Juhannus oli jo mennyt, ennenkuin Eirik pääsi kotiin Neseen.
Suolla loisteli ja säteili aurinko pajupensaitten kiiltävillä lehdillä,
ja kukkiva ruoho välkkyi pienillä, mättäisillä niityillä. Toisella
rannalla metsä kuvastui veden pintaan, samoin kuuma, sininen taivas jo
kullanväriseksi muuttuvine pilvineen — päivä oli jo illassa.
Lähestyttyään aidattuja maita häntä vastaan lehahti vastaniitetyn
heinän tuoksu. Eirik laskeutui hevosen selästä, mutta jäi seisomaan,
ennenkuin avasi veräjän: ilta-aurinko loisti kullan tavoin, ja pienten,
niemelle rakennettujen talojen ryhmä heitti pitkiä varjoja niitylle,
jolla Eldrid ja Ragnhild kulkivat heinää hajoitellen —.
Vaimo oli nähnyt hänet, laski haravan käsistään ja meni häntä vastaan.
Hän kulki suorana ja kevyesti, avojaloin työvaatteissaan. Eirik
ajatteli jälleen, ettei hän tiennyt mitään kauniimpaa kuin Eldridin
suurten silmien yläpuolella kaareutuva otsa ja leuan kaari, vaikkakin
kasvot olivat parkin ruskeat, iho kiiltävän kireänä poskipäillä,
otsassa syvät vaot ja suurten silmien ympärillä paljon ryppyjä ja
kuihtuneen suun ympärillä uurteita.
Hän ei milloinkaan tuntenut niin selvästi kuin nyt, että hän olisi
kaikkein kernaimmin jäänyt tänne, hän rakasti eniten metsässä asumista.
Hän tuli tänne kotiin viimeisen kerran. Mutta hän ei sittenkään
ajatellut murheella sitä kohtaloa, joka vei hänet täältä pois. Hän
oli kerran rakastanut Hestvikeniä niin, että hän oli vavissut sielun
pohjia myöten lähestyessäänkin vain jotakin kotiin kuuluvaa. Nyt hän
rakasti Hestvikeniä, koska koti häntä tarvitsi, vanhat palvelijat
odottivat häntä isäntänään johtamaan ja neuvomaan; hänen oli veljenä
huolehdittava Ceciliasta ja hänen lapsistaan ja poikana hän oli sidottu
siihen vanhaan mieheen, joka siellä liikkui murtuneena ja kietoutuneena
äänettömyyteensä ja salaperäiseen onnettomuuteensa kuin pimeyden
vaippaan.
Mies ja vaimo tervehtivät toisiaan kädestä, mutta muuten he olivat
aivan kuin Eirik olisi ratsastanut kotoa eilen. Eldrid kysyi, miten
hänen siskonsa nyt voi, ja Eirik vastasi: hyvin. Entä Olav? Aivan
samoin, Eirik virkkoi.
Huomattuaan kestävän kauan, ennenkuin hän pääsisi kotiin, hän oli
lähettänyt Svein Ragnanpojan Neseen. Nuorukainen oli kertonut
Eldridille mikäli oli tiennyt Hestvikenin keväisistä tapahtumista, eikä
Eirikin mieleen johtunut kertoa vaimolleen sen tarkemmin eikä edes
ottaa selvää, miten paljon tämä oli kuullut.
Hän valvoi yöllä tuntien, miten turvallisena Eldrid nukkui hänen
vieressään. Hän iloitsi saadessaan olla vähän aikaa heidän kodissaan,
ennenkuin heidän täytyi lähteä Hestvikeniin asumaan isän kanssa
samassa tuvassa. Hän muisti hyvin, miten heidän yhdyselämänsä oli
alkanut rajusti, heidän heittäytyessään toistensa päälle kuin toinen
aikoisi syödä ja imeä toisen tyhjäksi. Kaikki oli muuttunut vähitellen
toisenlaiseksi, ja nyt he olivat yhdessä, kuin olisivat saaneet
kylläkseen ja sammuttaneet toisissaan janonsa. Eldrid oli ensimmäinen
ihminen, jonka luona hän tunsi olevansa niin turvassa, että hän uskalsi
vaieta. Oli olin siten jo ensi ajoista lähtien, ennenkuin he menivät
naimisiin, vieläpä ensi päivistä lähtien hänen tulonsa jälkeen, kun
hän ei ollut vielä ajatellutkaan, että Eldrid tulisi hänen omakseen.
Hän ei ollut silloinkaan joutunut kiusaukseen lörpötellä ja puhua
joutavia ollessaan Eldridin kanssa yhdessä.
Ajatukset eivät olleet selviä — hän vain makasi tuntien nauttineensa
Eldridin luona hiljaisuutta, metsän rauhaa ja vapautta. Hänet Eldridiin
liittävä side oli ensimmäinen, johon hän oli antautunut ja joka ei
tuntunut raskaalta.
Hän oli nähnyt Gunhildin kerran keväällä kirkossa. Olihan hän kaunis —
kellokas, kilisevine helyineen hän oli taitavan ja mahtavan näköinen.
Mutta he eivät olisi sopineet sittenkään toisilleen. Hän iloitsi
saatuaan vaimon, johon hän ei kyllästyisi.
Hän ei pohtinut sitä, mitä Eldrid oli hänessä nähnyt. Hän näki
Eldridin levollisen olemuksen, näki hänen nukkuvan turvallisena hänen
vieressään, ja se riitti hänelle.
Hän niitti Sveinin kanssa seuraavina päivinä suota; iltaisin hän
souti Eldridin kanssa verkkoja laskemaan. Ruokalevolla hän loikoili
pihalla tuvan seinustalla, ja silloin asettui tavallisesti sinne koko
perheen väki. Eirik kuunteli molempia vanhuksia ja jutteli heidän
kanssaan. Holgeir tuntui olevan tyytyväinen, kun hän läksi Eldridin
kanssa pois. Sveinin mentyä naimisiin ja muutettua tänne hänestä tulisi
suurempi herra, koska hän oli maanomistajan sukua. Eldrid halusi ottaa
Ragnhildin kanssaan; tämä jutteli sinne tänne, hänen teki mielensä
lähteä emäntänsä mukaan, eikä taas tehnytkään mieli. Nuori Svein makasi
lakki silmillä. Eldrid istui vähän syrjemmässä paikkaillen tai kehräten.
Eirik sanoi hänelle kerran heidän ollessaan kahden kesken:
»Minä en vie sinua Hestvikeniin hyville päiville, Eldrid. Siellä on
paljon sellaista, mikä ei ole helppoa.»
Mutta hän ei sanonut, mikä siellä ei ole helppoa. Eirik ei ollut enää
pitkiin aikoihin aikonut kertoa kenellekään ihmiselle, mikä hänestä
on vaikeaa. Hän ei ollut sitä koskaan tehnytkään — mutta ennen aikaan
hän oli koettanut tukahduttaa nämä ajatukset muilla jutuilla ja
lörpötyksillä. Nyt hän oli oppinut olemaan niin hiljaa kuin se, joka
yrittää solmua päästää.
Oli kauheata nähdä isän liikkuvan sillä lailla, mutta hän ei uskaltanut
näyttää huomanneensa mitään — hän ei edes uskaltanut osoittaa hänelle
erikoista huolenpitoa tai rakkautta; isän luonteen mukaan se olisi
häntä vain vieläkin enemmän kiusannut.
Olavin toinen sivu oli ollut melkein kokonaan halvaantunut, kun hän
pääsi ylös. Vähän kerrassaan hän virkistyi, niin että hän pääsi
kävelemään, mutta vartalo oli vasemmalle koukussa, käsivarsi liikkui
töin tuskin, ja arpiset kasvot olivat nyt aivan vinot ja vääristyneet.
Kun hän yritti puhua, ei siitä ymmärtänyt yhtään ainoaa — sanaa; se oli
vain solkotusta ja soperrusta. Mutta nyt hän ei enää yrittänytkään.
Kuukauden päivät sen jälkeen, kun Eirik oli tuonut hänet kotiin
Hestvikeniin, hän eräänä päivänä osoitti haluavansa, että hänen
valkoinen, takkuinen partansa, joka oli kasvanut yli kasvojen,
ajeltaisiin. Muuten Eirik huomasi, miten häntä kiusasi, kun hänen
täytyi ottaa apua vastaan, hän teki aina turhia yrityksiä selviytyä
omin neuvoin. Mutta hän ajoi syödessään kovasti parralleen — ehkäpä hän
senvuoksi pyysikin.
Mikäli Eirik ymmärsi, ei isän järki ollut pimennyt. Se olisikin kenties
ollut helpompaa.
Olavin maatessa Oslossa sairaana isä Finn oli sanonut antavansa hänelle
viimeisen voitelun ja viaticumin, jos hän kuolisi — hän oli osoittanut
halua tunnustaa salaisen syntinsä. Mutta jos niin kävisi, että hän
jäisi henkiin ja saisi elää vielä jonkin aikaa salainen tuomion sinetti
huulillaan, ei kukaan ihminen voisi epäillä Jumalan armon rajoja tai
luulla ymmärtävänsä Jumalan salaisia aivoituksia. Kuten kuningas
ottaa uskottoman vasallin jälleen suosioonsa, mutta käskee hänen elää
jonkin aikaa joukostaan erossa, kunnes hän kutsuu — samoin on Olavin
kärsivällisesti odotettava Hallitsijaltaan merkkiä.
Eirik oli viettänyt viimeiset päivät veljiensä luona luostarissa.
Siellä hän ripittäytyi veli Stefanille ja neuvotteli hänen kanssaan. Ja
seuraavana aamuna mennessään ottamaan Corpus Dominia, hän rukoili:
»Jumala, Sinä, joka olet Kuningasten Kuningas ja iäinen Rakkaus. Ei
kukaan maallinen kuningas, vaikka hän on kuinkakin kova, kiellä poikaa
jättämästä lunnaita isänsä puolesta, hän ottaa mieluimmin pojan isänsä
puolesta panttivangiksi. Herra, älä lue minun syntejäni, vaan katso
Sinun Poikasi pyhiin haavoihin ja armahda minun köyhyyttäni ja ota
vastaan minun lunnaani ja salli minun tehdä isäni puolesta se sovitus,
joka hänen olisi ollut tehtävä.»
Veli Stefankin sanoi odottavansa merkkiä —.
Kaikkein vaikeinta oli se, ettei Cecilia tahtonut sietää nähdä isää —
ja Eirik ymmärsi, ettei hänen tuntemassaan kauhussa ollut rakkautta.
Jokaisen täytyi nähdä Cecilian virkistyneen ja nuorentuneen miehen pois
mentyä. Hän oli tullut hyvin kauniiksi näinä kolmena kuukautena leskenä
ollessaan oli kuin hän olisi ollut suljettuna pimeään vankityrmään
ja nyt päässyt vapaaksi. — Se, mitä hän oli sanonut silloin, kun isä
tahtoi pakottaa hänet laskemaan kätensä ruumiin päälle, ei ollut totta
— hän oli turvautunut siihen kauhuissaan. Se olikin hyvä, Eirik mietti
— olisikin ollut kauheata, jos asia olisi ollut siten Jørundin kaamean
kuoleman vuoksi.
Hän oli hyvä äiti molemmille pikku pojilleen — keskimmäistä poikaa,
Torgilsia, eivät Rynjulin vanhukset tahtoneet laskea luotaan. Kolbein
oli kuusivuotias nyt ja Audun kolmen talven vanha. He olivat kauniita
ja terveitä lapsia; he tottelivat äitiä kuin pienet karitsat ja
pitivät häntä vallan erinomaisena — mutta muitten parissa he olivat
tavallisesti vallattomia ja puheliaita, ja tutustuttuaan enoonsa
he pyrkivät seuraamaan kaikkialla hänen kintereillään. He eivät
näkyneet pelkäävän isoisää, huomasi Eirik — mutta he eivät näyttäneet
kiinnittävän häneen erikoista huomiota.
Varhain syksyllä Eirik tuli jälleen Neseen, tällä kertaa hakemaan
vaimoansa kotiin Hestvikeniin.
Ihmiset olivat eri mieltä siitä, että Eldrid Bersentytär palasi jälleen
niille seuduille, jossa hän oli nuoruutensa viettänyt, ja nyt joutui
emännäksi yhteen suurimmista taloista. Mutta useimmat pitivät sitä
hyvänä. Hän oli tosin tehnyt yhtä ja toista pahaa, mutta siitä oli jo
hyvin kauan; oli oikein, että hän joutui pois huonosta mökkipahasesta,
jossa hän oli asustanut viitisentoista vuotta, sellaisiin oloihin,
joihin hän syntymästään kuului.
Hänen sukulaisensa, Arnentyttäret ja heidän sukunsa, toivottivat
hänet tervetulleeksi, Una ja Torgrim sydämellisesti, Baard ja Signe
kylmemmin, mutta hyvin kohteliaasti.
Hän oli vieläkin kaunis ja hän käyttäytyi niin hyvin ihmisten
parissa liikkuessaan, että vanhat ihmiset, jotka muistivat Eldridin
kauneuden hänen joutuessaan naimisiin vanhan Harald Joninpojan kanssa,
muistelivat sitä naimista. Moni näki nyt ne huhut, joita kerrottiin
hänestä Borgissa ja sittemmin Sigurdstadissa asuessaan, toisessa
valossa. Hän oli nyt keski-ikäinen nainen, lähellä viittäkymmentä.
Mutta hän ja Eirik eivät sittenkään olleet kovin epätasainen pari.
Eirik oli niin iso ja luiseva, että hän alkoi jo aikaisin näyttää
vanhemmalta kuin olikaan. Hän oli pitkä ja hartiakas, yläruumis
kömpelö, ja pitkät, suuret kädet tekivät hänet etukumaraksi, selkä oli
raskaasta työstä käynyt hartioista pyöreäksi. Kapeat ja laihat kasvot
kyömynenineen ja eteenpäin kaareutuvine hampaineen olivat ruskeat
ja ryppyiset ‒ ja vaikkei häntä kukaan voinutkaan sanoa rumaksi, ei
hänestä sittenkään voinut havaita, että hän nuorena oli ollut hyvin
kaunis. Suuret, kellanruskeat silmät olivat harvinaisen kauniit — mutta
hänen tumma ja kiharainen tukkansa oli jo harmahtava.
* * * * *
Eirik Olavinpoika oli vuosien mittaan alkanut yhä enemmän muistuttaa
isäänsä, sanoivat ihmiset — no, ei niinkään paljon ulkonaisesti;
oikeastaan tämä suuri, tumma ja vähän velttoryhtinen mies pikemminkin
oli ihmeteltävän vähän isän näköinen, joka oli ollut hyvin vaalea ja
kaunisvartaloinen. Mutta ihmiset tunsivat sentään selvästi pojassa isän
perinnön.
Isä oli harvapuheinen, samoin Eirik; sellaista olivat kaikki siinä
suvussa. Kuten Olav oli ennen aikaan saattanut seisoa liikkumatta
pitkän pitkät ajat vartiovuoren teillä tai nojata pellon aitaan,
poika seisoi nyt aivan samoin samoilla paikoilla tuijottaen. Mutta
hän oli paljon parempi Hestvikenin isäntä kuin Olav oli ollut; ei
niin, ettei Olav olisi hoitanut sekä huolellisesti että viisaasti;
suvun perintö ei ollut hänen aikanaan vähentynyt. Mutta pojalta kaikki
luisti suuremmalla tarmolla ja innolla, ja hänellä oli menestystä:
Saltvikenin talo, joka oli Olav Puolipapin aikana mennyt rappiolle, oli
pantu jälleen kuntoon ja Rundmyrissä hän auttoi sinne panemiaan nuoria
asukkaita viljelemään ympäröiviä mäkimaitakin.
Hän oli toimittanut Livin jäljellä olevine lapsineen erääseen
Saltvikenistä etelään olevaan taloon. Se oli paljon parempi asumus kuin
mihin eukko oli tottunut; eikä hän sittenkään olisi millään jättänyt
hökkeliään. Mutta Eirik sanoi, että Ankin lasten on parasta asua vähän
kauempana Hestvikenistä, kun Jørundin lapset kasvavat suuremmiksi.
Ankin oli onnistunut päästä pakoon niiden miesten käsistä, jotka olivat
häntä viemässä nimismiehelle. Parina ensimmäisenä vuotena kuultiin tuon
tuostakin huhuja murhamiehen liikkumisesta siellä täällä paikkakunnan
ja lähiseutujen lähettyvillä; hän oleili varmaankin joissakin metsissä.
Ja Livin saatua lapsen puolisentoista vuotta miehen lähdön jälkeen hän
sanoi Ankin olevan sen isän — hän oli pistäytynyt kotona joskus.
* * * * *
Kolmantena keväänä Jørundin kuoleman jälkeen oli kolme paikkakunnan
miestä menossa oikotietä metsien poikki Gardariin. Svattjernin
kukkulan luota he löysivät eräästä tunturirotkosta petoeläinten pahoin
raateleman ruumiin jäännöksiä. Mutta toinen jalka oli saappaineen
tarttunut kivien koloon. Miehet etsivät ylt’ympäri lähiseutuja
löytääkseen kuolleen olinpaikan, sillä he arvelivat hänen olleen
metsä-asukkaan. Aivan oikein, he löysivätkin kukkulalta jonkinlaisen
majan, joka oli rakennettu vuorenrotkoon. Näytti siltä, ettei miehellä
ollut siellä ollut niinkään huonot päivät; vuoteessa oli vaatteita
tarpeeksi, ja suuri ruoka-astia oli vielä puolillaan ruokaa.
Eräs miehistä luuli tuntevansa astian — matalat ja tasaiset veistokset,
jotka kiemuroina punoutuivat toinen toisiinsa, muistuttivat Hestvikenin
Eirik Olavinpojan veistoksia ja kantta kiinnittävään nappulaan oli
piirretty riimuja. Eräs miehistä oli siksi taitava riimukirjoituksen
tuntija, että hän osasi lukea siinä olevan Eirekr. Sitten he
muistelivat nähneensä Hestvikenin Eirikin käyttäneen samalla lailla
paikatulta saappaita kuin ruumiilla oli jalassaan He toimittivat
Arnketilin ruumiin jäännökset kylään ja murhamies haudattiin aivan
kirkkomaan aidan viereen. Sitten he veivät löytönsä Hestvikeniin ja
sanoivat Eirikille:
»Orja pysyi orjana, varas varkaana loppuun asti.»
»Anki ei ole näitä tavaroita varastanut», Eirik sanoi. Hän kiinnitti
suuret, kellankirkkaat silmänsä puhuvaan mieheen. »Orja tai varas, hän
kosti poikansa ja tyttärensä sillä tavalla, mihin hän kykeni. Ja Jumala
saa tuomita, miten suuri synti se oli.»
Kukaan ei kysellyt sen enempää. Oliko Eirik Olavinpoika auttanut
lankonsa murhaajaa, se sai olla hänen oma asiansa. Hestvikeniläiset
olivat aina suojelleet kilvellä alustalaisiaan — silloinkin, kun nämä
olivat väärässä. Sitten kerrottiin hänen luettaneen messuja Ankin
puolesta — niin, ehkäpä vainaja niitä tarvitsikin.
Nämä vuonolaiset olivat aina olleet hyviä kristityitä ja almujen
jaossa anteliaita. Olav oli hallitessaan ollut antelias, Eirik oli
myöskin. Mutta Olav tuntui aina kuunnelleen köyhien ihmisten valituksia
vain puolella korvalla, ja auttaessaan hän näytti ajatelleen oikein
ankarasti jotakin muuta. Eirik sanoi: laina on annettava hymyillen
ja lahja on annettava iloisin kasvoin. Vaikkei hän ollutkaan isäänsä
paljon puheliaampi, näki sentään, että hän kuunteli ihmisten puheita;
hänen äänettömyydessään ei ollut mitään painostavaa. Hän oli kaiken
kaikkiaan paljon ystävällisempi vanhusta.
Näiden miesten mentyä Eirik souti seuraavana päivänä etelään
Saltvikeniin; hän tahtoi itse viedä Liville sanan.
Ennen kotiinlähtöään hän poikkesi taloon Ceciliaa katsomaan. Hän
tiesi, ettei Cecilia vielä ollut käynyt kirkotettavana ja hän makasi
lapsivuoteessa samassa luhdissa, jossa hän oli istunut isän kanssa sinä
yönä, jolloin Cecilia haki hänet Nesestä kotiin.
Kevätaurinko paistoi sisään kolmesta pienestä kaariluukusta ja
loisti vaimon pellavakiharaiseen päähän; hän istui matalalla arkulla
kumartuneena sylilapsen yli. Veljen astuessa sisään hän nosti päänsä ja
hymyili tervehdykseksi. Mutta sitten hän kumartui jälleen katselemaan
vastasyntynyttä, rinnoilla olevaa poikaa — Cecilia oli nuoren,
miettivän ja onnellisen näköinen. Hänen poskensa olivat pyöristyneet,
mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja huuliin oli jälleen tullut
kirkas puna.
Hän kuunteli rauhallisesti veljen kertomusta Ankin kuolemasta.
»Niin, sellainen loppu sille tietysti tuli, kun hän ei tahtonut totella
sinua ja lähteä pois näiltä mailta», hän sanoi surullisesti.
Sitten hän kyseli Kolbeinia ja Audunia ja Eldridiä sekä isääkin.
Mutta hän katseli koko ajan lasta, joka nyt nukkui kylläisenä hänen
sylissään. Eirikiä liikutti kummasti nähdessään nuoren äidin silmissä
tämän lempeän, onnellisen metsäkauriin ilmeen; hän ei ollut koskaan
ollut tämän näköinen edellisiä lapsia hoivatessaan.
Hän piti heistä. Hän oli ommellut niille vaatteita ja lähettänyt
talvella, samalla pyytäen kertomaan, että kunhan hän on ennallaan,
he saisivat tulla tervehtimään äitiään. Mutta Eirik näki, että tämän
pikku Gunnarin laita oli toinen. Häntä Cecilia oli kantanut onnellisen
sydämen alla.
Una tuli tuoden vieraalle olutta ja ruokaa. Hän oli vanhentunut ja
käynyt raskasliikkeiseksi, mutta hän oli yhtä iloinen ja toimekas kuin
ennenkin. Hän meni Cecilian luo katsomaan lasta — se avasi silmänsä
raolleen, ja silloinkos molemmat naiset alkoivat iloisina puuhailla
pienokaisen ääressä.
Una otti lapsen, Eirikin piti välttämättä katsella sitä. Hän veti
myssyn pois pikku päästä: eikö se ollut hyvin muodostunut?
»Niin, kyllä se on kaunis lapsi», Eirik virkkoi. »Mutta sillä on
punainen tukka», hän lisäsi kiusoitellen.
Cecilia katsoi häneen, posket lehahtivat punaisiksi, ja veli huomasi
hänen olevan suutahtamaisillaan. Mutta sitten hän nauroi hänkin:
»Tietysti sillä on punainen tukka. On aivan niinkuin sanon — _kaikki_
on minun Gunnarissani kauneinta, mitä saattaa ajatella.» Hän meni
lapsen luo ja otti sen jälleen syliinsä.
Eirik sanoi, ettei hän ennättänyt odottaa Aslakin kotiintuloa: »Mutta
sano hänelle terveisiä!»
Cecilia Olavintytär oli ollut leskenä vasta vuoden päivät, kun jo
ilmaantui ensimmäinen kosija; se oli Ragnvald Joninpoika, Eirikin
nuoruuden ystävä. Hän oli jo ennenkin yrittänyt Hestvikenistä nuorten
neitosten ollessa vielä kotona; ensin hän olisi ottanut Bothild
Asgerintyttären, sitten Cecilian: niistä ei kuitenkaan tullut mitään;
sitten hän meni vävyksi erääseen Botnin taloon ja nyt hän oli siellä
leskenä kahden pienen tyttären kanssa.
Cecilia ei ollut vastahakoinen — hän oli tuntenut Ragnvaldin lapsesta
asti; hän oli rehellinen ja hyvä sekä komean näköinen mies — vaikkakaan
hän ei ollut niitä kaikkein älykkäimpiä. Eikä Eirikin mielestä ollut
mitään syytä kieltää, kun Cecilia itse halusi tätä avioliittoa.
Eirik käsitti sisaren olevan vaikeaa jakaa kotona emännyyttä Eldridin
kanssa. Nämä molemmat naiset pitivät toisistaan he puuhailivat
yhdessä ilman erimielisyyttä. Mutta asianlaita oli sentään sellainen,
että Cecilia oli ollut emäntänä isänsä talossa suurimman osan
aikuisenaolostaan — ja nyt oli Eldrid etusijalla; hän oli paljon
vanhempi ja sitten hän oli Eirikin puoliso. Mutta Cecilia tahtoi ennen
kaikkea päästä pois isänsä lähettyviltä.
Eirikin kertoessa Olaville Ragnvaldin kosinnan ja oman mielipiteensä
isä nyökkäsi myöntävästi. Sitten hän sopi Ragnvaldin kanssa ehdoista.
Kihlajaisten piti olla kesällä.
Botolvinmessun aikana Cecilia itse matkusti kaupunkiin hankkimaan
tarpeita juhliin. Mutta sinä iltana, jolloin hän palasi kotiin, Eirik
näki jo sisaren noustessa veneestä, että hänelle oli tapahtunut
jotakin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi auttaessaan sisartaan sillalle.
»Minä kerron teille siitä myöhemmin.»
Cecilian kasvojen ilme, joka tavallisesti oli niin liikkumaton, vaihtui
vaihtumistaan — hän näytti kuuntelevan, silmissä nuoren ihmisen
unelmoiva ilme; sitten hän muuttui synkän miettiväksi.
Eirik oli juuri auttamassa isää vuoteeseen; Eldrid oli kumarassa
avaamassa kenkänsä nauhoja, kun Cecilia astui heidän luokseen.
»Odota vähän, isä — tahtoisin puhua eräästä asiasta jo tänä iltana,
pyydän teitä kuulemaan minua nyt. — Minä en voikaan mennä naimisiin
Ragnvaldin kanssa.»
»Et voi —!» Eirik kääntyi sisareen päin. »Hän on saanut meidän
lupauksemme, Cecilia!»
»Minä tiedän sen, mutta hän saa päästää meidät lupauksestamme.» Hän
katsoi isään ja tämä häneen toisella jäänsinisellä, veristävällä
silmällään; toinen oli puolittain halvaantuneen silmäluomen peitossa.
»Isä, sinä muistat Aslak Gunnarinpojan, hän kutsui itseään meillä sinä
talvena ollessaan Jon Torenpojaksi. Minä tapasin hänet kaupungissa; hän
oli kuullut minun olevan leskenä ja oli tänne tulossa. Hän ei ole ollut
naimisissa. Ja nyt minä olen luvannut mennä hänelle.»
Eirik huomasi isää alkavan nykiä, kuten joskus nyki halvaantunutta
puolta kasvoista ja kipeätä käsivartta.
»Sitten sinä olet lupautunut kahdelle miehelle —» Eirik pysähtyi, sanoi
sitten hiljaa: »Nyt on jo liian myöhäinen ilta siitä puhuttavaksi.
Odota huomiseen.»
»Ei tässä tarvita pitkiä puheita. Se on totta, että olen lupautunut
kahdelle miehelle. Mutta yksi vain voi saada minut. Ja se on Aslak.»
»Mutta isä ja minä olemme antaneet sanamme yhdelle miehelle. Sinä
annoit siihen suostumuksesi. Emmekä me syö sanaamme.»
»Yhden kerran minä jo olen mennyt naimisiin teidän molempien neuvon
mukaan.» Entinen vihertävä väike hänen silmissään oli vain kuin entisen
heijastusta, mutta se johti Eirikin mieleen sen kerran, jolloin
hän uskoi sisaren murhanneen miehensä. »Minä en anna Ragnvaldille
milloinkaan myöntymystäni. Ja ellette te anna minua Aslakille, minä
lähden hänen kanssaan pohjoiseen sittenkin.»
»Sinä et saa sanoa niin, Cecilia — sinulla on kolme poikaa.»
»Niin, olen sitäkin ajatellut. Mutta he saavat jäädä sinun luoksesi
— he ovat sinun perillisiäsi. Mitä sinä, Eldrid, sanot?» hän kääntyi
kälynsä puoleen.
»Minä sanon, ettei sanan rikkomisesta ole hyvät seuraukset. Mutta ei
ole myöskään hyvä mennä naimisiin sen kanssa, josta ei huoli. Teidän
pitäisi odottaa vähän aikaa —»
»Aslak ja minä olemme odottaneet jo kyllin kauan. Mitä sinä, isä, tästä
sanot. Emmekö me sinunkin mielestäsi ole odottaneet kyllin kauan?»
Olav nyökäytti.
»Isä —!» Eirik virkkoi kiivaasti, »ymmärränkö minä sinut oikein —
tahdotko sinä, että me rikomme Ragnvaldille antamamme lupauksen?»
Olav laski terveen kätensä raskaasti Eirikin käsivarrelle ja nyökkäsi
uudelleen.
»No, jos niin on, niin —. Sinä päätät, isä.»
Siitä asiasta ei puhuttu paljon muuta. Eirikin täytyi ratsastaa
Ragnvaldin luo ja sanoa hänelle, minkä käänteen asia oli saanut.
Ragnvald suuttui ensin silmittömästi, mutta pian hän sanoi, että
naiminen saa olla: »Jos Cecilia tahtoo niin, en suinkaan minä tahdo
häntä pakottaa muuhun.»
Eikä siis Ragnvald tullutkaan Hestvikeniin Olavinpäiville, vaan
Aslak Gunnarinpoika. Vieraan astuessa maahan hevosen selästä ja
tullessa Eirikiä kohti Eirik huomasi hänen ontuvan. Eirikin valtasi
vastenmielisyys, tai hän ei oikein tiennyt, mitä se oli.
Heidän kihlajaisensa olivat syksyllä ja häät vietettiin seuraavana
keväänä; Jørund oli silloin maannut kuolleena kaksi vuotta. Aslakilla
ei ollut omaa kotia, vaan hän oleili veljiensä luona Yttre Dalissa:
hän osteli hevosia niiltä seuduilta, joissa talonpojat harjoittivat
hevosten kasvatusta, möi niitä Osloon ja pitkin valtakunnan rajaa;
hän oli nyt varakas mies ja omisti osan monessa Ylämaan talossa,
mutta hän ei pitänyt mistään niin paljon, että olisi mielinyt jäädä
niihin asumaan. Niin sovittiin, että hän jäisi Cecilian kanssa asumaan
Hestvikeniin.
Eirik ja Aslak elivät yhdessä ystävinä ja sopivat hyvin. Uusi vävy
oli viisas ja toimelias, kunnon mies ja hänen kanssaan oli helppo
tulla toimeen — Eirik huomasi sen. Mutta näiden kahden miehen välillä
ei voisi milloinkaan syntyä lämmintä ystävyyssuhdetta, he tunsivat
sen kumpikin. Ja kun Cecilia ja Aslak olivat olleet onnellisessa
avioliitossa puoli vuotta, tuli Aslak sanomaan, että hän ajatteli hänen
ja Cecilian voivan aivan yhtä hyvin muuttaa Saltvikeniin — hänen tai
Eirikin oli kuitenkin yhtenään käytävä siellä katsomassa talon pitoa,
ja heitä oli tässä talossa jo tarpeeksi monta, ja kun Ceciliakin nyt
odotti lasta —.
Eirik ymmärsi, että heidän olisikin parempi nauttia onnestaan jossakin
muualla, jossa ei mikään muistuttaisi kaikesta kauheasta tapahtuneesta,
jossa Cecilia saisi olla yksin emäntänä ja jossa hänen ei tarvitsisi
nähdä isäänsä Ja silloin Eirik ja Aslak sopivat heti asiasta.
* * * * *
Eirik ajatteli tätä kaikkea astellessaan alas luhdista ja muistaessaan
sisarensa ilmettä, kun tämä istui kumartuneena sen lapsen puoleen,
jonka hän oli saanut Aslakin kanssa. Ja hän muisti sitä myöhäissyksyn
päivää, jolloin he muuttivat tänne; hän oli itse heitä tuomassa
purjevenein. Satoi kovasti ja peltojen luona tie oli pitkän matkaa
kokonaan veden vallassa; Aslak nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet
aivan pihaan asti, vaikkakin hän oli likomärkä jaloistaan ja mies oli
ontuva — no, ei sentään paljon. Ja Eirik muisti, mikä raivo syttyi
Cecilian silmiin, kun hän kerran oli maininnut Aslakin ruumiinviasta:
»Hän sai sen taistellessaan kerran yksin viittä miestä vastaan, silloin
eräs heistä heitti hänet takaapäin lumeen, niin että hänen jalkansa
katkesi.»
Hän ei uskonut Jørundin puheessa olleen rahtusenkaan verran totta.
Cecilia ei ollut sellainen — eikä Aslakkaan. Sisar oli nyt hyvissä
käsissä tämän miehen hallussa. Eirikin teki mieli mennä joelle
katsomaan Aslakin parastaikaa rakentamaa myllyä — Aslak sanoi
väsyneensä tuomaan aina viljaa veneellä Hestvikeniin jauhatettavaksi.
Mutta Eirik ei oikeastaan milloinkaan halunnut erittäin mielellään
tavata lankoaan, vaikkakin he aina kohdatessaan olivatkin hyviä
ystäviä. Hän piti Aslakista ja uskoi hänestä kaikkea hyvää, mutta se ei
sittenkään auttanut.
Hän oli sanonut Eldridille eräänä päivänä:
»Minä en tiedä, mistä se johtuu - mutta aina, kun minä olen Aslakin
kanssa, minusta tuntuu, että hänellä on ikävä.»
»Sehän on mahdollista», hänen vaimonsa sanoi hymähtäen. »Mutta minä en
sittenkään luule hänellä olevan niinkään ikävän kuin sinulla on.»
Eirik katsoi häneen hämmästyneenä: »No, siinä sinä oletkin oikeassa —»
hän vastasi hymyillen.
Hän meni kirsikkametsänsä luo ja katseli sitä. Hänen ensimmäisistä
taimistaan oli nyt tullut puita, joiden rungot olivat lapsen käsivarren
paksuiset ja kiiltäväkaarnaiset; ylt’ympärillä kasvoi nuoria vesoja.
Tämä pikku metsikkö oli täynnä keltaisia puhkeavia nuppuja joka oksalla.
Ajan mittaan tulisi tähän samanlainen metsä kuin luostarinpuutarhassa.
* * * * *
Hän saapui kotiin iltapäivällä soutaen. Punaisten vuorien alla on
vuonon rannalla, ennenkuin käännytään vartiovuoren editse, kapea
hiekkaranta. Eirik huomasi isänsä seisovan siellä kädessään pieni
jousensa, hän yritti jälleen käyttää halvaantunutta käsivarttaan ja
kättään. Eirikiin koski joka kerran yhtä kipeästi huomatessaan, ettei
isä voinut luopua yrityksestään — hän koetti yhä uudelleen saada
vialliset jäsenensä tottelemaan.
Hän oli ainaisessa pelossa isänsä vuoksi, kun sairas vanhus liikuskeli
ylt’ympäri yksin. Hän laahautui kauas kukkulan eteläpuolelle, ihmiset
olivat nähneet hänen istuvan siellä katselemassa Saltvikeniin. Mutta
Eirikin kysyttyä, soutaisiko hän isän sinne kerran katsomaan taloa,
Olav vain pudisti päätään. Hän kulki vuonon ympäri, Kverndalenin
poikki, Härkätunturin yli. Hän voisi helposti horjahtaa tai saada taas
halvauksen, niin että hän jäisi makaamaan ja menehtyisi. Mutta Eirik
ei uskaltanut lähettää ketään pitämään vanhusta silmällä — hän oli
huomannut, ettei hän voisi tuottaa isälleen sen suurempaa mielipahaa.
Ja hänen täytyi saada mennä — hänen olisi aivan mahdotonta sietää
ainaista kotona istumista tai sairaan ruumiinsa laahaamista pihalla
rakennusten välissä.
Eirik toisti jokaikinen päivä rukouksensa saada sovittaa rangaistus
isänsä puolesta. Ja yhä syvemmin hänet valtasi vavistus — hän pelkäsi
kykenemättömyyttä, avuttomuutta ja työhön pystymättömyyttä. Sillä hän
tiesi, ettei mies voisi pitää sitä muuna kuin nöyryytyksenä — vielä
suurempana häpeänä kuin olla ilkityön tekijä. Hän ei ollut milloinkaan
ennen nähnyt niin elävästi, että kaikesta ylpeilemisestä oli korkeinta
se ylpeys, joka lähtee ruumiinvoimista ja täydellisestä terveydestä.
Mutta kukaan muu, Eldridiä lukuunottamatta, ei huomannut hänen
harjoittavan katumusharjoituksia; hänen täytyi pitää huoli siitä, ettei
kukaan huomaisi mitään arkipäiväin työssä. Silloin vaimo sanoi hänelle
eräänä päivänä:
»Nyt on kaikki toisin kuin silloin, kun me toisemme tapasimme, Eirik.
Meitä ajoi silloin eteenpäin viha ja raivo. Minä en tahdo siitä nyt
enää puhua mitään, mutta sinun pitää tietää, että minä olen valmis,
päättyipä meidän yhdyselämämme miten tahansa.»
»Sinun on ajateltava asiaa tarkoin», sanoi mies rauhallisesti. »Se,
mitä sinä tarkoitat, voikin olla hyvä ratkaisu, mutta sitten vasta, kun
me molemmat olemme siitä yksimieliset.»