II.

Kului taas talvi, ja sitten tuli kevät — sinä vuonna hyvin varhain.

Heti, kun lumi oli alkanut sulaa vuonon ympäriltä, Olavin valtasi

entinen levottomuus — hän kuljeskeli ylt’ympäri myöhään ja varhain,

vaikkei hän kovin kauas enää päässytkään. Pihalta näki aina vinon,

kumaran olennon liikuskelevan hitaasti, joko kuvastuen taivasta vasten

aurinkoisilla vuorilla tai peltojen pientarilla metsänreunan alla.

Hän meni usein sinne, missä Kverndalenin joki laskee vuonoon. Vähän

matkaa rannasta on ulospäin pistävän vuorennyppylän alla pieni, kuiva,

ruohoinen mäki — Eirikin oli lapsena ollut tapana maata siellä ja

kaivella ukonnuolia. Sieltä he usein tapasivat Olavin istumassa.

Oli tullut tavaksi, että Eldrid aina kävi hakemassa hänet kotiin

ruoka-aikoina. Heti Eldridin Hestvikeniin tultua Olav oli kohdellut

häntä sillä hiljaisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella, joka oli

sopinut hänelle niin hyvin hänen nuorempana ollessaan — milloin hän

vain tahtoi tai muisti sitä osoittaa. Eldrid oli soljunut talon elämään

paljon helpommin kuin esimerkiksi Aslak, ja Eirik huomasi Olavin

pitävän hänen vaimostaan. Vähitellen oli käynyt niin, että Olav otti

paljon mieluimmin vastaan miniänsä avun kuin muitten.

Olav kulki tuttua tietä eräänä aamuna peltoja pitkin. Viimevuotinen

kuihtunut ruoho makasi maata myöten korkeilla pientareilla, mutta

uudet, kiiltävät heinänkorret olivat viime päivinä niin voimakkaasti

kohottaneet päätään niiden välistä, että ne pian jäivät uuden, viheriän

vaipan alle. Pysähtyessään katseli Olav niitä aina, näkemättä, sillä

kuihtuneen angervon ja muun ruohon jäännökset kiersivät uusien,

rypyllisten lehtien ympärillä. Olav nojasi raskaasti keppinään

käyttämäänsä keihääseen. Hän oli jo niin tottunut jalan pakotukseen,

että hän tunsi sen ajattelematta sitä sen enemmän; tervettäkin

jalkaa pakotti nivelistä, ja se oli aina hellä ja väsynyt, mutta

halvaantunutta repi ja nyki pahasti.

Lehtipuut olivat metsän reunassa jo puhkeamaisillaan, jotkut olivat jo

täysin viheriät. Samat puut puhkesivat joka vuosi aina ensimmäiseksi —

aikaisin oli täällä vuonolla aina se nuori tuomi, joka kasvoi suurella

vainiolla Hvitserkin kukkulan juurella. Hän huomasi vasta tänään, että

siitä olikin jo tullut vanha, paksu puu, jonka keväänviheriä latva

levisi komeana.

Linnut lentelivät metsikössä; puitten välistä kuului laulua ja

viserrystä. Jotkut raidat seisoivat joen rannalla puhjenneista kukista

kullankeltaisina, ja niistä lähtevä tuoksu oli pehmeä ja liian imelä.

Olav meni sillan poikki, pyrki mäkeä ylös tavalliselle istuinpaikalleen

kalliopaaden alle. Silloin hän kuuli mäen vierusta lasten ääniä, he

uivat lahden rannalla. Hän laahautui reunemmalle, pysähtyi puhkeavien

leppien taakse ja katseli lapsukaisia.

Sama kuiva mäki ulottui täällä pitkälle pikku vuorien keskelle

metsän sisään Härkätunturin sivua pitkin. Lahti oli tässä matalaa ja

pohja hienoa savea, niin että vesi oli loiskuttelevien ja juoksevien

alastomien lasten ruumiiden ympärillä maidonvalkoista. Kolbein oli

siellä myös — hän tunsi tyttärensäpojan oljenvärisen pään. Poika

oli nyt kymmenvuotias, niin laiha, että luut näkyivät rinnassa,

ja nivelsolmut olivat korkealla, kuten kasvavalla heinänkorrella.

Toiset olivat uuden, vanhan Toren jälkeen tulleen rengin lapsia, ja

sitten siellä oli joitakin, jotka luultavasti kuuluivat niihin uusiin

asukkaihin, jotka Eirik oli ottanut Rundmyriin.

Kolbein ui kilpaa toisen pojan kanssa — polskutteli ja touhusi liikaa,

vanhus tuumi. Kuivan kaislan ääressä puuhaili pienokainen — se oli

rengin nuorimmainen, Olav huomasi hänet samaksi poikapalleroksi,

joka päivin ryömi pihamaalla. Lapsi huusi kiukkuisesti tuon

tuostakin, sillä sen siinä tallustellessa pisteli jalkoihin, mutta

kukaan ei pitänyt sitä silmällä ja niin se taaperteli eteenpäin

omin neuvoin. Sisar, jonka piti hoitaa pikku lapsia, istui suurella

kivellä kaukana vedessä, ja hänen edessään seisoi pitkä kaunis poika

vyötäisiään myöten vedessä. Nämä kaksi olivat muita vanhempia, ehkäpä

kaksitoista-kolmetoistavuotisia. Sisar istui ottaen vastaan pojan

avaamia ja hänelle antamia simpukan kuoria — tyttö oli vaalea ja

kaunis, rinnat jo hiukan pyöristyivät, tukka riippui pitkin selkää

tumman märkänä.

Silloin Olavista tuntui yht’äkkiä, ettei voinut olla puolta vuosisataa

siitä, kun he olivat Frettasteinin lapsijoukon suurimmat, heidän

leikkiessään pohjoisessa metsälammikossa. Hänestä tuntui, että se

olikin vain hänen uneksimansa unen kaltainen, eikä siitä ollut niin

kauan —.

Paksu pojan pallero oli jo tullut aivan mäen laitaan. Se tulla taarusti

hajasäärin ja totisena, maha pullollaan — ja samassa Olav huomasi

edessään ja aivan lapsen tiellä paksun kyykäärmeen paistattamassa

päivää kivien kupeella. Hän astui sinne — vaistomaisesti olivat hänen

askelensa tanakammat rientäessään käärmettä kohti. Mutta aikoessaan

iskeä keihäällään se kähisi, iski kiiltävään teräkseen — sitten se

livahti kivien alle.

Pienokainen oli alkanut huutaa. Olavin katsoessa taakseen seisoivat

toiset veden reunalla katsellen, mutta isosisko riensi sinne niin, että

vesi pärskyi ympärillä.

Vähän ajan kuluttua, kun hän makasi paaden alla, menivät lapset hänen

ohitseen polkua myöten, pensaitten taitse; he olivat kotimatkalla.

Isosisko talutti poikapalleroa kädestä, veti häntä perässään

jutellessaan ystävänsä kanssa:

»Ei, emme me häntä pelkää. Äiti sanoo, että meidän pitää vain tehdä

ristinmerkki hänet nähtyämme, silloin hän ei voi tehdä meille pahaa.

Mutta ruman näköinen se paha-Olav on. Hänestä tuli sellainen, kun hän

seisoi kirkonovella Oslossa ja hänen piti vannoa vala käsi Raamatulla

— hän vannoi väärin, ja silloin hän sai halvauksen ja hänestä tuli

tuollainen. Hänen vasen kätensä on musta!»

Olav vilkaisi vaistomaisesti vasenta kättään — mustahan se ei ollut,

eikä valaa vasemmalla vannotakaan —. Mutta sehän oli vain lasten

juttua —. Mutta — voivatko lapset keksiä sellaista valasta, entä nimi

paha-Olav.

Merkki, merkki, sitä hän odotti — hän etsi sitä mahdollisesta ja

mahdottomasta. Lasten leikeistä ja pikkutytön sanoista —.

* * * * *

Hän näki illalla tytön taas. Tämä kulki metsänreunaa kohti äitinsä ja

erään apulaisnaisen kanssa, heillä oli kiuluja ja sankoja he olivat

menossa karjamajalle. Ei, nyt hänessä ei ollut mitään, mikä olisi

muistuttanut Ingunnia. Hän ei ollut milloinkaan kiinnittänyt huomiota,

miksi he häntä kutsuivat — Reidun, sanoi äiti.

Reidun huomattuaan Olavin katselevan häntä, kävi levottomaksi ja teki

salaa ristinmerkin.

* * * * *

Olav oli mielestään nukkunut vain hetken verran, kun hänet herätti

kova särky kylkiluun reunassa — mutta tänä yönä se oli entistä kovempi

ja sitten hänellä oli vilu; lapaluitten välissä oli jääkylmä tunne,

hänen hengittäessään se tuntui leviävän kautta koko ruumiin, niin että

tuskanhiki virtasi pitkin ruumista — ja kädet ja jalat olivat kylmät

kuin kivi.

Ehkäpä hän oli maannut tänään mäellä liian kauan, hän ajatteli, näin

vanhana ja raihnaana.

Sitten tuli kuumeen aalto — se kasvoi kasvamistaan, kunnes hänestä

tuntui, että hänen päänsä ja ruumiinsa oli hehkuvan kuuma, mutta

raajat olivat jääkylmät. Kuume tuntui säteilevän siitä paksusta pahan

kyhmystä, joka oli piilossa hänen rintakehänsä reunan alla; tuntui kuin

siellä olisi hehkuvan kuuma kivi ja sieltä nousevat pistävät tuskat,

jotka levisivät keuhkoihin ja sinne tänne suolistoon, täyttivät koko

hänen ruumiinsa kovalla tuskalla. Hänen sisässään kierteli lakkaamaton

kipinäsade ja nyt se nousi päähän ja kierteli ylt’ympäri pääkoppaa,

tuntui kuin ihon pinnalla olisi kävellyt muurahaisia; nyt hän näki

kipinöitä, nyt ne lentelivät kieppuvassa ja pyörivässä pimeydessä,

vuodekin kieppui hänen allaan, mutta tuskankyhmy rinnassa paisui vain,

hän makasi vavisten ja taistellen, ettei huutaisi ääneensä, ja hiki

valui virtanaan. Kunnes kuvotus nousi ylöspäin väkisin, levisi rinnassa

ja kurkussa, täytti hänen suunsa verellä ja pahalla maulla, kunnes

harhateillä kulkeva verivirta mursi yhteen puristettujen hampaitten

padon.

Heti verioksennuksen jälkeen helpotti. Hän makasi velttona ja tunsi

kivun painuvan takaisin ajokseen, ja nyt pakotti oikein oikealla ja

rehellisellä tavalla, kuten haavaa pakottaa. Häntä vilutti nytkin

läpimärkien vuodevaatteitten keskellä, mutta se tuntui hyvältä. Kunhan

hän olisi jaksanut pyyhkiä vuoteesta altaan veren pois — siinä oli niin

paha haju. —

— Samassa hän olikin ulkona polulla, joka johti rotkon halki, sen

kahden puolen kohosi kalliopaasia ja yläpuolella kasvoi kuusikkoa.

Rotkon päässä hän näki syvällä vettä, oli pilvinen ilma, toisella

puolella maa oli sumun peitossa — ja hän tunsikin seudut; hän oli

kotona Mjösenin rannalla ja siinä kulkiessaan hän oli näkevinään

itsensä kuusitoistavuotiaana, vaaleana ja viheriänä kuin raakile,

viileätä, nuorta terveyttä uhkuvana.

Hän huomasi nyt Ingunnin kulkevan jonkin matkaa edellään — vanhassa,

punaisessa mekossaan, paksut, vaaleanruskeat palmikot olivat puolittain

purkautuneet ja riippuivat pitkin hänen kapeata selkäänsä. Hän joudutti

askeleitaan, Ingunn kuljeskeli hitaasti kiirehtimättä, mutta vaikkakin

Olav kuinka kiirehti, ei hän saavuttanut häntä — välimatka pysyi yhtä

pitkänä.

Hänellä oli jousi olalla — se oli sama, jonka hän oli itse Ingunnille

hankkinut, siinä oli punainen varsi ja lyhyt kärki, mutta kun Ingunn

sen sai, täytyi Olavin aina sitä kantaa hänen puolestaan. Se alkoi

painaa kovasti, se tuli yhä vain painavammaksi, kunnes olkapäätä särki

ja hänen täytyi painua sen alla kumaraan — ja Ingunn kulki yhä hänen

edellään, eikä hän saavuttanut häntä.

He olivat siten saapuneet rannalle ja kulkivat lahden rantaa. Ranta oli

hienoa, valkeaa hiekkaa, johon meri oli nuollut mustan raidan, vesi oli

ulompana harmaata. Hän näki yhä Ingunnin edellään; olkapäällä oleva

jousi painoi häntä maahan ja rinnan alla hänellä oli kirvelevä haava,

josta veri pursusi — hän näki sen virtaavan hiekkaan, joka imi sen

tuhansin ahnein pikku suin —

‒ Olav heräsi pilkkopimeässä ja huomasi huutaneensa, Hän kuuli jonkun

tuvan puolella nousevan vuoteesta ja iskevän tulta. — Eirik tuli hetken

päästä oviaukkoon palava päre kädessään, alastomana, harteillaan nuttu,

jonka helman hän oli kietonut vyötäisilleen.

»Isä, oletko sinä sairas?»

Eldrid tuli miehen takaa näkyviin. He valaisivat häntä:

»Hän on taaskin oksentanut —» Eldrid sai käsiinsä räsyn, kuivasi häntä

ja vuodetta, Eirikin kohottaessa isää. Hän oli unenpöpperössä ja

tarttui kömpelösti ja kovakouraisesti, niin ettei Olav voinut pidättää

tuskan parahdusta: tuskankipinät alkoivat hänessä jälleen läikähdellä.

»— täällä on vain verta ja verihyyhmää —»

»Hän on likomärkä. On paras panna hänen ylleen enemmän vaatetta.»

Eldrid haki nahkaset.

»Kannanko minä sinut sisään, isä — tuvan vuoteeseen?»

Olav pudisti päätään kieltäen — hän makasi pieluksien varassa

voimatonna.

»Minä jään tänne yöksi — häntä ei voi mitenkään jättää yöksi yksin»,

Eirik sanoi vaimolleen.

Olav pudisti jälleen päätään, nosti tervettä kättään kieltäen.

Toiset menivät pois nukkumaan. Tuskatkin laskeutuivat jälleen nopeasti

sairaaseen paikkaan — maattuaan vähän aikaa liikkumattomana ei tehnyt

enää niin kipeää. Kunhan ne vain olisivat huomanneet antaa hänelle

jotakin juomista —. Ja täällä nahkasten alla oli niin kuuma — Olav

työnsi ne lattialle.

Hänen ei ollutkaan nyt kovin paha olla. Jäljellä oli ainoastaan kipu

rinnan alla ja se tuntui joka hengityksellä painuvan syvemmälle

rintakehään. Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuntui vanhalta

alukselta, joka oli rannalla puoleksi vajonneena, ja jokainen

sitä kohottava aalto irroitti lautoja yhä enemmän kaarista, ja

hänen sielunsa oli kuin lintu, joka istui lahonneen laivan sisällä

huljuilevan laudan reunalla, ja kun se irtaantui kokonaan ja ajautui

tiehensä, lentäisi lintukin pois. Mutta virta tuuditti hänet vähitellen

uneen —.

Hän heräsi janoon — hänen ei ollut niinkään paha olla, mutta häntä

kiusasi sitä enemmän häntä ympäröivä kylmä, vanhanmiehen ja kuoleman

hajuinen ilma. Hän ei voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta vai mitä,

mutta hänelle jäi unesta se tunne, että hän on kuluneen ja sairaan,

kuoleman kanssa kamppailevan vanhan ruumiin sisällä nuori vanki.

Vuoteen jalkopäässä oli puutapilla suljettu luukku. Olavia kiusasi

jano ja hengen ahdistus ja hän mietti nousta avaamaan sitä. Hän yritti

kohottautua kolme, neljä kertaa, mutta hänen liikkuessaan tuskat

alkoivat raivota.

Mutta hän teki sen sittenkin — ponnistus ja hän pääsi polvilleen

vuoteen jalkopäähän. Hän makasi vuoteen laitaan nojaten ja odottaen,

että äkkiliikkeen aiheuttamat sietämättömät tuskat asettuisivat.

Uusi tuskien aalto tulvahti hänen tarttuessaan tappiin ja nykäistessään

sitä itseensä päin. Se oli lujassa Olav puri hampaansa yhteen ja

pidätti huudon tulisten paholaisten raivotessa hänen sisuksissaan,

mutta sitten hän vaipui vuoteen hevosenpääkoristeista reunaa vasten

tappi kädessään tuntui niinkuin tämä olisi ollut hänen elämänsä

kaikkein raskain työ, kyynelet virtailivat suoranaan hänen vääntyneillä

kasvoillaan hänen hengittäessään syvään sisään virtailevaa aamu-ilmaa.

Ulkona oli valoisa, kirkas aamu, ja linnut aikoivat heräillä.

Hän vääntäytyi vuoteesta pois, hoiperteli etsimään Hän huomasi olevansa

vain vanha, kuolemansairas mies, joka kopeloi pimeässä huoneessa

puolellatoista kädellään löytääkseen ylleen joitakin vaatteita, ja

liikkuminen koski niin, että hiki ja kyynelet valuivat virtanaan ja

hän puri hampaitaan estääkseen huudon pääsemästä ja herättämästä

tuvassa makaavia. Mutta samassa hän tunsi, että hänen sisässään hän

itse taisteli vihollisjoukon lävitse voitti ne ratsain — kaikki ne

taistelut, joissa hän oli asetta käyttänyt, häämöittivät hänen edessään

kuin uni-enteet, mutta nyt oli tosi kysymyksessä ja hän taisteli

raivoisaa taistelua, pakottaakseen jäsenensä tottelemaan.

Hän pääsi tupaan seiniä myöten hapuillen, pääsi siitä eteisen ovelle

ja sai sen auki. Sitten hän saapui ulko-ovelle ja sai senkin avatuksi.

Ja niin hän seisoi jääkylmällä kynnyspaadella, avojaloin, yllään paita

ja vaippa; aamu-ilma virtaili häneen ja täytti pakottavan rinnan; se

koski, mutta se teki vielä enemmän hyvää.

Hän katseli ulkohuonerakennusten takaa kohoavaa jyrkkää tunturia, jossa

kasvoi viheriää heinää ja jonka halkeamissa kiipeili lehteviä pensaita,

ja jokainen lehti odotti hiljaa; valkoista aamutaivasta vasten seisoi

petäjikkö liikkumattomana odottamassa.

Merta hän ei nähnyt, mutta hän kuuli sen hiljaa aaltoilevan vuoren alla

ja pikku laineet kuuluivat loiskivan rantakivien välissä. Hän tahtoi

nähdä meren vielä kerran —.

Hän etsi tukea kädellään hirsistä ja kulki talon seinämää pitkin,

kunnes seisoi nojaten nurkkaukseen. Rantaan painuva polku laskeutui

yksinäisenä ja autiona pitkin vartiovuoren juuren turvissa leviävän

pellon piennarta, viljan oraat kasvoivat teräväpäisinä vieri vieressä.

Tien alapäässä ranta-aitat kumartuivat kuunnellen meren puoleen, joka

loiskueli ja solisi hiljalleen paalujen välissä.

Olav irroitti kätensä renkituvan nurkkauksesta. Hän hapuili eteenpäin

ilman tukea. Hän pääsi vähän matkaa vartiovuorta ylöspäin, mutta sitten

hän vaipui maahan ja jäi makaamaan pieneen vuoressa olevaan koloon,

vuoteena kuivia, päivänpaahtamia turpeita.

Väririkkauksiaan jakeleva päivä lämmitti hänen ylitseen kaareutuvaa

mahtavan suurta holvia ja vuonoa alapuolella sekä rantojen metsiköitä.

Linnut olivat heränneet metsissä ja lehdoissa. Makuupaikastaan hän näki

linnun istumassa nuorella kuusenkelkällä harjulla, se kuvastui mustana

pilkkuna keltaista aamunkoittoa vastaan; hän näki sen pöyhistyvän

ja vetäytyvän kokoon aivan kuin pieni sydän sykkisi; siitä läksi

kirkkaita huilunsäveleitä lähteenjuoksun tavoin leviten yli ympäristön

unisen sirkutuksen, mutta se sai vastauksen synkeästä metsästä. Pilven

möhkäleet alkoivat taivaalla punertaa, ja hän oli käydä kärsimättömäksi

tässä maatessaan ja odotellessaan —.

Hän huomasi kaiken ympärillään myöskin odottavan. Vuoria vasten

loiskiva meri, vuoren koloihin juurtunut pihlaja ja koivu,

joitten lehdet eivät vielä olleet täysin auenneet — ne vapisivat

kärsimättömästi, mutta sitten ne rauhoittuivat. Kivi, jota kohti hän

käänsi kasvonsa, odotti myöskin katsellen taivaan ja meren valkeutta.

Hänen muistonsa komeroista sukeltautui esille sana — aamusaarna,

jonka hän oli kerran osannut. Kaikki metsän puut riemuitsevat Hänen

kasvojensa edessä, sillä Hän tulee tuomitsemaan maanpiiriä oikeudella,

aallot taputtavat käsiään —. Hän ymmärsi niiden nyt odottavan, puut,

jotka versoivat hänen maansa vuorilla, kaikki, mikä kasvoi ja versoi

hänen pelloillaan, aallot, jotka loiskuivat lahdella ‒ kaikki odottivat

tuomion tulevan heidän jumalattomalle ja uskottomalle isännälleen. Sitä

maa tuntui odottavan joka ainoa hetki, mutta aamunkoiton väristessä

pettynyt maa veti henkeä niin, että sen kuuli — murheissaan ja

säälimättömänä, kuten häväisty neitonen, se odotti saavansa hyvitystä

ihmisiltä, jotka yksitellen astuivat valmistavaa tuomiota kuulemaan.

Se lankesi joka hetki ja minuutti; mutta se oli sitä vapahdusta, jota

päivä julisti päivälle ja yö kuiskasi aina seuraavalle yölle. Kaikki

muu Jumalan luomakunta lauloi ylistysvirttä — Benedicite omnia opera

Domini Domino — hänkin oli sen osannut nuorena ollessaan. Mutta ne,

jotka Jumala oli asettanut päälliköiksi ja maan kuninkaiksi, pettivät

Jumalan ja taistelivat toisiaan vastaan, kavalsivat Jumalan ja

kavalsivat vertaisensa.

Kuusenkelkällä oleva lintunen antoi yhä sävelensä soida ja helistä.

— Hänkin oli saanut elämänsä läänityksekseen, hänestä oli tullut

täysi-ikäinen, sillä rikas Jumala oli antanut hänelle lipun

kannettavakseen ja ripustanut miekan hänen olalleen ja pannut

sormuksen hänen sormeensa. — Eikä hän puolustanut lippua, vaan tahrasi

miekkansakin huonoilla teillä ja unohti sormuksen merkityksen — hänen

oli astuttava esiin, eikä hänellä ollut mainittavana ainoatakaan tekoa,

jonka hän olisi tehnyt täydellä ja järkähtämättömällä uskollisuudella,

eikä ainoatakaan työtä, johon voisi osoittaa ja sanoa sitä hyvin

tehdyksi —. Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa vihassasi äläkä

tuomitse minua oikeutesi mukaan —.

Hän näki yllään taivaanlaen täynnä valkoisia pilviä, ne seisoivat

vieri vieressä kuin suuri suunnaton lammaslauma — mutta ne olivatkin

ihmisiä. Ne olivat valkoisia, ja niitä valaisi sisäinen valo täyttäen

ne, kuten aurinko täyttää pilvet. Ne liikkuivat hiljaa lipuen korkealla

hänen yläpuolellaan, katselivat häneen — hän tunsi äitinsä ja tiesi

muittenkin olevan siellä, Ingunnkin oli —.

Aurinko nousi, hän ymmärsi sen kyllä — mutta se oli kuin kirjoitusta.

Hän oli tuijottanut sillä tavalla valkoisella vasikannahalla oleviin

hienoihin kirjainkuvioihin, kunnes hän äkkiä tunsi sanan — se oli

silloin, jolloin Arnvid opetti hänelle kirjaimia.

— Silloin säteet läksivät valonlähteestä ja virtailivat hänen ylitseen.

Hän tuijotti hetkisen avoimin silmin suoraan auringon silmään, ja

hänen teki äkkiä mielensä täynnä kaipuuta ja rakkautta tuijottaa

vieläkin syvemmälle suoraan Jumalaan. Hän vaipui takaisin punaiseen

tuleen, kaikki hänen ympärillään oli hehkuvaapa hän tiesi, että hänen

ympärillään oli nyt tulessa se vankitorni, jonka hän oli ympärilleen

rakentanut. Mutta häntä ympäröivän katseen voitelemana hän pääsi

kulkemaan koskemattomana palaneen talonsa hehkuvan tuhkan yli sen

Silmän eteen, joka on itse iäinen autuus, eikä häntä polttava tuli

ollut niin tulista kuin hänen ikävänsä oli—.

* * * * *

Eirik löysi isänsä makaamassa tajuttomana kaukana vuorella,

rientäessään aamulla ulos säikähtyneenä, kun isä ei ollutkaan

vuoteessaan.

Kuolema ei nyt ollut kaukana, hän näki sen. Hiukset olivat lähteneet

märkinä suortuvina, Olav oli painunut kasaan ja nenäkin oli valkoinen,

mutta hänellä ei nyt näyttänyt olevan tuskia. Eirik lähetti sanoja —

papille ja Rynjulin vanhukselle sekä Saltvikeniin. Hän käski sanoa

sisarelle, että hänen oli tällä kerralla tultava — Cecilia ei ollut

astunut jalallaan Hestvikeniin muutettuaan Aslakin kanssa pois

puolitoista vuotta sitten, ja Eirikin pyytäessä häntä katsomaan isää

hän oli aina keksinyt esteitä.

He olivat kaikki hänen ympärillään kamarissa, sekä omaiset että

palkolliset, kun sira Magne astui sisään puettuna albaan ja stolaan

laulaen.

»Pax huic domui»

ja ristiinnaulitun kuvaa kantava apulainen lauloi:

»et omnibus habitantibus in ea.»

[Pax huic domui j.n.e. Rauha olkoon tälle huoneelle ja kaikille siinä

asuville.]

Kolbein ja Torgils saivat pitää kynttilöitä. He seisoivat katsellen

jännitettyinä kuolevaan isoisään. Lapset olivat aina tienneet, että

tässä vanhassa, heidän elämänsä ulkolaitoja hipovassa, vinossa,

kokoonluhistuneessa, mykässä miehessä oli jotakin synkkää ja

salaperäistä, mutta arkioloissa he eivät olleet häneen kiinnittäneet

mitään erikoista huomiota. Nyt he seisoivat tuijottaen huomaamatta,

miten sulanut tali virtaili pitkin heidän sormiaan — kynttilän

lempeässä valossa hohti kiiltävä, valkoinen tukka tuuheana ruskealla

pieluksella — Eldrid oli järjestänyt hänelle kaikki hienosti.

Harmaine kasvoineen, toinen poski viallisena, silmäluomi puolittain

alaspainuneena ja suu vinossa, mutta otsa ja toinen puoli kasvoja

kauniina ja kirkkaana hän muistutti erästä Mariankirkon portin

kivipilareissa olevaa päätä, sillä senkin vasen sivu oli lyöty rikki.

Jännityksestä vavisten pojat tuijottivat — tapahtuisiko mitään,

muuttuisivatko ruhjoutuneet vanhanmiehen-kasvot toisenlaisiksi papin

päästäessä hänet synneistään Jumalan nimeen. Seisovan papin vieressä

oli polvillaan Eirik-eno, liikkumattomana kuin kuvapatsas, hänen

harmahtava päänsä oli painuksissa ja hänellä oli hienon liinakankaan

alle peitetyissä käsissään talon paras hopeamalja, jossa oli kuusi

pientä lumivalkoista villahahtuvaa. Hän lausui apulaisen kanssa

kirkkaalla äänellä vastaukset; pojat eivät ymmärtäneet rukouksista

mitään, mutta muistivat taivuttaa päänsä aina Jeesus-nimeä ja Gloria

Patria mainittaessa.

Sitten tehtiin kuolevalle, joka ei ollut voinut tehdä rippiä,

kysymykset norjan kielellä — aina katumusta, uskoa, toivoa ja rakkautta

mainittaessa kuoleva löi rintaansa ja kumarsi päällään. Hänen toisessa,

näkevässä silmässään, jossa kynttilän valo loisti, lapset katselivat

toiseen maailmaan, josta he eivät ymmärtäneet mitään, mutta musertunut

kasvonpuolikas ei tullutkaan eheäksi, kuten he melkein olivat uskoneet.

Sitten pappi ja eno rukoilivat Kyrien, ja sira Magne luki kirjastaan

hyvin pitkän rukouksen ja kutsui isoisää nimellä Olavus, Eirikin

painaessa päänsä yhä syvemmälle, ja heidän takanaan kaikki kamarissa

olevat itkivät, Una kaikkein enin.

Eirikin otsa tapasi melkein lattiaan apulaisen rukoillessa Confiteoria

— sen he osasivat ja nyt tuli synninpäästö »misereatur» ja

»indulgentiam».

He eivät olleet milloinkaan nähneet kuolevan voitelua ja seurasivat

tarkoin papin sormia tämän ottaessa erikseen jokaisen villahahtuvan

Eirikin käsistä maljasta, kostuttaessa sitä öljyyn ja pyyhkiessä

ristinmerkin isoisän silmien, korvien, nenän, suun ja käsiselkien yli.

Sitten Eirik kohotti toisella kädellään yhtä liikkumattomana peittoa

kuolevan jaloilta — siten pyyhittiin pois armon krismalla kaikki, mitä

hän oli syntiä tehnyt silmin ja aistein, sanoin ja käsin ja joka askel,

minkä hän oli oikealta tieltä poikennut.

Ja nyt lapset odottivat hartaasti kaiken loppuvan, sillä heitä väsytti

seisoa hiljaa ja pidellä kynttilöitä, ja Eirikin selkä ja hartiat

vapisivat tuon tuostakin, aivan kuin hän olisi itkenyt ja hänen äänensä

oli samea hänen sanoessaan responsoriot.

* * * * *

He olivat iltapäivällä pihalla; mutta he eivät saaneet alkaa mitään

leikkiä, sen he tiesivät, sillä sira Magne palaisi illalla ja toisi

isoisälle Corpus Dominin. Mutta vähän ajan kuluttua he unohtivatkin

ja pitivät aikamoista melua — eiväthän Kolbein ja Audun usein nähneet

Torgils-veljeä — ja sitten heidän täytyi pohtia voudin lasten kanssa,

mitä he aamupäivällä olivat nähneet. Reidunkin oli ollut kamarissa,

ja hän oli nähnyt, miten Olavin musta käsi oli muuttunut valkoiseksi

papin sitä voidellessa, ja Kolbein ja Torgils myönsivät niin käyneen —

ainakin he olivat nähneet sen vaalenneen.

Sitten heidän täytyi mennä naistentupaan; Rynjulin vanhukset lepäsivät

siellä, ja pieni, punatukkainen veli, Gunnar, oli oppinut kävelemään

sen jälkeen, kun veljet olivat viimeksi olleet Saltvikenissä. Audun

muisti Gunnarin olevan täällä ensi kerran — sitten he läksivät hänen

kanssaan pihalle, kunnes Aslak tuli ulos ja käski heidän olla hiljaa.

* * * * *

Eirik ja Cecilia istuivat kahden vanhassa tuvassa. Räppänä oli auki

ja ilta-aurinko paistoi sisään, valaisten siniseksi ylöspäin kohoavan

savun, joka nousi ohuena, nuoraisena viimeisestä sammuvasta kekäleestä.

Vähän ylempänä savunuora aikoi lainehtia, sitten se levisi keveänä ja

vaaleana kattotuolien alle. Molemmat istuivat ääneti katsellen savun

leikkiä, ja ulkoa kuului kimeitä pojanääniä ja pihakalliolla tömisivät

lasten askelet.

Kerran poika nousi, kurkisti kamariin sairasta.

»Hän nukkuu nyt», hän sanoi palatessaan. Ja sitten: »Kun hän herää,

etkö sinä juttelisi hänelle kahden kesken hetken aikaa?»

»Eihän kukaan voi hänen kanssaan puhella, Eirik.»

»Sano hänelle ainakin se, mikä sinulla on sydämelläsi —»

»Johan me kaikki olemme sanoneet hänelle hyvästit. Mitä muuta enää

olisi sanomista —?»

»Cecilia», Eirik virkkoi hiljaa, »luuletko sinä, ettei isä ole

huomannut, että näinä neljänä vuotena sinä olet mieluimmin ollut häntä

näkemättä. Kun hän tuli sisään, sinä läksit mieluimmin heti pois

tuvasta. — Niin, en minä unohda, että hän loukkasi sinua kerran kovin —»

»Minä olen antanut sen hänelle anteeksi kauan sitten», Cecilia vastasi

kiireesti. »Ei se sitä ole. Mutta etkö sinä, veli, ymmärrä — jos sinun

ja Eldridin on ollut vaikea katsella häntä sellaisena kuin hän on

ollut, ei elävä eikä kuollut — on minulle ollut vieläkin vaikeampaa,

kunhan muistat, mitä kaikkea tapahtui ennen hänen tällaiseksi tuloaan.»

»Mutta etkö sinä sitten muista, minähän kohotin kirveeni häntä kohti —

eikä se ollut minun ansiotani, ettei minusta tullut isäni murhaajaa.

Päätä siitä, onko minun ollut helppo nähdä häntä tällaisena näinä

neljänä vuotena — minähän muistan, minkälainen hän oli ennen hän oli

paras mies, mitä olen koskaan nähnyt, ja kaunein ja jaloin.»

»Nyt sinä sanot niin, Eirik. Minä en muista muuta kuin että te olitte

aina vihoissa — aina niistä vuosista asti jolloin sinä olit pikku

poika, siihen asti, jolloin sinä läksit kodista ja menit naimisiin

häneltä kysymättä. Sinä et milloinkaan viihtynyt täällä kotona meidän

luonamme, ja aina, kun tulit kotiin, sinä läksit melkein samassa pois —

ja siitä sinä syytit isää: sinä sanoit hänen olevan aivan mahdottoman

—. Etkä sinä minun mielestäni ollut kovinkaan väärässä — hän oli usein

sinua kohtaan mahdoton, ja kaikkien meidän oli vaikea elää hänen

kanssaan Mutta minä sanon sinulle — minä olen antanut hänelle koko

sydämestäni anteeksi, kuten kristityn naisen tulee —»

»Se on oikein, että olet antanut anteeksi kuten kristityn naisen tulee

—» Eirik naurahti. »Mutta eikö sinun mielestäsi isän ja tyttären

välillä ole sentään jotakin —?»

Cecilian silmät tulvahtivat täyteen kyyneleitä:

»Minä olen ollut kuuliainen tytär, Eirik„ Teistä ei kukaan tuntenut

oikein Jørundia. Jumala olkoon sielulle armollinen — mutta olen itse

ihmetellyt monta kertaa, etten tehnyt niin kuin isä luuli minun

tehneen. Enkä minä luule tehneeni syntiä siinä, etten halunnut jäädä

tänne katselemaan häntä, joka kuljeskeli täällä kaiken sen haamuna,

joka on kauheampaa kuin jäädä teilattavaksi ja pyörien murskattavaksi

— kun kerran pääsin yhteen Aslakin kanssa ja voin kerrankin sanoa

iloitsevani elämästä! — Varsinkin, koska luulen, ettei isä välitä nähdä

minua, enemmän kuin minäkään häntä!»

»Sitä sinä et tiedä! Totta on, että isä oli joskus äänetön ja tuikea

— mutta tuomitse häntä hänen tekojensa mukaan, Cecilia! Minä uskallan

väittää, ettet sinä ole nähnyt toista miestä, joka on toiminut

niin ylevästi ja siten kuin kristitylle kuuluu, niin pienessä kuin

suuressakin. Hän on ollut ensimmäinen ojentamaan apua köyhille

täysin käsin, ensimmäinen avaamaan ovensa leskille ja jokaiselle,

joka hänen suojaansa on tarvinnut — sinun Aslakisi voisi mielestäni

sanoa siihen jotakin: sinä aikana ei ollut niinkään rauhallista —

se oli kuningas Haakonin voiman vuosina — pitää luonaan suojatonta

murhamiestä; etkä sinä enemmän kuin Aslakkaan voi vihoitella isälle

siitä, ettei hän vielä kaiken lisäksi antanut sinua hänelle,

ensimmäiselle pojannappulalle, joka sitä virttä alkoi veisata!

Oletko sinä kuullut isän milloinkaan hyötyneen penninkään verran tai

saaneen jalankaan mitan maata epärehellisin keinoin tai olemalla

kova kanssakristityilleen — täällämain kuljeskelevista kelvottomista

heittiöistä ei ainoakaan voi sanoa sanaakaan, joka tahraisi isän

kunniaa ja mainetta. Mutta jos on ollut jokukin ihminen, mies tai

nainen, jonka maine on poljettu jalkoihin — ellei isä ole voinut sanoa

mitään pahojen puheitten estämiseksi, hän on kuitenkin vaiennut.

Pahat puheet aina vaikenivat isän ovelle tullessaan — ellei joku

meistä tarttunut niihin ja lähtenyt niitä kuljettamaan. — Oletko

sinä unohtanut, että isä oli ensimmäinen mies tarttumaan aseisiin

ja nostamaan talonpojat puolustukseen herttuan tullessa joukkoineen

meidän seuduillemme, ja viimeinen, joka palasi ryöstettyyn kotiinsa

raajarikkona ja kuninkaan millään palkitsematta.

»— Jumala minua armahtakoon, Cecilia, — minulla ei ole oikeutta sinua

nuhdella; sinä olet ollut parempi tytär kuin minä poika — minä olen

palkinnut hänet vain tottelemattomuudella ja järjettömällä uhmalla.

Minä olin niin tyhmä, että suutuin, kun hän minun mielestäni rasitti

meitä äänettömyydellään ja ankaruudellaan. Eikä hän minua sittenkään

niin monta kertaa rangaissut kuin olisin ansainnut — sinun päällesi

hän on tuskin milloinkaan laskenut rankaisevaa kättään — minun olisi

pitänyt osata paremminkin —»

Eirik liikautti vasenta kättään, vilkaisi vasemman kätensä pikkusormen

pätkään:

»Minä muistan, miten isän piti tämän katkaista. Minä olin silloin pieni

— minä en ymmärtänyt elämän olevan kysymyksessä, ellei sitä oteta

pois heti. Nähdessäni hehkuvan raudan minut valtasi pelko, niin että

minä aloin juoksennella pitkin tupaa, minä ulvoin ja panin vastaan,

niin että isän täytyi tarttua minuun väkipakolla —. Luuletko sinä

hänen koettaneen suostutella minua korein sanoin —. Hän puhui minulle

ankarasti, mutta kun se ei auttanut, hän painoi hehkuvalla raudalla

omaa ihoaan luodakseen minuun rohkeutta —.»

Poika painoi kasvonsa käsiinsä, nyyhkytti hiljaa vähän aikaa. Mutta

sitten hän nosti jälleen katseensa:

»Jumala antakoon meille kummallekin anteeksi, rakas sisko — me emme

ole milloinkaan ymmärtäneet minkälainen mies meidän isämme oli. Mutta

sinä ymmärrät sen vanhemmaksi tultuasi — paras perintö, minkä hän

jättää pojillesi, on jälkimuisto — ja Jumalan palkka vanhurskaan miehen

jälkeläisille.»

Cecilia istui pää painuksissa; hänen poskensa olivat lehahtaneet

punaisiksi ja hänen kasvojensa ilme oli harvinaisen lempeä:

»Sinä olet oikeassa, veliseni — isä oli suurempi mies kuin me

ymmärsimmekään. — Ja hän on sittenkin», hän kuiskasi hetken kuluttua,

»kantanut puolen elämätään tunnustamatonta murhaa tunnollaan — ja kun

hän sitten vihdoin viimein sen aikoi tunnustaa, ottikin Jumala tuomion

omiin käsiinsä.»

»Sitä me emme uskalla ruveta pohtimaan», Eirik vastasi hiljaa ja

kiivaasti. »Jumalan salaisia aivoituksia. Mutta minä en milloinkaan voi

uskoa isän syntiä sen suuremmaksi kuin useimpien muitten miesten synnit

ovat. Ehkäpä se tuli varoitukseksi — me muut elämme niin huolettomina

pahoine tekoinemme. Ja Jumala valitsi isän maksamaan rikoksen täysin

mitoin, koska Hän tunsi isän sydämen — hän oli voimakkaampi ja

uskollisempi kuin me pikku ihmiset, jotka emme jaksaisi niellä yhtäkään

pisaraa Hänen oikeudenmukaisuudestaan —»

Cecilia virkkoi hiljaa:

»Aslak on kuullut jotakin — sieltä hänen kotipuoleltaan, Hamarin

seuduilta. Siellä puhuttiin jotakin äidistä, siihen aikaan, kun hän oli

nuori, ja jostakin papista tai koulun pappiskokelaasta. Mies hävisi, ja

jotkut arvelivat isän sormien olleen siinä pelissä —»

»Etkö sinä häpeä», Eirik kuiskasi katkerana. »Pohditko sinä Aslakin

kanssa kyläjuoruja vanhemmistasi —»

»Sinä olet itse sanonut isän olleen äidille ankaran —»

»Minä olin vielä lapsi hänen kuollessaan — ei siihen, mitä minä luulin

nähneeni, kannata huomiota kiinnittää. Ehkäpä isän oli kaikkein

vaikeinta — kantaa avioliittoaan kärsivällisesti. He olivat niin

erilaisia, ja äiti oli ollut sairaalloinen nuoruudestaan asti. Jumala

heidän välinsä ratkaiskoon. Ei kukaan ihminen kulje elämän läpi

nuhteettomana.»

Eirik nousi — astui jonkin askelen kamarin ovea kohti, palasi sitten

jälleen sisarensa luo:

»Minä voin sen sanoa aivan hyvin sinulle nytkin — olin aikonut

ilmoittaa sen sinulle ja Aslakille hautajaisissa. Kun isä on saatettu

hautaan, minä palaan jälleen luostariin. Niin että kaikki, mitä hän

jälkeensä jättää, jää sinun omaksesi — paitsi mitä Eldrid ja minä

annamme sielulahjoina —.»

Cecilia istui kauan hiljaa.

»Onko Eldrid kanssasi samaa mieltä?» hän kysyi sitten vähän epäillen.

»On. Hän menee Gimsoyhyn. Minä en tiedä, ottaako hän hunnun — hän ei

tiedä sitä vielä itsekään. Mutta hän aikoo antaa puhtauden lupauksen ja

jäädä sinne asumaan —»

»Teetkö sinä tämän isän sielun vuoksi?»

»Teen, sekä omani vuoksi.» Sekä myöskin Jørundin. Ja sinun ja sinun

lastesi. Kaikkien meidän, jotka taistelemme vastaan, kun Jumala laskee

hartioillemme kantamuksia, ja unohdamme Hänet kokonaan tai puolittain

Hänen jakaessaan meille hyvyyttä. — Mutta sitä hän ei sanonut.

»Oletko sinä sanonut sen isälle?»

»Isä oli sitä lajia, joka ei kiinnittänyt paljon huomiota sanoihin ja

lupauksiin. Kyllähän hän sen näkee kuoltuaan.»

Samassa Cecilia ponnahti ylös — pihalta kuului Gunnarin huuto. Äiti

kiiruhti ulos. Eirik meni kamariin sairaan luo. Hän näki hämärissä isän

makaavan silmät auki — hänellä oli kuuma ja hän huohotti kiivaasti,

mutta Eirik huomasi hänen olevan tajuissaan — hän vain ajatteli, oliko

sairas kuullut mitään; hän katsoi häneen niin omituisesti —.

Olav oli maannut hereillä ja kuullut tuomion poikansa suusta. Silloin

tällöin jokin näky häilähti hänen ohitseen — se oli kuumehouretta,

mutta se ei ollut niin syvää, ettei hän olisi siitä itse tiennyt. Hän

näki edessään pellon, jossa kasvoi ohdakkeita ja orjantappuroita,

rikkaruoho katseli röyhkeästi aurinkoa keltaisin ja punaisin kukin,

ja laiho oli niin tukahtunutta, että töin tuskin huomasi sinne

mitään kylvetyn. Mutta pellolla asteli joku — hän luuli sitä väliin

suojelusenkelikseen, mutta toisinaan se olikin Eirik — ystävä, joka ei

kysynyt, oliko kuoleva tehnyt hänelle jotakin vääryyttä, vaan koetti

poimia ohdakkeitten välistä niin paljon tähkäparkoja kuin mahdollista.

Se ei olisi saanut olla sellaista, hänen elämänsä olisi pitänyt

olla valkoisen ja leikattavaksi kypsän viljapellon näköinen. Mutta

oli olemassa yksi, joka koetti etsiä kourallisen jyviä ja laskea ne

vaakakuppiin —.

Kolbein tuli ovelle ilmoittaen innokkaasti, että sira Magnen papurikko

hevonen näkyi jo sillalla. Eirik sytytti kynttilät, antoi toisen

pojalle, ja he menivät ulos.

Rakennusten takana kohoava tunturi näytti nyt raskaammalta ja

vankemmalta myöhäisen, keltaisen auringonvalon kirkastamana. Petäjät

hohtivat ruosteenruskein rungoin, ja kaarna loisti vaaleana talven

lumen jäljiltä, ja taivaan kirkas sini kaareutui kaiken yllä. Eirikistä

tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt, miten äärettömän

pohjaton avaruus oli, ja tätä pohjattomuutta vasten olivat tunturit

vielä tunturimaisempia ja petäjät vielä vankempia petäjiä, kuin

mitä hän oli milloinkaan nähnytkään. Se silmä, joka kaikkea valvoi,

lepäsi jokaikisen hänen edessään tanssivan hyttysenkin päällä ja

tunsi hänenkin ruumiinsa jokaisen suonen tykytyksen. Ja Hän tuli nyt

leivän muodossa, suuren ladon takaa näkyvän harmaan hevosen selässä

ratsastavan papin tuomana, antamaan Itsensä ravinnoksi omilleen —

Hevosta taluttava poika soitti pientä hopeakelloa; väki tuli ulos ja

polvistui pihamaalle. Cecilialla oli pieni poikansa sylissään, Aslak

oli toisten poikien kanssa vieressä. Kolbein ja Eirik polvistuivat

oven edessä, käsissään palavat kynttilät, joita auringonpaisteessa

tuskin huomasikaan. Eirik tiesi, että se tuli, joka häntä nyt poltti,

pienenisi, painuisi tuhkaan, hulmahtaisi jälleen liekkiin, mutta että

se ei milloinkaan sammuisi hänessä.

Olav Auduninpojan hautajaisissa Eirik ilmoitti oman ja vaimonsa

päätöksen, ja juhannuksen aikaan hän ja Eldrid olivat jakaneet ja

vaihtaneet omaisuutensa. Eirik saattoi Eldridin Gimsoyhyn ja sieltä hän

meni suoraan kaupunkiin ja pukeutui jälleen minoriteettiluostarissa

munkin kaapuun. Se tapahtui tällä kertaa kaikessa hiljaisuudessa eräänä

ensimmäisten messujen aikaisena arki-aamuna. Hänen omaisistaan ei ollut

muita kirkossa kuin Aslak Gunnarinpoika ja Cecilia. Tällä kertaa ei

sisar näyttänyt vastustavan veljensä munkiksi rupeamista.

Aslak hoiti vaimoineen Hestvikenin tilaa sellaisella taidolla, että

kaikki Olavin lapsenlapset tulivat varakkaiksi — Cecilia sai kolme

poikaa ja kolme tytärtä toisen miehensä kanssa. Jørundin pojista

Kolbein ja Audun onnistuivat hyvin; Torgils oli raju nuorukainen, mutta

hän hukkui nuorena.

Eirik huomautti aina nuorille, näiden vieraillessa luostarissa,

että heidän menestyksensä maailmassa johtuu äidinisän hurskaasta ja

miehekkäästä elämästä, ja hän osasi löytää Sanasta monta tätä koskevaa

kohtaa. Nuoret pitivät hänestä ja kunnioittivat häntä suuresti; he

eivät olleet häntä tunteneetkaan muuna kuin paljasjalkamunkkina. Ja hän

oli hurskas munkki, erinomainen sekä sielun että ruumiin sairauksien

parantaja; vuosien kuluessa hän tuli kirjanoppineeksikin, ja suurimman

osan luostarissa olostaan hän oli yrttitarhan hoitajana. — Mutta

sisarenpojat kuulivat kotipuolelta Eirikin nuoruudessaan olleen rajun.

Cecilia ei kertonut milloinkaan lapsilleen veljensä entisyydestä.

Olavin muisto ei ollut ihmisten parissa niin loistava kuin miksi veli

Eirik sen tahtoi tehdä — nuoret tiesivät sen hyvin. Hän oli ollut

rohkea soturi ja hyvä ja rehellinen talonpoika, mutta hän oli ollut

itsepäinen, ja hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla toimeen, ja

iloisten miesten seurassa hän oli ollut ikävä toveri.

Suuri rutto tuli ja harvensi sukua, mutta jäljellekin jäi sentään ruton

lakattua paljon. Se ei raivonnut maan eteläosissa niin kovin kuin

pohjoisosissa. Oslon minoriteettiluostarista ei kuollut muuta kuin noin

puolet, mutta Nidaroksen veljesluostariin jäi vain kaksi jäljelle.

Silloin lähetettiin sinne Oslosta veli Eirik Olavinpoika kahden nuoren

munkin kanssa. Eirik oli silloin kuusissakymmenissä, vahva ja terve,

vaikkakin hän oli aina harjoittanut suurta ankaruutta itseään kohtaan.

Mutta munkit joutuivat tunturilla kovaan rajuilmaanpa muutamana

päivänä uuteen luostariinsa saapumisen jälkeen Eirik veti viimeisen

henkäyksensä veljiensä sylissä.