Kerran kasvattiveljesten istuessa juttelemassa vanhoja muistojaan
ilmestyi halmeelle nuori suomalainen. Hän tervehti iloisesti ja
ystävällisesti. Tulija oli vanhan Pekkalaisen poikia Suomenniemeltä.
Kun vastatervehdykset oli lausuttu, sanoi nuori Pekkalainen: "Isä käski
sanoa, sinulle Pekka, terveisiä, että Suomesta on tullut tänne sinun
veljenpoikasi. Hän tuli meille, ja isä päätti saattaa häntä tänne. He
tulevat huomenna. Isä ei enää kävele yhtä reippaasti kuin ennen", sanoi
nuorukainen hymyillen, "sitä paitsi hänellä on monta tervehdittävää
matkalla."
"Isä ja hänen seuralaisensa ovat tervetulleet", sanoi Pekka. "Joko on
pitkä aika siitä, kun veljenpoikani tuli teille?" -- "Eipä varsin;
siinä lumenlähtöaikaan, ja sitten hän on ollut meillä talossa apuna,
sillä isä tahtoi niin; saatpahan vielä kuulla enemmän, jahka he
tulevat. Veljenpoikasi nimi on myöskin Pekka; siitä isä paljon piti,
sillä Pekka Huuskoisen nimi on tunnettu suomalaisten keskuudessa.
Missä Niila on?" kysyi nuori mies sitten. "Hän on kotonaan
Makkaraislammilla." -- "Vai on hän niin pian muuttanut pois sinun
luotasi?" -- "Niin, Paavo, mene sinä kutsumaan Niilaa ja Kaarinaa;
meille tulee vieraita ja Kaarinan pitää jäädä tänne, sano hänelle
niin." -- "No, sitten minä tulen mukaasi", sanoi nuori Pekkalainen.
Kun nuoret miehet olivat menneet pois, sanoi Pekka: "Lähdetään me Antti
kalanpyydyksille ja otetaan verkot mukaan! Nyt tarvitaan syötävää."
Kun Antti ja Pekka seuraavana päivänä palasivat kalamatkaltaan, olivat
naapurit Makkaraislammilta tulleet ja paraikaa siistivät ja somistivat
tupaa odotetuille vieraille. Nämä saapuivat kuitenkin vasta kolmantena
päivänä. Ensin kuului heidän lauluansa, sitten karjan ammuntaa, sen
jälkeen iloista melua, hälinää ja naurua, ja metsästä tuli näkyviin
reipas seurue, jossa oli kaksi miestä ja kaksi nuorta naista. Kun
vieraat tulivat tuvan luo, tervehti vanha Pekkalainen: "Jumalan
terveeksi!" ja siihen vastasi Pekka: "Jumala antakoon!" -- "Kytkekää
te, nuoret, nuo elukat! Sillä välin me vanhat puhelemme. Tulkaa, Antti
ja Pekka!"
Ja miehet asettuivat pakinoimaan aholle ja Pekkalainen aloitti puheen.
"Niinkuin muistat, Pekka, lupasin auttaa Mattia sillä aikaa kuin hän
oleskeli tuntureilla. Se ei käynyt päinsä muuten kuin että lähetin
tyttöni hänelle jauhoja viemään. He olivat kauan poissa kotoa, kauemmin
kuin minun mielestäni heidän olisi sillä matkalla tarvinnut viipyä.
Kotiin tultua Mari oli äänetön, vähäpuheinen, ja itkussa silmät.
Silloin eukkoni ryhtyi hänen kanssaan kerran puheisille ja sai tietää,
että tyttö ikävöi Mattia ja että he pitivät toisistaan. Mari tahtoi
mennä takaisin Matin mökille. Eukko sanoi minulle: 'Tulkoon Matti
tänne; ei Marista muutoin tolkkua tule.' Silloin minä lähetin Mattia
hakemaan. Ensin olin ilmoitellut, että odotin sinun veljenpoikaasi,
Pekkaa, niin että sen tietävät koko metsäkulman asukkaat, ja nyt Pekka
Huuskoinen on minun tyttäreni Marin mies. Kotipuolella ei maa ole sen
parempaa kuin täälläkään. Tehkööt täällä, Pekka, sinun suojassasi
itselleen mökin ja halmeen. Karjan alun he saivat minulta, niin että
kyllä he toimeen tulevat, kun vain tekevät työtä, ja sitä he kyllä
osaavat. Sitten täällä on Bjurbergissä vanha ja nuori Pekka, eikä Matti
Kailasta enää olekaan. Ne, jotka jotakin tietävät Matti Kailasesta,
eivät häntä anna ilmi."
"Kiitos, vanha kunnon Pekkalainen, kaikesta, mitä olet tehnyt Matille
ja meille!" sanoi Pekka. "Vanha Pekka ei ole koskaan oikein viihtynyt
pysyväisessä asunnossaan. Mielihyvin sen annan sinun vävyllesi. Ei
Bjurbergissä tarvita kuin yksi Pekka Huuskoinen. Vanhalla Pekalla on
koti ja kontu Bogenissa, jos hän niin tahtoo. Tulkaa tänne, Makkaraisen
pojat! Olkaa todistamassa, mitä vanha Pekka on sanonut. Antti, nouda
Mattikin tänne ja sano hänelle, mitä minä olen sanonut, älköönkä siitä
puhuttako enää sen koommin."
Ja silleen asia jäi. Joitakin päiviä viivyttiin yhdessä kaikessa
rauhassa. Sitten Pekka sanoi: "Nyt täällä on kaikki hyvin; nyt minä
lähden tuntureille. Jääkää hyvästi! Antti, älä unohda Pekkaa!
Kylläpähän tapaamme toisemme!"
Vähän ajan kuluttua Pekka seisoi metsänreunassa vielä kerran katsoen
halmettaan, omien kättensä tekoja, sitten hän vihelsi koiriaan ja
katosi metsään.