylimpänä
näyttävät tarpeettomilta, tummilta pyörylöiltä. Ja sinun olisi varmaan
ollut ikävä tässä sateessa.
Sillä eihän voi vaatia, että sade tai muu epäonnistuminen ketään
ilahuttaa, saati tekee onnelliseksi, niinkuin se teki Martin ja minut.
Mekin olimme kiirehtineet rankkasadetta pakoon ja jouduimme
väliaikaisesti rakettuun pieneen vajaan, josta katselimme rajuilman
leikkiä uutistalomme telineillä ja lastukoissa. Heräsimme siihen, että
molemmat ihan samaa katselimme, ja rupesimme nauramaan.
Huomasimme, että me olimme nyt ensikertaa kahden kesken tällä
rakennuspaikalla; aina oli ennen ollut työmiehiä ja muuta väkeä,
kun minä olin sattunut olemaan. Kaikki rupesi näyttämään
ihan toisenlaiselta ja saattoi vapaasti antautua hauskoihin
lapsellisuuksiin, joita ei muulloin kehdannut näkijäin tähden.
Otimme sateenvarjot ja menimme "timruulle", niinkuin Martti
rakennustamme kutsui. Siellä harppasimme vasalta vasalle ja katselimme
seiniä. Oikein piti oudokselta silitellä noita sileiksi piiluttuja
pintoja, kun ajatteli että nuo nyt ovat vastaisen kotimme muureja ja
kukaties mitä tuossakin ja tuossa tulee olemaan, ehkä joku piironki tai
sohva, ja tuossa ehkä vanha pianomme, (joka on vielä säilynyt
katastroofista). Kävimme jokaisessa huoneessa ja kuvittelimme jokaisen
nurkan ja joka sopukan mitä missäkin tulee vastaisuudessa olemaan, enkä
tiedä kumpiko meistä oli innostuneempi. Matot, taulut, jokaisen tuolin
asento -- kaikki on mielikuvituksessani valmiina, Martin huoneen
sisustamiseen panen kaiken minussa olevan kykyni ja makuni, -- siitä on
tuleva jotain hienoa, sen voit jo nyt uskoa. Voiko tämän hauskemmin
viettää harjaisia, sano!
Sateenvarjosta huolimatta olimme vihdoin melkein läpimärät ja menimme
taloon, missä Martilla on huone, ja siellä joimme kahden kahvia, yhä
vielä ikkunastakin katsellen rakennustamme ja suunnitellen nyt
vastaista puutarhaamme. Martilla on tietysti mielessä kaikenlaiset
vesijohtolaitokset (sillä hän sanoo kasvullisuuden riippuvan pääasiassa
kastelusta), mutta minä ajattelin enemmän vain kyökkitarhaa ja
kukkapenkkiä, joista olen jo aika paljon lukenut kaikenlaisia kirjoja,
muun muassa Vartiaisen Käytännöllisen Maanviljelysopin -- suomeksi.
Kaiken herttaisuutensa ohella oli Martti lopulla kuitenkin vähän
omituinen; ehkä hän ei voi oikein hyvin, vaikkei tahdo sitä minulle
tunnustaa, ajattelin. Kun iltapäivällä alkoi jo vähän hämärtää ja minun
piti lähteä liikkeelle, että ennättäisin junaan, huomasin selvästi,
että hän oli koko lailla kalpea. Sitäpaitsi olin pannut merkille, että
hän ikäänkuin tahtoi sanoa jotain minulle, mutta ei sittenkään sanonut.
Kerran hän otti minua kädestä. Minä luulin hänen jättävän hyvästiä
minulle ja pudistin hänen kättänsä, mutta hän vain huokasi. "Mikä sinun
on?" mitä aijoit sanoa. -- Silloin hän tuli iloiseksi ikäänkuin juuri
siitä että minä en ymmärtänyt häntä ja sanoi: "Ei mitään, minä
hassuttelin." Eikö se merkitse jag fånades? Mitä ihmettä hän sillä
lienee tarkoittanut? ajattelin lakkaamatta kun matkustin kotiin. Enkä
tiedä kuinka veri äkkiä töytäsi päähäni ja minulle oli selviävinään
mitä hän oli tarkoittanut. Ehkä että: miksi matkustat, jää tänne,
emmekö ole naimisissa, tässä on meillä huone... Ajattelen: entäpä jos
Martti onkin samassa tilassa kuin minä, nimittäin että toveruusvalan
pitäminen ei antaudukaan hänelle noin vain luonnostaan -- kuten olin
aina hänen suhteensa otaksunut, vaan että hänkin... Voi miten rintani
tästä ajatuksesta riehahti! Mitkä uudet ihmeet täyttivätkään sydämeni!
Ja kuitenkin täytyy sanoa sinulle, että katkeruus sen johdosta etten
ollut ymmärtänyt Martin tarkoitusta oli vain aivan ensimäinen, lyhyen
hetken kestävä tunne. Sillä todistihan minulle tuo ihmeellinen
luonnonvoimainen, koko olentoni järkyttävä hurma, minkä ajatus oli
minussa kotimatkalla herättänyt, että jos olisin kohta ymmärtänyt
Martin, niin jumala ties kuinka olisi käynyt. Ja taas jos olisi käynyt
niinkuin oli luultavinta, niin kuinka olisinkaan itseäni soimannut ja
syyttänyt! Sillä jos ylimalkaan oli perää siinä että Marttikin ....
niin ainakin oli vielä ilmeisempää että hän taisteli semmoista vastaan.
Ja silloin olisin minä ollut syypää hänen tappiolle joutumiseensa.
Etpä sentään usko kuinka vaikeasti ja vähitellen saavutin jälleen
tasapainoni ja pääsin ajatuksista, jotka olivat hakevinaan ja
löytävinään iloa jostain muualta kuin toveruutemme säilymisestä. Tähän
tasapainoon auttoi minua tunnustaakseni se, että aloin epäillä koko
silloisen otaksumiseni todenperäisyyttä. Ehkä Martti olikin tahtonut
sanoa jotain aivan, aivan toista. Ainakin oli hän ensi kerralla
tavatessamme rauhallinen kuin kala, vieläpä niinkuin voi kuvitella
kalojen olevan talvella, Jäämeren kylmässä vedessä, syvällä pohjassa.
-- Vihoittelenko minä?
Älä usko minun vihoittelevan. Ellen todella olisi entisessä
tasapainossa, en kirjoittaisi sinulle näistä asioista. Mutta minä olen
_todella_ tasapainossa jälleen. Toveruutemme on entisellään ja minun
iloni siitä, etten ole suistanut onneamme tuntemattomille väylille,
etten ole muuttanut sen luonnetta enkä mitään särkenyt, on ylimmillään!
Kuitenkin on kaikki minun kallionlujan Marttini ansiota.
Ja taas minä kirjoitan sinulle vain itsestäni ja itsestäni. Oikein
minua hävettää. Miksi et sinä kirjoittele minulle ulkomaan
vaikutelmistasi, vaan sinäkin yllytät minua vain itsestäni puhumaan,
ikäänkuin ei tärkeämpiä luettavia voisi kellään olla!
Ensi kirjeessä koetan korjata ajattelemattomuuteni.
Jöijesi.
3.
(Saman kesän aikana.)
Hurraa!!!
Rakennuksemme on valmis! Kuuletko, valmis, valmis!
Voi jospa näkisit sen, tai jospa osaisin tähän sen sinulle piirustaa
antamatta kuvittelullesi väärää pohjaa!
Mitkä upeat huoneet! Mitkä kodikkaat seinät, mitkä valkeat
lattialaudat, mitkä turvalliset kattopalkit! Ja ulkoa katsoen mikä
ihana taitekatto punaisine suippopäreinensä! Mitkä leveät räystäiden
siimestämät ja kukkia pyytävät nukkekaappi-ikkunat pikkuisine
ruutuinensa! Mitkä verannat, mitkä varjoisat sopukat, mitkä loivat
raput!
Viimeistely oli minulle täydellinen yllätys.
Martti voisi tulla arkkitehtinä miljoonain omistajaksi!
Mutta kohta saat rakennuksestamme valokuvan.
Kultaseni, miksi et sittenkään kirjoita mitään itsestäsi, vaan yhä
minusta. Ja nyt vielä tahdot _minulta_ tietää mitä onni on. Kylläpä
vaadit mahdottomia. En ole koskaan sitä ajatellut, olen sen vain
tuntenut. Senvuoksi, jos minun pitäisi sanoa mitä onni on, niin se
olisi samaa kuin jos pitäisi ottaa sydän ulos itsestäni ja näyttää se
sinulle.
Pitää siis koettaa sanoa vain miltä minusta tuntuu. Ai, ai, kuinka se
on vaikeata. Mitä ikinä ajattelenkaan sanoa niin kaikki näyttää ihan
hullulta, ja semmoiselta kuin että olisi parempi jos en ollenkaan
sanoisi. Juuri kun luulen saavani jostakin sanasta kiinni, joka muka
kuvaa onneamme, niin tämä jo liihoitteleekin suurena ja kuvaamattomana
ihan toisaalla.
Kyllä on todella harmillista että niin suurta asiaa ei voi
sinnepäinkään toiselle selittää! Onni ei taida olla sitä, että minun on
hauska tai muuten hyvä ollakseni, tuo on jotain erikseen, korkeintaan
jotain pikku onnea tai onnen varjoa. Mutta oikea, suuri onni on aina
yhdessä toisen kanssa. Näetkö nyt, aloin muka omin sanoin puhua
onnesta, mutta teenkin sen lainasanoilla: Martti sanoo aina, että onni
alkaa kun häviää rajat sinän ja minän välillä. Hän sanoo, että ehkä
elämän jälkeen rajat häviävät kaikkien välillä ja silloin kaikki saavat
tietää mitä onni on. Tuota en voi kuitenkaan minä sydämelläni tuntea,
ne ovat minulle vain sanoja. Sitävastoin koko sydämelläni tunnen
todeksi, että onni on rajain häviäminen minun ja Martin väliltä. Miksi
kaikkiin ihmisiin eli koko maailmaan ei tunne samaa rajain häviämistä,
sitä en tiedä. Varmaan on jotain esteitä. Ehkä ne esteet ovat
tunteissa. Ehkä siksi, että on aina jotain mikä vieraassa ei miellytä,
tai että me ylimalkaan aina tuomitsemme. Mutta Martin ja minun
välilläni ei ole mitään mikä meitä ei miellyttäisi tai jota toisessa
tuomitsisimme. Hän on oikeassa, se on onni meidän välillämme, ja lisään
omasta puolestani, etten voi kuvitella tämän onnen voivan enää kasvaa,
eipä edes vaikka rajat häviäisivät koko maailman ja minun väliltäni.
Etkö itse opettanut minulle, että ääretöntä ei voi suuremmaksi tehdä?
Ajatteles kun mamma ei voikaan vielä nyt muuttaa, hänen jalkansa ovat
turvoksissa ja hänen täytyy suorittaa lääkärin määräämä kylpyjakso,
joka ei kuulu voivan tapahtua muualla kuin jossain kylpylaitoksessa.
Toivokaamme vain että loppukesä tulee siihen sopivaksi säittensä
puolesta.
Nyt rakas Hilja minulla on esitettävänä sinulle pyyntö, johon alun
pitäen rukoilen sinua olemaan lähettämättä kieltävää vastausta! Lujan
ystävyytemme nimessä ja ennenkun luet etemmäs, lupaa minulle
hiljaisessa mielessäsi, sulje silmäsi hetkeksi ja lupaa ajatuksissasi,
että täytät pyyntöni olipa se mikä tahansa, sillä se ei ole mahdoton
sinun täyttää, se on helppo, mutta minulle kaikki kaikessa.
Kirjeestäsi päättäen sinun fennomaanisi ovat jo tulossa kotiin päin, ja
kuule nyt pyyntöni, pyhästi luvattuasi avaa jälleen silmäsi ja lue:
Sinun _täytyy_ saapua meille elokuun 15 päiväksi, jolloin olemme
päättäneet pitää taloontuliaiset.
Sinun täytyy tulla mamman asemasta, ymmärrätkö, _täytyy!_ Kovin noloa
meidän olisikin sinne kahden muuttaa, koska koko rakennus on oikeastaan
juuri mamman tähden rakennettu.
Sinulle järjestän mammalle aijotun huoneen puutarhanpuoleisessa
nurkassa ja siinä saat elää kunnes mamma palaa Naantalista. Voi kuinka
paljon meillä tulee olemaan puhumista! Ja silloin et ainakaan pääse
kertomasta ulkomaillaoloasi alusta loppuun; erittäin haluan kuulla
vaikutelmiasi Italiasta, joka minua niin sanomattomasti viehätti siellä
ollessamme. Olin vain niin tyhmä silloin, etten osannut tarpeeksi
katsella ja kuunnella ja mieleeni painaa, ja nyt tahtoisin sinun
kauttasi ikäänkuin uudistaa kaiken. Mutta vielä minun täytyy saada
käyttää suoraan apuasikin, sillä en olisi itsekään uskonut missä määrin
kaipaan neuvoja tämmöisissä järjestämis- ja sisustamisasioissa.
Ajatella että sinä olisit luonani ja että me yhdessä saisimme puuhata,
keksiä, sovitella, asetella ... se on kovin houkuttelevaa. Vaikka
minulla kyllä onkin salainen aavistus että sinä täytät pyyntöni todella
sanan mukaisesti tulemalla vasta juuri 15 päivänä ja että minä siis
saan järjestää kaikki parhaan ymmärrykseni mukaan yksin.
Mutta tulekin sitten varmaan!!!
Voisi näyttää että minä tahdon sinua tänne yksinomaan sen suuren avun
tai ilon vuoksi, joka minulle tulostasi olisi. Mutta rakas Hilja,
ymmärrä, etten rukoile sinua yksistään hauskuuden vuoksi.
Lieneekö koko maailmassa ketään, joka olisi toiselle niin avomielinen
kuin minä sinulle? Minä rukoilen sinua _itseni_ vuoksi. Tai jos
ymmärrät paremmin, oman heikkouteni, huonouteni vuoksi. Sen varman
kokemukseni vuoksi, että kun ihmeet heräävät sydämessäni, minä _en voi_
toimia muuten kuin niiden viemänä. Olin kaiken aikaa kuvitellut, että
mamma muuttaa todellakin meidän kanssamme, mutta kun asiat sitten
kääntyivät tämmöisiksi, niin -- on yhä useammin hetkiä, jolloin tunnen
jälleen olevani tasapainosta poissa ja pelkään itseäni.
Nyt sinä ymmärrät, nyt ei voi enää selvemmin sanoa, nyt jo
sivullinenkin näkisi läpitseni. Sentähden älä näytä tätä kirjettä
kellekään, melkein polta se. Rakkahin Hiljani, mitähän sinäkin minusta
ajattelet? Sen vain tiedän, että sinä tämän kirjeen luettuasi tulet
luokseni.
Jöijesi.