XX.

Olav ei ollut milloinkaan ennen soutanut kaupunkiin. Hän lepuutti

silloin tällöin airojaan — vesi loiskutteli kulkevan veneen alla.

Tänään oli vuonolla hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan alusta.

Kevyttä usvaa kohosi etelästä ja harmensi sekä veden että taivaan;

metsäiset harjanteet tummuivat ja puhkeavat lehtipuut näyttivät

harmahtavilta läiskiltä tummansinervien havupuitten keskellä. Olav

vetäisi jälleen airoilla.

Se polttava pelko, joka oli sytyttänyt hänen mielensä, oli sammunut,

hän oli sisäisesti väsynyt ja harmaa. Hän oli nyt matkalla täyttämään

sitä, josta koko hänen elämänsä oli ollut ainaista pakoa, ja tällä

kerralla hän sen tekisi; hän tiesi sen nyt yhtä järkähtämättömän

varmasti kuin hän oli aina ennen tiennyt haluavansa paeta keksittyään

vain jonkinlaisen tien. Mutta hänen sielunsa oli harmaa ja kylmä kuin

kuollut ruumis.

Hän oli kuullut tuhannet kerrat, että Jumalan armo on rajaton, ja hän

oli siihen salaisesti luottanutkin: se, jota hän oli paennut, oli

paikoillaan häntä odottamassa, kunhan hän saisi rohkeutta palata,

sillä kaikki se oli ulkopuolella aikaa ja muuttumaton: Jumalan

käsivarret levällään ristillä, valmiina ottamaan vastaan, viiden haavan

armonvirrat, kallellaan oleva pää, joka katseli luomakuntaa, valvoi

ja odotti, ympärillään Maria ja kaikki pyhimykset rukouksineen, jotka

kohosivat kuin savu sammumattoman tulen suitsutusalttarilta. Hänen

palvelijansa olivat valmiina kirvoittamaan hänen kahleensa. Elämän

leipä oli aina alttarilla. Jumala oli rajaton —.

Mutta sitä hän ei itse ollut, sen hän nyt näki. Oli sittenkin liian

myöhäistä. Ne rajat, jotka olivat hänessä itsessään, olivat kuortuneet

ja kovettuneet kiveksi — samanlaisiksi kiviksi, joita ihmiset olivat

näytelleet hänelle siellä täällä: ne olivat olleet kerran eläviä

eläimiä ja ihmisiä.

Nyt hän ei enää voinut katua. Hänessä ei ollut enää rakkautta Jumalaan

eikä vähintäkään halua palata takaisin, hän olisi nyt mieluimmin

kulkenut tietään kulkemistaan Jumalasta pois, iankaikkisesti. Se oli

helvettiä. Se oli sen iankaikkisen tuskan valtakuntaa, sen hän tiesi,

kadotuksen maasta oli tullut hänen kotinsa.

Peli oli loppuun pelattu ja nyt hän voisi kyllä tunnustaa ja tehdä

katumuksen piispan määräyksen mukaan — se ei hyödyttänyt mitään.

Vapahdus ei vapahda sitä, joka ei kadu. Hän oli kadottanut kristityn

ihmisen uskon — vaikkakin hän tiesi, että se, mitä hän kerran oli

uskonut, se on juuri sitä, joka on, joka oli ja joka tulee olemaan, ja

hän itse on kestämätön, mutta hän oli monta monituista kertaa valinnut

itsensä ja sen, mikä ei kestä, niin että hän oli kadottanut halun

omistaa Elämän.

Mutta hän tekisi sen sittenkin Cecilian vuoksi. Hän oli tullut

tuntemaan tytärtään näinä vuosina — ja nyt hänestä tuntui, että hän oli

jo kauan aavistanut tämän voivan loppujen lopuksi tehdä jotakin tämän

kaltaista. Hänen olisi pitänyt tehdä tehtävänsä ennen —.

Eirikillä oli jotakin sen kanssa tekemistä, sen hän nyt näki. Hän oli

vihannut vaihdokkaan valehtelemishalua omana irvikuvanaan, vihannut

hänen epävakaista mieltään, vihannut häntä, koska hän ei milloinkaan

jaksanut toteuttaa tekemiään päätöksiä. Niin, olihan hän nainut sen

porton. Sen Eirik oli kyllä tehnyt. Ja hän oli rakastanut Eirikiä, joka

valehteli ja kerskaili ja seurasi kaikkia päähänpistojaan ja peräytyi

kaikilta alkamiltaan teiltä — rakastanut tätä vierasta oliota, jonka

hän oli saanut niskaansa, tätä kummitusta, joka oli imenyt hänestä

verta, kunnes heistä oli tullut oikea isä ja poika. Murhatun miehen

poika oli kostanut hänelle isänsä puolesta yhtä salaa, kuin hän oli

murhannut Tveitin.

Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt tämän kaiken kuin salaman valossa

sinä hetkenä, jolloin Eirik juoksi häntä kohti tappara iskuun

kohotettuna ja hän oli kohottanut otsansa — oli ollut iloa kaikessa

siinä, että hän nyt näkisi lopun. Silloin oli tappara käännetty

kostajapojan kädestä syrjään —.

Ja hän tiesi sen tapahtuneen Cecilian vuoksi. Mitä hyötyä siitä

tyttärelle olisi, sitä hän ei tiennyt. Mutta tytär oli nuori — hänellä

oli pitkä elämä edessään elettävänä ja kuoltavana, jos hän teki kuten

isä oli tehnyt. Hän näki, että hän tahtoi päästä jostakin kauheasta —

ja hän ajatteli kolmea kasvavaa pikku poikaa, isän surmanneen äidin

lapsia. Mutta vieläkin pahemmin olisi, jos heidän pitäisi kasvaa hänen

huostassaan, ja hän kulki säilyttäen sellaista salaisuutta. Hän käsitti

sen tulevan tavalla tai toisella pelastukseksi heille kaikille, jos hän

nyt laski Cecilian jalkojen juureen sen ruumiin, jota hän oli laahannut

muassaan näin kauan: »Katso — ja pidä itsestäsi huolta, ennen kuin on

liian myöhäistä sinullekin—.»

Ehtoopäivä oli pitkälle kulunut hänen soutaessaan länsipuolta

pitkin kaupunkilaisten siltojen viertä: siinä oli Claus Wiephartin

silta ranta-aittoineen — siihen hänelläkin on ollut tapana laskea —

Miklegaardin silta, Klemensinkirkon ja Joninsilta — piispankartanon

siltoihin asti. Ja hän vastasi kylmästi ja terävästi, kun joku nuori

nalikka tuli sillan laidalle ja huusi epäkohteliaalla äänellä, ettei

hän saanut laskea venettään siihen. Olav vastasi laskevansa tähän ja

että hänellä oli asiaa piispankartanoon — samassa hän muisti ettei hän

ollut pukeutunut eikä varustautunut kaupungin käyntiä varten ja häntä

suututti se noustessaan piispan pihaa kohti.

Puolen tunnin kuluttua hän seisoi kapealla aukealla piispankartanon ja

Halvardinkirkon hautausmaanaan välissä.

Piispa makasi kuolemaisillaan. Kukaan ei ennättänyt häntä kuunnella

tai vastata hänelle sen enempää. — Ihmiset juoksivat kartanossa

edestakaisin. Helge-herran sairaus oli tullut niin äkkiä ja vielä näin

pääsiäisjuhlan edellä — Se oli totta, huomenna oli palmusunnuntai, hän

oli sen kokonaan unohtanut —

Hän ei ollut ajatellut, että _sellaista_ voisi tapahtua, — kun hän

vihdoinkin oli valmis heittämään aseensa ja antautumaan, ei kellään

ollut aikaa ottaa häntä vastaan. Ja nyt hän tunsi, että kuoleman

kaltainen rauha olikin ollut äärimmäistä jännitystä, sillä nyt hän oli

kylmässä värjöttävä — ja epätoivoinen, sillä hänen oli pakko yrittää

vielä kerran; nyt hänestä tuntui tämä viivytys sietämättömältä.

Olav seisoi eikä tiennyt minne mennä. Sumu oli muuttunut tihkusateeksi.

Suuret, aukean ympärillä olevat kivirakennukset — piispankartanon

kiviseinä, kirkkomaan aitaus ja tuomiokirkon mahtava koko raskaine

torneineen ja sateella kiiltävine lyijykattoineen — näyttivät vieläkin

suuremmilta sateessa, joka teki ne mustiksi. Mutta kirkkomaan aidan

ylitse ojentelevat poppelit näyttivät avaavan lehtiään, joista läksi

voimakas tuoksu, ja ruoho pursusi rehevänä aukean mukulakivien tornista.

Hän ei jaksanut mennä Clausin luo, istua siellä ja kuunnella

kauppiaitten lörpöttelyä. Eikä levysepänkään luo. Hän oli ollut Oslossa

yhden ainoan kerran Galfridin tyttären mentyä naimisiin Bjørnin kanssa.

Heillä oli lapsi — ellei ollut jo tullut useampiakin — mutta hänestä

tuntui, ettei hän oikein jaksanut kuullakaan tästä pojanpojastaan; hän

pelkäsi kuin ruttotautinen tulla lähelle Bjørnin elämää.

Jossakin lähellä alkoi kirkonkello soida kovaa ja terävästi — se oli

Olavinluostarista; torni kohosi kirkkomaan aidan toisesta päästä.

Kaksi saarnaajaveljestä tuli samassa nurkan takaa; pää hupun peitossa

he riensivät sateesta suojaan, niin että liehuvan kaavun alta pisti

valkoinen paita esiin. Olav katsoi heidän jälkeensä; lyhyempi oli

varmaankin vanha veli Hjalm, mutta tämä ei suinkaan tuntenut häntä

enää; siitä olikin jo vuosia, kun hän viimeksi oli pistänyt jalkansa

luostariin.

Olav seurasi heitä. Hän voisi sentään mennä Olavinkirkkoon, siten hän

saisi aikansa kulumaan. Sitten hän saisi keksiä yöpaikan sellaisen,

missä ei tarvinnut puhua, mitä kotona Hestvikenissä oli tapahtunut.

Kirkon ovessa häntä vastaan tuli suuri, keltainen koira juosten ja

sitä seurasi takaa ajaen maallikkoveli; he olivat törmäämäisillään

vastakkain. »No, sinäkö, Olav Auduninpoika siinä oletkin?» munkki

sanoi iloisesti. »Me emme ole nähneet sinua luonamme sen jälkeen kuin

— Mutta sinä oletkin kenties tullut tapaamaan isä Finniä, luullakseni

— niin, kylläpä hän ilostuu sinut nähdessään — sinä olit hänen isänsä

hyvä ystävä, muistaakseni. Ja nyt hän suorittaa saman toimituksen

kaupunkilaisille, jonka hän aamulla piti latinaksi —», puhelias

maallikkoveli nyökäytti ja pujahti pois kuorin sivuovesta.

Olaville selvisi, että pitkä, vanhahko munkki, joka seisoi kuoriin

johtavien portaitten päässä ja puhui — oli varmaankin Arnvid

Finninpojan lähinnä vanhin poika. Viimeksi Finnin nähdessään tämä oli

Hamarin koulussa oppilaana. Nyt oli munkin kiiltävää, kaljua päälakea

ympäröivä lyhyeksi leikattu tukka hopeanharmaa ja kapeat, ahavoituneet

kasvot ryppyiset.

Hän ei muistuttanut isäänsä — ei kukaan Arnvidin pojista muistuttanut

häntä, he olivat kauniita, kuten äidin kerrotaan olleen. Veli Finn

oli suora ja laiha, hän oli hyvin rauhallinen seisoessaan puhumassa,

valkoisessa nutussaan, suuri, musta vaippa harteillaan; hänellä oli

kirkas, kaunis ja rauhallinen ääni:

»— mutta se osa, joka oli maassa, muistuttaa meille Jumalan näkymätöntä

voimaa ja salattua viisautta. Tätä osaa voidaan sanoa ristin juureksi,

se kantaa ihmissilmiltä näkymättömänä ristin runkoa, oksia ja kalliita

hedelmiä. Sellainen merkki on meille annettu, jotta me muistaisimme

pelastuksemme lähteneen siitä juuresta, joka on Jumalan näkymätön

viisaus.

»Mutta mitä meitä hyödyttää, hyvät veljet, selittää ristin salaisuutta

sanoin, ellemme me näytä teoillamme ymmärtäneemme oikein Kuninkaan

sanoja: Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, ei ole minulle sovelias.

Se ottaa ristinsä ja seuraa Hänen jälkiään, joka ei pelkää tuskaa ja

vaivaa rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäiseensä ja omaan sieluunsa. Me

voimme kantaa ristiä kahdella tavalla, ruumiillisesti ja henkisesti —»

Tämä oli sellainen sermo crucis, joita oli tapana pitää

luostarikirkoissa paastoaikana. Olav katseli ympärilleen — siitä, kun

hän viimeksi oli ollut tässä kirkossa, oli kulunut jo pitkä aika. Huone

oli pitkä ja kapea ja kokolailla hämärä, kun ei yhtään kynttilää oltu

sytytetty ikkunoitten edessä pimittivät Halvardin kirkkomaan suuret

saarnit ja niiden takana tuomiokirkon suuri rykelmä. Ihmisiäkään ei

ollut paljon — edellisen priorin huonon hoidon aikana Olavinkirkko oli

menettänyt paljon entisestä maineestaan.

Olav huomasi isä Finn Arnvidinpojan saarnan olleen alkujaan tarkoitetun

luostariveljille; hän puhui niin paljon katumusharjoituksista ja

kurista:

»— tällä tiellä on itsekunkin otettava itsestään vaarin, sillä

tässä piilee se vaara, jota sanotaan sisäiseksi ylpeydeksi: niin

että me pidämme niitä veljiä huonompina, jotka jaksavat vähemmän

paastota, valvoa, kärsiä kylmää ja ruoskan iskuja. Me emme kykene

maksamaan Kuninkaallemme sitä piinaa, mitä Hän kärsi, ruoskan iskuja

toisensa jälkeen, haavoja haavojen lisäksi — kun me rankaisemme omaa

ruumistamme, on meidän varottava, ettemme luule kilpailevamme Hänen

kanssaan. Mutta jos toiset tahtovat meitä kurittaa, haavoittaa tai

häväistä ja heittää meidät pyövelin käsiin, tulee meidän kantaa

se ilolla ja muistaa, että me nautimme kunniaa, johon me olemme

arvottomat —»

Sadekuuro rapisi kirkon ikkunoita vastaan. Olav kuuli tuulen alkavan

puhaltaa —. Olavin mieleen johtui ajatus — sanoisikohan hän Finn

Arnvidinpojalle Oslon-asiansa? Vaikkakin asianlaita oli sellainen,

ettei hän voinut pätevästi ripittäytyä muille kuin piispalle, mutta

koska tämä makasi kuolevana — hän voisi sanoa Finnille olevansa täällä

tunnustamassa vanhaa verivelkaa, salamurhaa, jonka hän oli tehnyt juuri

silloin, kun he viimeksi erosivat, Finnin ollessa vielä poikanen;

hän muisti nyt sanoneensa pojalle hyvästit koulutalon ulkopuolella

samana päivänä, jolloin hän läksi Miklebøhön. Se olisi jo sillan

polttamista takanaan — »Silloin me kannamme ristiä sielussamme,

kun sydämemme kärsii tuskaa muitten ihmisten virheitten ja syntien

vuoksi, kuten Pyhä Paavali sanoo: Kukaan ei ole niin heikko, etten

minäkin tulisi heikoksi ja tuntisi hänen tuskaansa rinnassani. Hyvät

veljet, me emme saa ihmetellä, jos Kuningas laskee kannettavaksemme

muitten ihmisten syntejä ja suruja tai panee meitä sovittamaan muitten

veljiemme rikkomuksia, koska Hän on kaikki puolestamme sovittanut.

Mutta joutuessamme kiusaukseen kysymään, miten meidän on sovitettava,

silloin meidän tulee muistaa, että Hän kantaa taivaat ja maat kuin

pallon kädessään, vaikkakin Hän suvaitsi laskea pois kaikkivaltiuden

kuninkaan-viittansa ja pukeutua Aadamin köyhään pukuun. Hän uupui

tielle kantaessaan ristiä Jorsalan linnasta, jotta Simon Kyreneläinen

saisi sen suuren onnen, että häntä pidettiin kyllin arvokkaana

auttamaan Jumalaansa ja kantamaan Hänen ristiään. Tämä talonpoika

oli kaikkia muita maan päällä eläviä onnellisempi. Mutta Jumala

antaa meidän kaikkien maistaa Simonin autuutta, kutsuessaan meidät,

arvottomat syntiset, tiellä seisovasta ja ristinkulkua katselevasta

kansanjoukosta ja tarjotessaan meille osaa ristin kuormasta —»

— Saarna ennätti tuskin loppua, kun Olavin tuntenut vanha maallikkoveli

saapui. Hän kulki edellä puuhakkaana ja puheliaana ja vei hänet

keskusteluhuoneeseen; nyt hän kertoisi isä Finnille —.

»Se oli pieni nelikulmainen huone, katossa ristiholvi. Kapea,

pystykaarinen ovi oli avoinna ristikäytävään. Olav meni ovelle ja

katseli, miten sade valui luostaripihan kauniille, viheriälle matolle;

satoi ristikäytävällekin niin, että sade roiskui sen kivilattialta.

Oli tullut kova ilma lounaasta ja hyvää se tekikin; häntä oli tämä

varhainen kevät huolettanut — niin kauan kuin ei tullut vettä, joka

olisi sulattanut lumen metsistä, oli kaikki epävarmaa

Suuret, tummat, ajelehtivat pilvet tekivät illan vuodenaikaan nähden

pimeäksi, ja märät lyijykatot loivat kalpeaa, levotonta valoa.

Saarnien suurissa, puhkeavassa latvoissa, jotka kuroittautuivat kirkon

harjan ylitse, suhisi, ja ruohokentän kaivon vintti vinkui ja kitisi.

Silloin aikovat Halvardinkirkon kellot soida, hiljaa kajahdellen,

luostarikirkon pieni, terävä-ääninen yhtyi siihen ja sitten alkoivat

kaikki kaupungin kirkkojen kellot soida.

Pilarien takaa, toiselta puolelta pihaa, tuli valkoinen munkki — isä

Finn Arnvidinpoika astui häntä kohti reippaasti käsi ojolla:

»Terve, Olav Auduninpoika — sinä teit kauniisti tullessasi minua

tervehtimään!»

He istuivat keskusteluhuoneessa — he eivät olleet nähneet toisiaan sen

jälkeen, kun toinen oli poikanen, toinen nuori mies. Siitä oli yli

kolmekymmentä vuotta.

Olav kyseli Finnin veljiä, sukulaisiaan Steinfinninpoikia ja Haakon

Gautinpojan lapsia Bergistä. Finn vastasi, mutta sanoi, ettei hänellä

ollut aivan viimeisiä uutisia: hän oli vasta palannut kaksi vuotta

kestäneeltä ulkomaanmatkalta ja sitä ennen hän oli ollut Nidarossa

subpriorina, mutta nyt hän aikoi palata Hamariin, omaan luostariinsa.

»Mutta nyt on aika mennä kompletoriumiin. Viivytkö sinä täällä

kaupungissa jonkin aikaa?»

Olav vastasi, ettei hän sitä tiennyt. »Minun vävyni on kuollut

vast’ikään —»

»Missä sinä asut — mutta sinulla lienee itselläsikin talo Oslossa?»

Kuultuaan, ettei Olavilla vielä ollut yösijaa, isä Finn ehdotti,

että hän jäisi tänne yöksi. Vierastupa oli täynnä, mutta toisessa

kerroksessa olisi mahdollisesti jokin vierasselli tyhjänä — hän menisi

heti kysymään priorilta:

»Minulla on näinä päivinä ennen kotiin lähtöä monenlaista puuhaa —

mutta minä puhelisin mielelläni sinun kanssasi enemmänkin — sinä olit

isäni paras ystävä ja on helpompi saada keskusteluun tilaisuutta sinun

täällä asuessasi.»

Olav istui vierashuoneessa iltapuuroa syöden, niin ei ollut sisällä

kuin muuan sairas mies, joka makasi eräässä vuoteessa ja valitti

unissaan; toiset vieraat olivat menneet kirkkoon laulua kuulemaan. Olav

työnsi kulhon luotaan, nojasi päätään seinään ja tuijotti kynttilään —

hän kuuli kirkosta kuoron laulua ja ulkopuolella lätisi sade ja tuuli

ulvoi. Sitten alkoi kuulua ulkoa laattakiviltä askelten kopinaa —

munkit palasivat kirkosta. Ja nuori maallikkoveli seisoi ovella lyhty

kädessä viitaten häntä tulemaan ‒ täällä oli nyt hiljaista huomiseen

aamumessuun asti.

Maallikkoveli asteli hänen edellään ja käytävää pitkin, avasi oven ja

asetti lyhdyn sellin lattialle.

Se oli pienen pieni, harmaakiviseinäinen huone. Yhdellä seinällä oli

kapea makuulavitsa ja kirjoitusteline, rukousjakkara edessä sekä

ristiinnaulittu sen yläpuolella pienen kaari-ikkunan alla, joka oli

suljettu ruutuluukulla. Luukku kolisi ja louskutti tuulessa. Olav

avasi sen ja katseli levottomaan kevätyöhön — pitkin kiiltävän märkiä,

jyrkkiä ristikäytävän kattoja alas viheriälle pihalle kaivoineen ja

tuulenpuuskissa kitisevine vintteineen. Siitä oli pitkä aika, kun hän

viimeksi oli ollut tällaisessa huoneessa näin korkealla, niin että

hänestä tuntui, kuin hänet olisi pantu tornivankilaan —.

Hän riisui päällysvaatteensa ja laskeutui lavitsalle. Hän ei voinut

nukkua hän makasi kuunnellen myrskyävän ja sateisen yön kaikkia ääniä.

Edellisen yön hän nukkui Saltvikenissä — tietämättä mitään Cecilian

hurjasta teosta. Ei siitä sen pitempää aikaa ollut. Koettaessaan koota

muistoissaan, mitä kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän tapasi

Eirikin veräjällä eilisiltana myöhään, hänestä tuntui viime vuorokauden

tapausten rikkaus olevan samanlaista kuin jos olisi heittäytynyt syvään

kuiluun. Hän oli nyt joutunut tien päähän ja jyrkänteeseen.

Hänen mieleensä muistuivat Finnin sanat Simon Kyreneläisestä — olikohan

hän ajatellut isäänsä —? Arnvid oli ollut juuri sellainen mies, jonka

sai kutsua joukosta tarttumaan ja auttamaan jokaisen ohikulkevan

tuomitun kuormaa. Ja ehkäpä hän olikin juuri sen vuoksi ajatellut

sydämessään Arnvidin olevan toisenlaisen kuin muut miehet. Arnvid oli

niin rohkea, ettei hän pelännyt kumartua tarvittaessa, jos joku halusi

laskea ristinsä hänen kannettavakseen. Hän ei ollut pelännyt seurata

niin läheltä Kuninkaan askeleita, että hänkin sai osansa sekä kansan

sylystä että ivasanoista.

Jospa hän itse olisi ollut yhtä rohkea kuin Arnvid — hän olisi

kuuluttanut Tveitin murhan ensimmäisessä ihmisasunnossa. Ja hän oli

pakottanut Ingunnin kätkemään lapsensa kauas erämaahan oikeudettomana,

nimettömänä, suvuttomana — kunnes hän näki Ingunnin tekemän vääryyden

musertavan hänet ja Olav otti sovittaakseen vääryyden uudella

vääryydellä. Hänen olisi pitänyt puolustaa pojan oikeuksia alusta

alkaen — kutsua Ingunn Steinfinnintyttären pojaksi, vaikkakin hän oli

avioton, antaa hänelle äitinsä perintö ja antaa hänelle äidin mieheltä

kuuluvaa tukea ja turvaa. Jos hän olisi ollut Arnvidin kaltainen,

hän olisi vain tehnyt mikä on oikein; hän olisi ollut mies, elänyt

viekoitellun naisen kanssa, kunnioittanut häntä, jolle oli luvannut

uskollisuutta Jumalan kasvojen edessä, ja rakastanut häntä, jolle

oli antanut rakkautensa siitä asti, jolloin hän oli oppinut pitämään

yhdestä enemmän kuin toisesta.

Niin, ehkäpä hänellä silloin olisi ollut rohkeutta kuunnella

omantuntonsa ääntä, joka puhui Tveitin puolesta: se hölmö ei edes itse

tiedä, mitä on tehnyt, hän on samanlainen älytön nalikka kuin sinä itse

olit astuessasi vielä lapsenkengissä häävuoteeseen —.

Mutta synnin tehtyään hänellä olisi pitänyt olla rohkeutta tunnustaa

se: minä valehtelin itseni vapaaksi kasvatusisäni loukkaamisesta

ollessani nuori ja ajattelematon ja raisu, mutta sen miehen, joka

oli ajattelemattomuudessaan minua loukannut, minä tapoin. Sillä minä

luulin, etten voisi elää, ellen kostaisi jonkun tahratessa kunniaani.

Minä luulin olevan helpompaa elää tahrattuna, jos itse olin tahrannut

maineeni — kunhan vain kukaan ei tiennyt tahrasta mitään. Sellaisen

asian vuoksi minä tulin Herralleni Juudaaksi, kuormituin raskaimmilla

synneillä, kunnes ne olivat niin raskaita, että painuivat minun

heikkouttani haarniskan tavoin.

Hän oli ollut niin arka ihmisten tuomiolle — hän, joka oli luullut

olevansa välinpitämätön ihmisten arvostelusta. Sillä hän ei janonnut

päällikön valtaa ihmisiin nähden, ei pyrkinyt heidän parissaan

rikkauteen, jos hänen olisi pitänyt viekkaudella ja taipuisuudella

saavuttaa rikkautta, ei pyrkinyt kenenkään ystäväksi, josta hän ei

pitänyt, ei havitellut sellaista onnea, joka tekee ihmisen lihavaksi ja

laiskaksi — hän oli vain tahtonut olla heidän keskellään, kuten tammi

pikku metsässä —.

— Ja hän näki, että hänet oli juuri tarkoitettu sellaiseksi. Jumala oli

antanut hänen periä uskollisilta, rohkeilta ja hurskailta esi-isiltä,

mitä hän oli luvannut vanhurskaitten jälkeläisille: julmuutta vihaavan

mielen ja sydämen, joka ei pelkää pimeitäkään päiviä, joka ei salli

minkään vihollisen pelättää itseään — ainoastaan ne ihmiset, joita

rakastaa, voivat saada hänet kaikkeen —.

Jumala, hyvä Jumalani, joka rakastat meitä kaikkia, joka rakastat

minuakin — jota minäkin olen kerran rakastanut. Kunpa minä olisin

valinnut Sinut, valitessani suurimman rakkauteni!

Hän näki olleensa tavallaan oikeassa, arvostellessaan itseänsä, kuten

oli tehnyt — hän oli vain unohtanut hoitaneensa omaa hyväänsä, kuten

vasalli hoitaa läänitystään hallitsijansa vallan alla. Ja hän oli

tehnyt kapinan, rikkonut uskollisuutensa ja autioittanut maansa —.

Hänen olisi _pitänyt_ kasvaa tammen tavoin, kärsivällisesti ja lujasti

kuten se, tarjoten suojaa ja turvaa allaan jokaiselle sitä sieltä

etsivälle. Mutta hän ei ole voinut kasvaa toisenlaiseksi kuin miksi

hänet oli luotu — sisäinen vaurio oli vain kuluttanut hänen ydintään,

niin että hänestä oli tullut ontto, näivettynyt ja hedelmätön. Hän ei

ollut jaksanut ketään suojella, niin että siitä olisi ollut mitään

hyötyä: Ingunnista lähtien aina sellaisiin asti kuin Anki ja Liv

lapsineen hän oli yrittänyt olla suojelijana, mutta turhaan. Hän

oli tuhlannut rikkautensa taisteluun oikeata isäntäänsä vastaan —

mutta kuten anteliasluontoinen mies jakelee vieläpä varastettujakin

tavaroita, samoin hänkin oli ottanut vastaan jokaisen luokseen tulevan

— vaikkei hän sitten valmistanutkaan muuta kuin renkien kestejä ja

kerjäläisten häitä.

Simon Kyreneläinen — nyt hän muisti nähneensä saman kuvan jo kerran

ennenkin, monta vuotta sitten Englannissa — nähdessään oman, kuoleman

iskun saaneen sielunsa unessa ja hänen oli täytynyt seisoa syrjässä

köyhien miesten mennessä Herran Ruumista nauttimaan.

Minkähänlainen olisi Simon Kyreneläisen mieli ollut pääsiäisaamuna, jos

hän olisikin kieltäytynyt hänelle ristiä tarjottaessa, jos hän olisi

pujahtanut pilkkaajien joukkoon —

— Hänelläkin oli ollut lapsia — niiden nimet olivat Aleksander ja

Rufus. Hän oli kerran kuullut, mitä näistä Simonin pojista oli tullut:

pyhimyksiä ja kruunatuita veritodistajia Olav valvoi maaten, kunnes

kuuli kirkosta kaukaista laulua. Kuunnellessaan aamumessun säveleitä,

jotka hukkuivat tuontuostakin tuuleen, hän nukkui.

Hänen herätessään aamu oli jo pitkälle kulunut. Nytkin laulettiin — hän

arveli siellä olevan palmunvihkimisen ja sitten tuli juhlakulkue, joka

kulki kirkon ympäri. Olav jäi makaamaan — hänessä puhkesi uudelleen

harmi: miten hän olikin lähtenyt aivan näin arkitamineissaan. Hänen

tullessaan alas karkeissa, vanhoissa työvaatteissaan ja painavissa

saappaissaan oli jumalanpalvelus jo pitkällä; kuorista kuului:

»Passio Domini nostri Jesu Christi secundum Mattheum.»

[Palmusunnuntaina lauletaan P. Matteuksen evankeliumin 26. ja 27. luku;

kärsimyshistoria lauletaan tiistaina P. Markuksen, keskiviikkona P.

Luukkaan, perjantaina P. Johanneksen mukaan.]

Hän seisoi niin, ettei voinut nähdä laulavia pappeja. Ja tänään oli

pitkä teksti, niin ettei hän siitä osannut sanasta sanaan muuta kuin

jonkin palan sieltä täältä. Hän seisoi oven suussa vanhaan, ruskeaan

vaippaansa kääriytyneenä, ja kirkas, voimakas miesääni, joka nousi ja

laski evankeliumin laulun mukaan, kuljetti häntä tuttujen sanojen ja

nimien ohi — Pascha — traditur ut crucifigatur — Caiphas — ne olivat

kuin merimerkkejä, joistahan tunsi, missä oltiin. Nyt Jeesus meni

opetuslapsineen Betaniaan pitaalisen Simonin huoneeseen ja istuutui

pöytään, nyt saapui Maria Magdaleena ovesta kantaen voideastiaa,

antaakseen Jumalalle, mitä hänellä oli kalleinta. Ja Joudan terävä ääni

pilkkasi naista.

Ja toinenkin ääni, suurempi ja kauniimpi, liittyi lauluun — kuninkaan

omat sanat, jotka puolustivat Mariaa ja ylistivät hänen anteliasta

rakkauttaan.

Olav odotti niitä sanoja, jotka hän tunsi ja jotka olivat kuin

tulisella raudalla poltetut hänen sydämeensä eivätkö ne jo pian tule?

Eivät ne niin kaukana ole. Niin, nyt ne jo lähenivät — nyt hän lähetti

opetuslapsensa kylään valmistamaan illallista. Nyt —:

Hänen sydämensä löi, niinkuin se särkyisi ontelossaan, kun voimakas,

kaunis ääni kaikui kuorista:

»Amen dico vobis, quia unus vestrum me traditurus est —.» [»Totisesti

sanon teille: yksi teistä kavaltaa minut.»]

Evankelista lohdutti lyhyin säkein, ja sitten liittyi koko opetuslasten

kuoro, voimakkaasti ja liikutettuna:

»Numquid ego sum, Domine?» [»En suinkaan minä se ole, Herra?»]

Olav tunsi hien nousevan koko ruumiista Kristuksen äänen kuuluessa. Ja

sitten seurasivat ne sanat, jotka olivat kuin poltetut hänen sieluunsa:

»Vae autem homini illi, per quem Filius hominis tradetur: Bonum erat

ei si natus non fuisset homo ille.» [»Voi sitä ihmistä, jonka kautta

ihmisen poika kavalletaan: parempi olisi sille ihmiselle, ettei hän

olisi syntynyt.»]

Evankelista lauloi: »Respondens autem Judas qui tradidit eum, dixit»

[Sanoi myöskin Juudas, joka hänet kavalsi] — ja Juudan korkea ääni

seurasi:

»Numquid ego sum, Rabbi?» [»En suinkaan minä se ole, Rabbi?»]

Kristuksen ääni vastasi:

»Tu dixisti.» [»Sinäpä sen sanoit.»]

Olav oli painanut päänsä rinnalleen ja nostanut vaipan, niin että se

peitti toisen puolen kasvoja. Karkeasta vaatteesta läksi tallin ja

veneen ja kalan haju. Hän seisoi keskellä pyhäpukuisia ihmisiä eikä

ollut juhlapuvussa —.

Tutut sanat soivat laulussa. Nyt he kulkivat öljymäelle — mutta Olav

katseli sitä ikäänkuin kauempaa: kuten Juudas seisoi jossakin linnassa

katsellen heidän jälkeensä. Hänet oli nyt työnnetty pois, nyt tiesivät

kaikki hänen toverinsakin sen, mitä vain Jumala ja hän itse oli

tiennyt, hänen illalla mennessään muitten mukaan pöytään.

Näyt siirtyivät yhä kauemmaksi pimeään. Jumala itse makaa puitten alla

maassa: Tristis est anima mea usque ad mortem —. Mutta opetuslapset

nukkuvat mitään tietämättä. Linnanmuurin portista tulevat vahtisotilaat

soihduin ja kiiltävin keihäin, Juudas kulkee edellä tietä näyttäen.

Pyhä Pietari herää unesta, hän kiskaisee miekkansa nuorena ja rohkeana

huotrastaan ja aikoo heittäytyä Herransa ja vihollisten väliin —

hän huitoo kuin mikäkin saamaton, iskee palvelijalta korvan —ja

nähdessään ylivoiman ja kuullessaan Herran rauhallisen vastauksen sitä

ymmärtämättä hän heittää miekan käsistään ja juoksee pois. Kristus

seisoo jälleen yksin, Hän ojentaa hyväntahtoisesti kätensä sidottaviksi

— sitä on mahdotonta ymmärtää. Mutta kuka on nähnyt sen ristin osan,

joka on maassa, ken tuntee ristin juuren —?

Olavin ympärillä yrittävät miehet ja naiset päästä istahtamaan ja

polvilleen — se ei tuntunut loppuvan ensinkään, yhä jatkui ihmisten

kuulustellessa vihamielisesti Luojaansa ja kansan suurena kuorona

kaikuva ääni: Crucifigatur! Ja taas uudelleen: Crucifigatur! Pitkä

tie kaupungista pääkallon paikalle, ristiinnaulitsemisen kauhut — ja

pilkka, joka ei vieläkään lopu —.

Viimeisen ristiltä kuuluvan kovan huudon jälkeen, jolloin Hän antoi

henkensä, laulu äkkiä katkesi ja kirkkokansa polvistui, kuten tämä

kuolemanhiljaisuus olisi sen lyönyt maahan.

Evankelistan ääni kuului hänen alkaessaan kummallisen lempeältä, kun

hän tavallisella pyhänuotillaan lauloi haudan valmistamisesta ja

fariseusten rikkiviisaista neuvotteluista Pilatuksen kanssa.

Messu seurasi heti evankeliumia kuten samasta portista — se osoitti

jälleen Jumalan armon mahtavuuden ja ihmisten petollisuuden kauheat

salaisuudet. Piinaviikko läheni ihmissukua kiirastorstaineen ja

pitkäperjantaineen; Pyhä Markus ja Pyhä Luukas ja Pyhä Johannes

toisivat kukin todistuksensa julki. Ja pääsiäispäivä koko kauhean

viikon jälkeen tuntui olevan saavuttamattoman kaukana —.

* * * * *

Kun Olav palasi majapaikkaan, oli se niin täpötäynnä kansaa, että hän

pysähtyi neuvottomana ovelle. Kaksi maallikkoveljeä tuli kovaa vauhtia

kantaen höyryäviä ruokakuppeja, kaksi muuta seurasi tuoden olutkannuja:

oli jo päivällisaika menossa ja majapaikan vieraitten nenänpäät olivat

valkoiset pitkästä paastosta, ja he olivat nälkäisiä kuin sudet.

Toinen maallikkoveljistä oli sama, joka oli illalla vienyt hänet

vierasselliin. Huomattuaan Olavin hän tarttui häneen ja laahasi hänet

väkisin kunniapaikalle, talonpoikahan oli Hamarin priorin ystävä —. Hän

koetti pakottaa Olavia nauttimaan sekä ruokaa että juomaa, mutta Olav

ei saanut menemään mitään alas.

Niin pian kuin hän suinkin saattoi sen tehdä olematta epäkohtelias hän

nousi pöydästä, meni selliin ja paneutui maata. Hän nukkui heti siihen

asti, kunnes nuori maallikkoveli hänet herätti sanoen: »Isä Finnillä

olisi nyt aikaa —»

Olavin tullessa keskusteiuhuoneeseen, jossa Finn Arnvidinpoika istui

odottamassa, siellä oli muitakin ihmisiä: kaksi nuorta munkkia, niin

yhdennäköistä, että Olav luuli heitä kaksoisveljiksi, istui erään

naisen, heidän äitinsä, ja muutamien nuorten neitosten kanssa. Koko

perheellä oli sama tulipunainen tukka ja pisamainen iho, pystynenä ja

vaaleansiniset silmät; he kertoivat kotipuolen uutisia Olav kuunteli

niitä puolella korvalla, kuunnellen samalla isä Finnin kertomusta

isänsä viime ajoista.

Olav istui maahan katsellen; hänen kätensä puristi tikaria, hän veti

sen puolittain ulos huotrasta ja työnsi sen jälleen takaisin. Sitten

hän keskeytti toisen, tämän rauhallisesti ja hillitysti kertoessa:

»Niin, Finn — sinun isäsi tiesi siitä, mistä nyt aion sinulle puhua.

Hän neuvoi ennen kuolemaansa minua tekemään sen, mitä varten nyt tulin

tänne.» Sen enemmän ajattelematta Olav nousi, seisoi suorana, ja

mikäli hän koroitti ääntään, hiljensivät sukulaiset toisella penkillä

puhettaan ja kuuntelivat:

»Minä olen kerran nuoruudessani tehnyt murhan, jota en ole ennen

tunnustanut. Arnvid, sinun isäsi, tiesi siitä, mutta silloin en

tahtonut tehdä sitä, mitä hän pyysi minua tekemään — tunnustamaan

rikokseni ja sovittamaan syntini. Mutta se, mitä äskettäin kotonani

tapahtui — minun vävyni murhattiin hänen nukkuessaan, emmekä me tiedä,

kuka sen on tehnyt — se pakotti minut tulemaan tänne piispan luo. Minä

en tiennyt mitään sinun kaupungissa olostasi.»

Finn Arnvidinpoika oli myöskin noussut. He seisoivat katsoen toisiaan

silmiin. Sitten isä Finn meni toisen joukon luo, joka seisoi

tuijottaen. Hän kuiskasi jotakin nuorille munkeille. Punatukkaiset

läksivät heti huoneesta, ja Olav seisoi yksin Arnvidin pojan kanssa.

Munkki laski kätensä hänen olkapäilleen.

»Jumalalle kiitos», hän virkkoi kiivaasti.

»Onko sinun isäsi kertonut tästä sinulle?» Olav kysyi katsellen toista

silmiin — Finn oli häntä paljon pitempi.

»Ei. Mutta nyt minä ymmärrän paljon paremmin yhtä ja toista, mitä hän

laski sydämelleni että minun pitäisi joka päivä lukea Miserere kaikkien

niiden miesten puolesta, jotka kantavat tunnollaan tunnustamattomia

syntejä ja muutakin Jumalalle olkoon kiitos, että nyt tämän tahdot

tehdä —. Mutta sinun ei olisi pitänyt puhua tätä vieraitten naisten

kuullen —»

»Minä en ole varma siitä, että olisin puhunut sinulle kahden kesken.

Mutta nyt olen repinyt kaikki sillat takanani.» Olav naurahti.

Munkki tuijotti häneen hetkisen. Sitten hän nyökäytti ääneti.

»Nyt Helge-herran maatessa kuolemaa tehden», Olav sanoi, »eikä kukaan

tiedä, kuka tänä aikana on hänen tilallaan — viransijainen vai

penitentiarius vai miksi sitä kutsutaan —.»

»Minä otan siitä itse huomenna selvää, Olav.»

»Mutta nyt minä menen. Minä olen nyt mielelläni yksin —»

»Niin, tietysti. Minä ymmärrän sen.»

He tarttuivat lujasti toisiaan käteen. Olav meni huoneeseensa,

laskeutui vuoteeseensa ja nukkui heti. Hän nukkui, kunnes nuori

maallikkoveli toi hänelle illallista. Olav söi ja paneutui jälleen

maata. Jumala, hyvä Jumala, miten hyvä on olla revittyään kaikki sillat

takanaan.

* * * * *

Tultuaan seuraavana aamuna ristikäytävälle ja aikoessaan mennä kirkkoon

Finn Arnvidinpoika tuli häntä vastaan:

»Olav — etkö sinä tiedä — niin kauan kuin et ole tunnustanut tätä

syntiäsi laillisella tavalla, et sinä saa astua kirkkoon. Minä

huomautan tästä sinulle, sillä sinä tiedät kokoavasi vielä enemmän

vastuuta, jos tätä kieltoa rikot —»

Olav pysähtyi hämmästyneenä. Tiesihän hän sen — hän oli pannassa aivan

yhtä hyvin kuin jos hänet olisi kirkossa julistettu pannaan. Mutta hän

oli uhmaillut niin kauan, ollut varkain siellä, missä ei ollut lupa

olla, ja harjoittanut Jumalaa kohtaan varkautta, että hän oli unohtanut

lopulta —. Hän ei vastannut mitään, kääntyi vain ja läksi takaisin

pitkin ristikäytävää.

Isä Finn seurasi häntä, tarttui hänen käsivarteensa.

»Sinun on muistettava, Olav — ymmärräthän sinä latinaa?»

»Ymmärrän vähän —»

»Muista nämä sanat, jotka Pyhä Ambrosius on kirjoittanut: Novit

omnia Deus, sed exspectat vocem tuam, non ut puniat sed ut ignoscat.

Jumala tietää kaikki, mutta Hän toivoo kuulevansa sinun äänesi, ei

rangaistakseen, vaan unohtaakseen.»

Olav nyökäytti.

Selliin päästyään hän vaipui ristiinnaulitun eteen.

Olihan hän sen tiennyt, mutta hän oli unohtanut. Tämä oli ensimmäinen,

mikä joutui hänen kannettavakseen — hänen täytyi jäädä kirkonoven

ulkopuolelle. Hän huomasi sieltä näinä vuosina hakeneensa ravintoa

— kuten henkipatot Tanskan herrat olivat eläneet ryöstelemällä omia

rantojaan.

Hän otti ristiinnaulitun kuvan pöydältä ja suuteli Vapahtajan kuvaa.

Herra, minä en ole sen arvoinen, että säälisit minun hätääni ja

antaisit minulle rauhan!

Hän oli tehnyt ajatuksissaan tunnustuksen jo monta monituista

kertaa, koko elämänsä syntien ketjun — aina siitä asti, jolloin

hänen ylpeytensä oli ollut lapsellisuutta; hän oli hätävalhein ja

pikkupetoksin astunut niiden miesten silmien eteen, joihin hänen

pojansydämensä oli kiintynyt, jotta hän pääsisi heidän joukkoonsa.

Alussa ei ollut sen suuremmista asioista kysymys, kuin että hän

pelkäsi heidän nauruansa, jos he huomaisivat hänen olleenkin vain

kiivaan itsepäisen ja herkkäsydämisen lapsen, vaikka hän toivoi, että

he pitäisivät häntä viisaana, järkevänä ja lujaluontoisena. Mutta

hän oli leikkinyt tätä leikkiä totuuden kanssa, kunnes hänestä oli

tullut salamurhaaja, valapatto, Pyhyyden häpäisijä; hän oli takonut

omia kahleitaan rengas renkaalta ja hän oli latonut kiven kiven päälle

omaan vankitorniinsa. Kunnes kävi niin, että kun hän ajattelemattoman

rohkeana ponnahti pystyyn, ketju kesti, ja aina, kun hänen sydämensä

riensi niitä kohti, jotka sitä kutsuivat se törmäsi kiviseinää vastaan

ja putosi takaisin.

Katua — nyt hän käsitti, ettei hänelle suotaisi niin pitkää elinaikaa,

että hän ennättäisi kaikkea kaduttavaansa nähdäkään. Jos hän olisi

valinnut uskollisuuden Herraansa kohtaan, ei hän milloinkaan olisi

katunut, vaikka olisi jaksanut kantaa hartioilleen ottamiaan kuormia.

Hän ei voinut katua, että oli avannut ovensa jokaiselle hänen lietensä

äärellä suojaa pyytäneelle — mutta hän ei voi milloinkaan kyllin

katua hoitaessaan itseään siten, että he joutuivat asumaan ikäänkuin

pitaalisen miehen luona.

Ei mitään voinut tehdä tekemättömäksi. Cecilia oli kotivuonon rannalla

murhaamansa miehen ruumiin ääressä; kolme vaaleaa, hiirenkorvaista

poikaa seisoi hänen vieressään, neljäs lapsi lepäsi hänen sydämensä

alla ja hän oli murhannut heidän isänsä.

Miten hän oli saattanutkin olla kuuro omalle sydämelleen sen sanoessa:

älä luota mieheen, joka petti ystävänsä poikana ollessaan. Hän oli

niin kauan kuljeskellut varjojen keskellä eksyksissä, ettei hän

uskonut omien silmiensä todistusta: Jørund ei ollut oikea mies hänen

ainokaiselleen. Eikä hän ollut sitten tehnyt mitään — vaikkakin

hänestä nyt tuntui, että hän oli käsittänyt jotakin voivan tapahtua.

Tämä puoliso, jota hänen tyttärensä oli puoltanut sanoin ja töin,

yhtä uskollisesti kuin miekka on vyössä isännälleen uskollinen —

hän, Jørund, tulisi koettelemaan Cecilian kärsivällisyyttä kerran

liian paljon ja silloin Cecilia kääntyisi häntä vastaan. Olav muisti

tytärtään pienenä: sähisevän taistelunhaluinen, terävine, vaaleine

silmineen, joita kaarsi vallaton, liinanvalkea tukka. Oliko hän uskonut

Ceciliasta tulevan toisenlaisen, vaikkakin elämä häntä opettaisi ja

koulisi —? Sekä karhua että haukkaa voi kyllä kesytellä, niistä ei

sittenkään tule kesyjä.

Nyt oli liian myöhäistä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin rukoilla

Jumalaa auttamaan. Ylpeyttä ja ylimielisyyttä olisi, jos hän pyytäisi

Jumalaa käyttämään häntä avuntuojana. Hänellähän oli edessä lähtö pois

ihmisten parista — yksinäiselle katumuksenharjoittajan tielle. Ja

kiittää siitä, että saa niin tehdä.

Hän ei ainakaan voinut saada Ceciliaa kanssaan. Ennemmin hän seuraisi

Jørundia kuin lähtisi hänen mukaansa, oli Cecilia sanonut. Jumalan

nimessä, ehkäpä hän tulee toisiin ajatuksiin saatuaan kuulla, mitä hän

on tehnyt.

Ensimmäinen katkera pikari, joka hänen oli juotava — oli nähdä

kääntyneensä illalla liian myöhään, niin ettei hän enää voinut toivoa,

että Jumala lähettäisi hänet taisteluun takaisin omana miehenään. Hän

oli tehnyt tehtävänsä maailmassa loppuun eikä voinut tehdä tehtyä

tekemättömäksi. Hän oli halveksinut Simon Kyreneläisen osaa — nyt hän

sai murheellisena vain ryömiä ristin juurelle.

Olav otti ristiinnaulitun kuvan jälleen käteensä ja seisoi sitä

katsellen. Kerran, pitkän taistelun ja tuskien viikon jälkeen koittaa

pääsinaamu, ja hänkin saisi kuoleman ja kiirastulen takaa nähdä Ristin

voiton ja kunnian. Mutta täällä maan päällä hän ei saisi milloinkaan

nähdä valon loistavan siitä lipusta, jonka alla hänen olisi pitänyt

syntymässä saamiensa lahjojen mukaan taistella.

* * * * *

Olav nosti päänsä ja kääntyi puoliksi kuultuaan oven käyvän. Finn

Arnvidinpoika tuli sisään. Hän puhui kuivasti ja kumman tylysti

— Olav arveli sen johtuvan siitä, että toinen koetti peittää

mielenliikutustaan.

Munkki sanoi tulleensa suoraan Halvardinkirkosta ja puhuneensa mestari

Sigurd Einridinpojan kanssa, joka oli delegatus herra Helgen sairauden

aikana ja ripitti murhamiehiä. Ja hän kuuntelisi Olavin rippiä messun

jälkeen sakaristossa.

»Sinulla on siten vuorokausi valmistusaikaa. Minä valvon myöskin yön

ja rukoilen, että tekisit oikean tunnustuksen. Mutta muista, että olet

vanha mies, Olav — sinun on käytävä levolle, kun et jaksa valvoa. Ei

hyödytä mitään pakottaa ruumistaan kestämään enemmän kuin minkä se

kestää.»

Olav puristi huulensa yhteen. Mutta sehän oli totta — hän oli vanha,

hän ei voinut enää luottaa ruumiinvoimiinsakaan. Arnvidin poika

polvistui hänen viereensä pikku jakkaralle ja jäi siihen kädet

kasvoillaan pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi ääneti ja läksi ulos.

* * * * *

Tunnit kuluivat. Olav kuuli joskus ulkopuolelta ääniä — alhaalta

pihakiviltä kuului askeleita, joku kävi ottamassa kaivosta vettä. Sade

yhä loiski kattoon ja virtaili sieltä alas, tuulenpuuska kiersi taloa

kohisten puunlatvoissa, kaikkialta kuului melua ja natinaa — sitten

tuuli tyyntyi vähäksi aikaa. Kellonsoitto ilmoitti päivän menneen

mailleen, kaukainen laulu kirkosta ja luostari-elämä meni tasaista

menoaan.

Vuorokausi — odotusaika tuntui loppumattoman pitkältä. Hän piti

ristiinnaulittua kädessään ja katsoi siihen tuon tuostakin — mutta

hänestä tuntui kuin hänen rukouksensa olisivat tipahdelleet huulilta

kuihtuneina kuten lehdet tippuvat puista syksyllä. Oliko niin vaikeaa

odottaa, mutta Hän oli odottanut kolmekymmentä vuotta. Jumala odottaa

ihmisiä aikojen alusta viimeiseen päivään asti —.

Pimeän tultua nuori maallikkoveli toi hänelle ruokaa — Olav näki miehen

tietävän jotakin. Hän joi veden ja söi vähän leipää. Sitten hän jälleen

polvistui odottamaan.

Ulkona oli yö, talossa hiljaista, sade vain valui ja tuuli tohisi ja

taas hiljeni. Kerran hän meni katsomaan ikkunasta.

Vastapäätä, päätyikkunasta, loisti ruudun takaa heikko valo. Siellä

mies valvoi hänen kanssaan yön.

* * * * *

Seuraavana aamuna varhain näytti siltä kuin etelätuuli olisi

tarpeekseen raivonnut. Oli vähän aikaa poutaa. Aurinkokin pistäytyi sen

verran näkyviin, että se kilotti märillä katoilla.

Olav nousi äkkiä Finn Arnvidinpojan astuessa ovesta sisään. Hän otti

hattunsa, kietoi vaipan ympärilleen ja seurasi munkkia kapeita portaita

alas ristikäytävälle.

Keskusteluhuoneesta tuli joku vastaan kovaa vauhtia — pitkä mies

tummanpunaisessa vaipassa, huppu silmille vedettynä. Hän oli aivan

likomärkä. Eirik siinä tuli.

»Isä! Cecilia on viaton —», hän tervehti isän veressä seisovaa

saarnaajamunkkia, joka tuntui siinä seisovan muuta ajatellen. »Niin,

isä, minulla olisi sinulle niin paljon puhuttavaa — mutta tämä on nyt

ensimmäinen asia — hän on viaton!»

Olav tuijotti poikaan — hänen kasvoilleen levisi hitaasti puna:

»Jumalalle kiitos olkoon —» hänen äänensä kävi epävarmaksi: »Tiedätkö

sinä sen varmasti — sinun ei pidä sanoa sitä, jos te sitten sanotte

minulle — minä en uskalla uskoa sitä —»

»Murhaaja on löytynyt, isä. Se on Anki. Ne köyhät ihmisparat

pelästyivät niin, että pakenivat lapsineen päivineen ja piiloutuivat

Kaldbaekkenin luo metsään. Mutta sunnuntaina myöhään illalla Anki meni

Rynjuliin pyytämään Unaa kanssaan Gudrunin luo. Lapsirukka oli jo

kuollut Unan tultua. Silloin Una lähetti kotiin sanan, ja Torgrim itse

tuli miehineen viemään ruumiita kylään. Silloin he löysivät tikarin

ja Jørundin nutun soljen Gudrunin alta sammalmättäältä. Arnketil ei

kieltänyt — tuntui ennemminkin olevan iloinen, kun se tuli ilmi,

Torgrim sanoo — heidän piti tietää, etteivät hänen lapsensa jääneet

kostamatta.»

Olav horjui niin omituisesti; hänen huuliltaan pääsi tukahtuneita,

sorisevia ääniä, huulet muuttuivat sinisiksi, kasvot sinertyivät.

Sitten hän kaatui pitkin pituuttaan niin kuin puu kaatuu.

Eirik heittäytyi vieraan munkin viereen, joka oli jo irroittamassa

kaulusta ja nostamassa yläruumista syliinsä. Isän kasvot olivat

tummuneet, keltainen, veristävä valkuainen näkyi luomien alta, hengitys

korisi. Eirik ei ymmärtänyt munkin kasvojen ilmettä — siinä oli

epätoivoa tai kauhua, jota vastaan hän koetti taistella — mutta se

lisäsi pojan hätää:

»Kuoleeko hän —?»

»Ei», vastasi toinen kiivaasti. »Auta minua ja käy käsiksi, niin että

saamme hänet sisään.»